Kentauri(ko?)
2 posters
Sivu 1 / 1
Kentauri(ko?)
Xafir Pe Heinä 17 2009, 11:52
//saa liittyä (toivon liittyjiä)!//
On kuuma. On niin kuuma, etteivät eläimetkään jaksa kuin maata. Mutta ei kaikkialla! Synkän metsän keskelle ei paista kunnolla aurinko, joten siellä on ihanan viileää, ja kaikki eläimet, joilla siihen on mahdollisuus, ovat kerääntyneet metsään. Kaikkialla on eläimiä jotka odottavat ilman viilenemistä. Jopa Rufus on asettunut makuulle suuren kuusen viereen. Kaikkialla on hiljaista. Kuuluu vain ajoittaista läähätystä kun eläimet yrittävät viilentää oloaan. Kaikki nukkuvat.
Mutta eivät aivan kaikki, sillä äkkinäinen kailotus säikyttää eläimet tiehensä: "Kiitos, Kiitos! Olen teille kiitollinen saamastani kunniasta". Hehkuvasilmäinen Kitan pitelee suurehkoa kiveä käsissään kuvitellen sen olevan palkinto maastohyppelystä (Kitanin itse keksimä laji, jota tämä on 'harrastanut' jo useamman vuoden). Nuori satyyripoika on asettunut seisomaan puiden lomasta siilautuvan auringonsäteen kohdalle ja kuvittelee ympärilleen satoja ihmisiä ihailemaan tämän ketteryyttä.
Huuto aiheuttaa eläimissä paniikin, ja kaikki ryntäävät yhtenä rykelmänä poispäin huudosta. Paitsi Rufus.
Se nousee seisomaan ja kipittää tyynenä Kitanin luo, joka katsahtaa Rufukseen. "Ai hei poju! Anteeksi jos huutoni häiritsee". Kitan jatkaa kailotustaan ja kumartelee joka suuntaan syvänsiniset silmät hohtaen.
Yhtäkkiä jossain rasahtaa ja Kitan pakenee metsän syvyyksiin. Vain kivi jää paistumaan kuumaan aurinkoon. Se ei kuitenkaan juokse kovin pitkälle, vaan istahtaa pian mättäälle nojaten suureen, lämpimään ja karvaiseen kiveen.
Hetkinen.
Karvaiseen? Kitan säpsähtää ja ponkaisee pystyyn. Pelokas satyyrintaimi kääntyy hitaasti katsomaan ja kiljaisee pelästyksestä. Se ei jää katsomaan ilmestystä tarkemmin, vaikka tietääkin että se tuskin on mikään tai kukaan muu kuin kentauri tai sileeni. Poika juoksee vauhkona yhä syvemmälle metsään, kunnes löytää kotiluolansa ja ryömii sinne.
Siellä hän kuitenkin tulee ajatelleeksi että niin syvällä metsässä eivät sileenit liiku, ja yhtäkkiä tämä pieni satyyri, joka oli vielä äsken ollut vauhko, pelokas, orjankaltainen hahmo, muuttuu jälleen iloiseksi ja ryhdikkääksi miehen aluksi, jolla on polttava halu ratsastaa kentaurilla. Niinpä Kitan juoksee ketterästi takaisin karvamöykyn luo ja hyppää sen selkään. "No, liiku!", satyyri tiuskahtaa allaan makaavalle kentaurille, mutta tämä ei inahdakaan. Kitan loikkaa alas ja katsoo valtavaa kentaurinruhoa. Lopulta tämäkin satyyripoika, jonka järjenjuoksu ei ehkä ole parasta mahdollista laatua, tajuaa, että kentauri on kuollut. Kitan ponnahtaa ilmaan silkasta pelosta ja lähtee jälleen loikkimaan metsään. Sillä koska ruumis oli vielä lämmin, sen tappaja tuskin on kovin lähellä.
Vasta omassa kotiluolassaan Kitan malttaa pysähtyä. Tällaisessa helteessä juokseminen ei ole tämän pojan alaa. Niinpä lopulta tämä uupunut nuorimies nukahtaa nojaten luolansa seinään.
On kuuma. On niin kuuma, etteivät eläimetkään jaksa kuin maata. Mutta ei kaikkialla! Synkän metsän keskelle ei paista kunnolla aurinko, joten siellä on ihanan viileää, ja kaikki eläimet, joilla siihen on mahdollisuus, ovat kerääntyneet metsään. Kaikkialla on eläimiä jotka odottavat ilman viilenemistä. Jopa Rufus on asettunut makuulle suuren kuusen viereen. Kaikkialla on hiljaista. Kuuluu vain ajoittaista läähätystä kun eläimet yrittävät viilentää oloaan. Kaikki nukkuvat.
Mutta eivät aivan kaikki, sillä äkkinäinen kailotus säikyttää eläimet tiehensä: "Kiitos, Kiitos! Olen teille kiitollinen saamastani kunniasta". Hehkuvasilmäinen Kitan pitelee suurehkoa kiveä käsissään kuvitellen sen olevan palkinto maastohyppelystä (Kitanin itse keksimä laji, jota tämä on 'harrastanut' jo useamman vuoden). Nuori satyyripoika on asettunut seisomaan puiden lomasta siilautuvan auringonsäteen kohdalle ja kuvittelee ympärilleen satoja ihmisiä ihailemaan tämän ketteryyttä.
Huuto aiheuttaa eläimissä paniikin, ja kaikki ryntäävät yhtenä rykelmänä poispäin huudosta. Paitsi Rufus.
Se nousee seisomaan ja kipittää tyynenä Kitanin luo, joka katsahtaa Rufukseen. "Ai hei poju! Anteeksi jos huutoni häiritsee". Kitan jatkaa kailotustaan ja kumartelee joka suuntaan syvänsiniset silmät hohtaen.
Yhtäkkiä jossain rasahtaa ja Kitan pakenee metsän syvyyksiin. Vain kivi jää paistumaan kuumaan aurinkoon. Se ei kuitenkaan juokse kovin pitkälle, vaan istahtaa pian mättäälle nojaten suureen, lämpimään ja karvaiseen kiveen.
Hetkinen.
Karvaiseen? Kitan säpsähtää ja ponkaisee pystyyn. Pelokas satyyrintaimi kääntyy hitaasti katsomaan ja kiljaisee pelästyksestä. Se ei jää katsomaan ilmestystä tarkemmin, vaikka tietääkin että se tuskin on mikään tai kukaan muu kuin kentauri tai sileeni. Poika juoksee vauhkona yhä syvemmälle metsään, kunnes löytää kotiluolansa ja ryömii sinne.
Siellä hän kuitenkin tulee ajatelleeksi että niin syvällä metsässä eivät sileenit liiku, ja yhtäkkiä tämä pieni satyyri, joka oli vielä äsken ollut vauhko, pelokas, orjankaltainen hahmo, muuttuu jälleen iloiseksi ja ryhdikkääksi miehen aluksi, jolla on polttava halu ratsastaa kentaurilla. Niinpä Kitan juoksee ketterästi takaisin karvamöykyn luo ja hyppää sen selkään. "No, liiku!", satyyri tiuskahtaa allaan makaavalle kentaurille, mutta tämä ei inahdakaan. Kitan loikkaa alas ja katsoo valtavaa kentaurinruhoa. Lopulta tämäkin satyyripoika, jonka järjenjuoksu ei ehkä ole parasta mahdollista laatua, tajuaa, että kentauri on kuollut. Kitan ponnahtaa ilmaan silkasta pelosta ja lähtee jälleen loikkimaan metsään. Sillä koska ruumis oli vielä lämmin, sen tappaja tuskin on kovin lähellä.
Vasta omassa kotiluolassaan Kitan malttaa pysähtyä. Tällaisessa helteessä juokseminen ei ole tämän pojan alaa. Niinpä lopulta tämä uupunut nuorimies nukahtaa nojaten luolansa seinään.
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Vs: Kentauri(ko?)
Vieraili To Heinä 23 2009, 15:39
Ah, aurinko paistaa, linnut lurittavat oksillaan ja elämä on ihanaa.
Yhtä asiaa lukuun ottamatta.
"Hii, juokse vielä vähän!"
"En voi, isäntä käski kävelemään, nuori herra."
"Äääh, älä ole tylsimys!"
Kyllä olen. Eihän Inakhos τσεκούρι mitään ollut puhunut laukkailemisesta ja ravailusta, kun ratsastustaitoinen lapsenlapsi kiikkui selässä, mutta kuka tällaisella helteellä juoksisi lautasensa nihkeiksi ja kylkensä kiiltämään hikikarpaloista ? Ei ainakaan itseään säästelevä kentauri. Hänet kun kerta oltiin pistetty lapsenlikaksi, sekä ratsuksi, niin eikös napero sitten halunnut metsään - keskelle ei-yhtikäs-mitään! Sivistys oli jäänyt ties kuinka monen auringon liikahduksen välisen ajan päähän, eikä viimeksi varsavuosien aluskasvillisuudessa tallustellut ruuna ollut mikään maailman ketterin matkakumppani. Lykos ei osannut varoa puunjuuria, joten vähän väliä hän oli kompastua ja lennättää tahattomasti innosta hihkuvan nassikan selästään alas - olisipa niin käynyt, niin pentu varmasti parkuisi kotiin ja ohjastaisi kelvottoman orjankin sinne suuntaan...
He-hei, rasahtiko jossain ? Jokin ainakin kiiti yhtenä viuhuvana vasamana ohitse, joten mitäs muutakaan kentauri pystyi kuin vaistojensa varassa jysähtää aloilleen. Hyvä, että hengittää uskalsi, kun tämä pälyili ympärilleen, peruutteli ja teki pari hermostunutta ympyrää. Ei hätää, ei mitään hätää! Muista, että sinun pitää olla aikuismainen esimerkki tuolle ärsyttävälle selkärangan murjojalle, joka on kaiken lisäksi isäntäsi lapsenlapsi.
"Agix-herra, tulisitteko pois selästäni hetkeksi ? Tutkin hieman maastoa varmuuden vuoksi."
Selkä huusi kiitosta, kun ylimääräinen painolasti katosi ja tarjosi ponikokoisella hallakonkimolle mahdollisuuden hieman koittaa kevyttä oloaan. Ei 340 kg paljoa ollut!
Kun Agix oli jätetty piiloon erään puunrungon päälle, niin lähti urhea "sankarimme" matkaan. Ehkä tässä ohimennen voisi hieman tankata marjoja kupuun, jos sellaisia sattui tulemaan vastaan tai sitten kentauri voisi vahingossa unohtaa kakaran metsään ja hakea tuon vasta illan pimetessä kotimatkalle. Hmm, ei lainkaan paha idea.. -- AAA!
- TUMPS -
Jos jokin oli julmaa, niin sitten tämä. Jälleen kerran hänen kinttunsa oli tarttunut kiinni johonkin pahuksen juureen, joka sattui omistamaan karvaisen turkin puolikkaan sekä jonkimoista, hiipuvaa lämpöisyyttä. Manatakseen tuon jumalten langettaman kiusan, hän käänsi päätään ja kohtasi katseen katseeseen - tyhjään silmäpariin, jossa ei kuultanut elonkipinääkään. Järkytyksestä lamaantuneena Lykos vain toljotti kuollutta lajitoveria, kunnes päässä kuuluivat sanat; pakene, *ιδιώτης!
"NIAAAH!"
Voisihan tuon tulkita joksikin naismaiseksi kiljaisuksikin, joka yritti tapailla miesmäisiä piirteitä. Minkäs sitä ruunauttaan mahtoi, että jotain feniniistä silloin tällöin pukkasi esiin, kuten tämä rääkäisy, jonka kannustamana kentauri kompuroi pystyyn ja lähti rynnistämään pusikoiden läpi pakoon. Oksat piiskasivat kasvojaan, mutta ajatuksensa silti risteilivät ainoastaan ruumiissa, jonka koko olemassa olo olisi voinut jäädä jopa hänenkin yltiö uteliaalta mieleltään pimentoon. Pitikin olla jästipää ja jättää Agix-herra pois kyydistä turvaamasta! Hänhän olisi voinut syöttää tuon sille pedolle tai murhaajalle, joka oli tappanut kaltaisensa kaviokkaan.
Oh, mutta oliko tuolla jokin luola! Kyllä sinne yksi kentauri mahtuisi, vaikka suuaukko näyttikin hieman ahtaanoloiselta, mutta eihän täyden vauhdin nelistyksessä voinut iskeä jarruja pohjaan, eikös juu ? Siispä eikun sisälle ja törmäämään uuteen, lyhyempään karvamöykkyyn, joka tuskin iloitsisi siitä edeltä mainitusta 340 kilosta päällään...
"Varo, varo, varo!"
Khriih, kannattaisi siis väistää, jos vielä kerkesi!
(*Ääliö)
[[ Minäpä tulenkin seurauksesi siis~ ]]
Yhtä asiaa lukuun ottamatta.
"Hii, juokse vielä vähän!"
"En voi, isäntä käski kävelemään, nuori herra."
"Äääh, älä ole tylsimys!"
Kyllä olen. Eihän Inakhos τσεκούρι mitään ollut puhunut laukkailemisesta ja ravailusta, kun ratsastustaitoinen lapsenlapsi kiikkui selässä, mutta kuka tällaisella helteellä juoksisi lautasensa nihkeiksi ja kylkensä kiiltämään hikikarpaloista ? Ei ainakaan itseään säästelevä kentauri. Hänet kun kerta oltiin pistetty lapsenlikaksi, sekä ratsuksi, niin eikös napero sitten halunnut metsään - keskelle ei-yhtikäs-mitään! Sivistys oli jäänyt ties kuinka monen auringon liikahduksen välisen ajan päähän, eikä viimeksi varsavuosien aluskasvillisuudessa tallustellut ruuna ollut mikään maailman ketterin matkakumppani. Lykos ei osannut varoa puunjuuria, joten vähän väliä hän oli kompastua ja lennättää tahattomasti innosta hihkuvan nassikan selästään alas - olisipa niin käynyt, niin pentu varmasti parkuisi kotiin ja ohjastaisi kelvottoman orjankin sinne suuntaan...
He-hei, rasahtiko jossain ? Jokin ainakin kiiti yhtenä viuhuvana vasamana ohitse, joten mitäs muutakaan kentauri pystyi kuin vaistojensa varassa jysähtää aloilleen. Hyvä, että hengittää uskalsi, kun tämä pälyili ympärilleen, peruutteli ja teki pari hermostunutta ympyrää. Ei hätää, ei mitään hätää! Muista, että sinun pitää olla aikuismainen esimerkki tuolle ärsyttävälle selkärangan murjojalle, joka on kaiken lisäksi isäntäsi lapsenlapsi.
"Agix-herra, tulisitteko pois selästäni hetkeksi ? Tutkin hieman maastoa varmuuden vuoksi."
Selkä huusi kiitosta, kun ylimääräinen painolasti katosi ja tarjosi ponikokoisella hallakonkimolle mahdollisuuden hieman koittaa kevyttä oloaan. Ei 340 kg paljoa ollut!
Kun Agix oli jätetty piiloon erään puunrungon päälle, niin lähti urhea "sankarimme" matkaan. Ehkä tässä ohimennen voisi hieman tankata marjoja kupuun, jos sellaisia sattui tulemaan vastaan tai sitten kentauri voisi vahingossa unohtaa kakaran metsään ja hakea tuon vasta illan pimetessä kotimatkalle. Hmm, ei lainkaan paha idea.. -- AAA!
- TUMPS -
Jos jokin oli julmaa, niin sitten tämä. Jälleen kerran hänen kinttunsa oli tarttunut kiinni johonkin pahuksen juureen, joka sattui omistamaan karvaisen turkin puolikkaan sekä jonkimoista, hiipuvaa lämpöisyyttä. Manatakseen tuon jumalten langettaman kiusan, hän käänsi päätään ja kohtasi katseen katseeseen - tyhjään silmäpariin, jossa ei kuultanut elonkipinääkään. Järkytyksestä lamaantuneena Lykos vain toljotti kuollutta lajitoveria, kunnes päässä kuuluivat sanat; pakene, *ιδιώτης!
"NIAAAH!"
Voisihan tuon tulkita joksikin naismaiseksi kiljaisuksikin, joka yritti tapailla miesmäisiä piirteitä. Minkäs sitä ruunauttaan mahtoi, että jotain feniniistä silloin tällöin pukkasi esiin, kuten tämä rääkäisy, jonka kannustamana kentauri kompuroi pystyyn ja lähti rynnistämään pusikoiden läpi pakoon. Oksat piiskasivat kasvojaan, mutta ajatuksensa silti risteilivät ainoastaan ruumiissa, jonka koko olemassa olo olisi voinut jäädä jopa hänenkin yltiö uteliaalta mieleltään pimentoon. Pitikin olla jästipää ja jättää Agix-herra pois kyydistä turvaamasta! Hänhän olisi voinut syöttää tuon sille pedolle tai murhaajalle, joka oli tappanut kaltaisensa kaviokkaan.
Oh, mutta oliko tuolla jokin luola! Kyllä sinne yksi kentauri mahtuisi, vaikka suuaukko näyttikin hieman ahtaanoloiselta, mutta eihän täyden vauhdin nelistyksessä voinut iskeä jarruja pohjaan, eikös juu ? Siispä eikun sisälle ja törmäämään uuteen, lyhyempään karvamöykkyyn, joka tuskin iloitsisi siitä edeltä mainitusta 340 kilosta päällään...
"Varo, varo, varo!"
Khriih, kannattaisi siis väistää, jos vielä kerkesi!
(*Ääliö)
[[ Minäpä tulenkin seurauksesi siis~ ]]
Vieraili- Vierailija
Vs: Kentauri(ko?)
Xafir Ma Elo 03 2009, 16:37
//Kiva saada seuraa!//
Kaikkialla on hiljaista. Vain linnut visertävät puunlatvustossa. Jopa Kitan (joka kuitenkin on yksi metsän äänekkäimmistä asukeista) nukkuu luolassaan. Kettupoika Rufuskin nauttii rauhasta ja tuhisee tyytyväisenä pojan kainalossa. Välillä satyyri nytkähtelee unissaan ja ynisee kuin vauva. Välillä uni kevenee ja sen läpi kuuluu oksien rahinaa ja tuulen huminaa. Silloin tällöin tämä nukkuva möykky luulee kuulevansa ihmisen ääniä, muttei herää. Eihän näin syvällä metsässä voi olla ihmisiä, edes sileenit eivät eksyisi näin syvälle. Mikään ei voi häiritä parivaljakon unirauhaa.
Tai voi sittenkin:
Metsästä kuuluu karmea rääkäisy; "NIAAAH!". Kitan loikkaa seisaalleen ja vilkuilee vauhkona ympärilleen. Rufus se ei voinut olla, sillä ketuntaimi vielä nukkua tuhnuttaa nurkassa. Satyyripoika kurkistaa varoen luolasta peläten näkevänsä ihmisen tai muun karmaisevan olennon tuijottavan poikaa silmiin valmiina kaappaamaan tämän säkkiin ja viemään orjamarkkinoille. Mutta ei - pelkkää tyhjää kaikki tyynni.
Kitan ei kuitenkaan luota tähän hiljaisuuteen ja käpertyy pieneksi keräksi luolan perälle. Hiljaa hän odottaa jonkun tai jonkin syöksyvän luolan ohi.
Poika ennusti melkein oikein: Otus ei syöksynyt luolan ohi, vaan luolaan!
"AAAAH!", Kitan rääkäisee korviavihlovasti tuntiessaan karvaisen lämmön kyljessään ja pomppaa pystyyn. Kukaan - ei kukaan, ikinä - ollut edes huomannut luolaa, saati sitten tunkenut sinne sisään. Satyyri seisoo arkana raasuna, hiukset silmillä, mutta koko ajan valmiina puolustautumaan. Pakotietä ei ole käsillä, sillä tämä omituinen ilmestys on tukkinut luolan suun. Vasta nyt miehenalku tajuaa olion rääkäisseen jotain tullessaan. Hetken aivotyön jälkeen Kitan käsittää ilmestyksen varoittaneen tulostaan. Silloinhan tämä ei varmaankaan tahtonut pahaa. Paniikin laannuttua poika vilkaisee kotiinsa syöksynyttä hirviötä.
"Kentauri!?!", päätään nostava sorkkaeläin hihkaisee uskaltautuessaan katsoa otusta tarkemmin. Kentaurejahan tämä poika ei koskaan ole pelännyt, joten sen enempää miettimättä Kitan lähtee loikkaamaan ilmestyksen selkään - mutta tajuaa ajoissa tien olevan tukossa. Siinä ratkaisua miettiessään satyyrintaimi pistää merkille kyseisen kentaurin koon; sehän on aivan pikkiriikkinen verrattuna normaaleihin metsäkentaureihin! Varsinainen poni! Nooh, ainakin sen taltuttamiseen ei tuhrautuisi niin paljon aikaa, yleensä kentaurien kanssa menee ainakin vartti pelkkään hallinnan saavuttamiseen. Lopulta Kitan kerää rohkeutensa taas kasaan rykäisee kuuluvasti; "siirtyisitkö?".
Kaikkialla on hiljaista. Vain linnut visertävät puunlatvustossa. Jopa Kitan (joka kuitenkin on yksi metsän äänekkäimmistä asukeista) nukkuu luolassaan. Kettupoika Rufuskin nauttii rauhasta ja tuhisee tyytyväisenä pojan kainalossa. Välillä satyyri nytkähtelee unissaan ja ynisee kuin vauva. Välillä uni kevenee ja sen läpi kuuluu oksien rahinaa ja tuulen huminaa. Silloin tällöin tämä nukkuva möykky luulee kuulevansa ihmisen ääniä, muttei herää. Eihän näin syvällä metsässä voi olla ihmisiä, edes sileenit eivät eksyisi näin syvälle. Mikään ei voi häiritä parivaljakon unirauhaa.
Tai voi sittenkin:
Metsästä kuuluu karmea rääkäisy; "NIAAAH!". Kitan loikkaa seisaalleen ja vilkuilee vauhkona ympärilleen. Rufus se ei voinut olla, sillä ketuntaimi vielä nukkua tuhnuttaa nurkassa. Satyyripoika kurkistaa varoen luolasta peläten näkevänsä ihmisen tai muun karmaisevan olennon tuijottavan poikaa silmiin valmiina kaappaamaan tämän säkkiin ja viemään orjamarkkinoille. Mutta ei - pelkkää tyhjää kaikki tyynni.
Kitan ei kuitenkaan luota tähän hiljaisuuteen ja käpertyy pieneksi keräksi luolan perälle. Hiljaa hän odottaa jonkun tai jonkin syöksyvän luolan ohi.
Poika ennusti melkein oikein: Otus ei syöksynyt luolan ohi, vaan luolaan!
"AAAAH!", Kitan rääkäisee korviavihlovasti tuntiessaan karvaisen lämmön kyljessään ja pomppaa pystyyn. Kukaan - ei kukaan, ikinä - ollut edes huomannut luolaa, saati sitten tunkenut sinne sisään. Satyyri seisoo arkana raasuna, hiukset silmillä, mutta koko ajan valmiina puolustautumaan. Pakotietä ei ole käsillä, sillä tämä omituinen ilmestys on tukkinut luolan suun. Vasta nyt miehenalku tajuaa olion rääkäisseen jotain tullessaan. Hetken aivotyön jälkeen Kitan käsittää ilmestyksen varoittaneen tulostaan. Silloinhan tämä ei varmaankaan tahtonut pahaa. Paniikin laannuttua poika vilkaisee kotiinsa syöksynyttä hirviötä.
"Kentauri!?!", päätään nostava sorkkaeläin hihkaisee uskaltautuessaan katsoa otusta tarkemmin. Kentaurejahan tämä poika ei koskaan ole pelännyt, joten sen enempää miettimättä Kitan lähtee loikkaamaan ilmestyksen selkään - mutta tajuaa ajoissa tien olevan tukossa. Siinä ratkaisua miettiessään satyyrintaimi pistää merkille kyseisen kentaurin koon; sehän on aivan pikkiriikkinen verrattuna normaaleihin metsäkentaureihin! Varsinainen poni! Nooh, ainakin sen taltuttamiseen ei tuhrautuisi niin paljon aikaa, yleensä kentaurien kanssa menee ainakin vartti pelkkään hallinnan saavuttamiseen. Lopulta Kitan kerää rohkeutensa taas kasaan rykäisee kuuluvasti; "siirtyisitkö?".
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Vs: Kentauri(ko?)
Vieraili Ti Elo 04 2009, 10:42
Huh, turvassa viimeinkin! Mikään epämääräinen tappaja tuskin änkisi tällaiseen luolan-pahaan, kun kentaurillakin oli ollut omat vaikeutensa oviaukon kanssa, vaikkei se siltä välttämättä ollut vaikuttanut näyttävän sisääntulon vuoksi. Hän vain tyytyikin puhisemaan ja uhisemaan paikoillaan, eikä ensin suonnut minkäänlaista lisähuomiota luolan alkuperäiselle asukkaalle - tuskin mistään noin pienestä sentään olisi vaaraa ? Paitsi, että mitäs tuo sottainen sintti oikein pomppi lähettyvillään...
"Hmmph..."
Lykoksen kulma kohosi merkittävästi, kun häntä pyydettiin siirtymään, mutta uskoiko tällainen pullaponi mitään ? No ei tietenkään, tämähän oli saanut aitiopaikan seurata selustaansa luolan suuaukolta, joten kuka hullu sieltä siirtyisi syrjään. Siispä vastoin kaikkia odotuksia harmaahapsinen kietoi kätensä määrätietoiseen puuskaan sekä nosti nokkaansa yläviistoon.
"Ei, enpä taida. Joutuisin menemään ulos, jossa jokin hirviö tappaa minunlaisiani jaloja olentoja."
Ehem, tietenkin ihmiset olivat herraskansaa, juuri sellaisia, joiksi Lykos eniten halusi, mutta kyllä hän sentään jonkinlaista verenperinnön ylpeyttä omasi. Ehkä tällainen asenne oltiin jo syntymän jälkeen istutettu kentaurien mieliin, koska tunnettiinhan suurin osa metsän hevoskansasta ylpeinä ja ylväinä kaviokkaina, jotka eivät kavahtaneet aivan mitä tahansa...
... Toisin kuin kaupungistunut orja.
"Mikähän sinä olet minua käskemään ensinnäkään ?"
Arvioiva, harmahtava katse siirtyi aavistuksen alaspäin, satyyriin. Takkuinen, toiskorvaton, vino selkäinen... ehkä pimeys vääristi pahasti, kun tieten tahtoen kentauri ei edes yrittänyt etsiä toisesta mitään kauniita piirteitä. Oma närkästyksensä lisäksi lietsoi kärkäskielistä puoltaan pyrkimään esiin kuin mitäkin kuivuneen lammen mutaan piiloutunutta rupikonnaa:
"Möyri ohitseni, jos mahdut. Minä en istun tässä."
Pum, ja takamus tärisytti tannerta - ei siis kirjaimellisesti, mutta näin olisi voinut kuvitella, kun sellainen massamäärä läsähti luolan lattialle lainkaan harkitsematta olisivatko vastapuolen sorkat alla vai eivätkö. Häntähän ei pahemmin kiinnostanut tällaisessä takapajulassa kuin itsensä ja oma turvallisuutensa, vaikkakin isännän lapsenlapsi saattoikin olla tällä aikavälillä pistetty poskeen. Hmph, omapa oli naperon vika, jos ei tajunnut piiloutua - eihän kentauri epäaikuismaisilta ja yli uteliailta tutkimusretkiltään joka paikkaan kerkeäisi!
Vaan autappas metsänhenki mäessä, täällähän oli kettu! Kapinen, verenhimoinen... kiilusilmillään möllöttävä tulipiiskahäntä!
Kapinallisuus olikin sillä pois pyyhitty - tuossa nurkassa varmasti nökötti se kentaurintappaja, joka janosi pohjattomaan vastalaukkuunsa vaikkapa Lykoksen armaan sydämen taikka palan reittä! Hgnng, äkkiä ylös! Ei ihme, kun takkutukkainen kirppukin halusi ulos luolasta...
"Täällähän on peto!"
Hallakonkimo sai lisävipinää kinttuunsa, kun repolainen edes ojensi raajojaan. Nyt se hyökkäisi! Syökööt satyyrin päivälliseksi, mutta tällaista poninpullukkaan ei lukenut tänään ruokalistalla. Niinpä Lykos puski tiensä ulos päivänvaloon, jääden pyörimään paniikkivoltteja luolan edustalle pöristen. Missä päin se kelvoton kakara tai tuon jäänteet oikein sijaitsivat ?! Tämä metsäretki saisi jäädä tähän ja he lähtisivät kotiin isännän luokse!
"Hmmph..."
Lykoksen kulma kohosi merkittävästi, kun häntä pyydettiin siirtymään, mutta uskoiko tällainen pullaponi mitään ? No ei tietenkään, tämähän oli saanut aitiopaikan seurata selustaansa luolan suuaukolta, joten kuka hullu sieltä siirtyisi syrjään. Siispä vastoin kaikkia odotuksia harmaahapsinen kietoi kätensä määrätietoiseen puuskaan sekä nosti nokkaansa yläviistoon.
"Ei, enpä taida. Joutuisin menemään ulos, jossa jokin hirviö tappaa minunlaisiani jaloja olentoja."
Ehem, tietenkin ihmiset olivat herraskansaa, juuri sellaisia, joiksi Lykos eniten halusi, mutta kyllä hän sentään jonkinlaista verenperinnön ylpeyttä omasi. Ehkä tällainen asenne oltiin jo syntymän jälkeen istutettu kentaurien mieliin, koska tunnettiinhan suurin osa metsän hevoskansasta ylpeinä ja ylväinä kaviokkaina, jotka eivät kavahtaneet aivan mitä tahansa...
... Toisin kuin kaupungistunut orja.
"Mikähän sinä olet minua käskemään ensinnäkään ?"
Arvioiva, harmahtava katse siirtyi aavistuksen alaspäin, satyyriin. Takkuinen, toiskorvaton, vino selkäinen... ehkä pimeys vääristi pahasti, kun tieten tahtoen kentauri ei edes yrittänyt etsiä toisesta mitään kauniita piirteitä. Oma närkästyksensä lisäksi lietsoi kärkäskielistä puoltaan pyrkimään esiin kuin mitäkin kuivuneen lammen mutaan piiloutunutta rupikonnaa:
"Möyri ohitseni, jos mahdut. Minä en istun tässä."
Pum, ja takamus tärisytti tannerta - ei siis kirjaimellisesti, mutta näin olisi voinut kuvitella, kun sellainen massamäärä läsähti luolan lattialle lainkaan harkitsematta olisivatko vastapuolen sorkat alla vai eivätkö. Häntähän ei pahemmin kiinnostanut tällaisessä takapajulassa kuin itsensä ja oma turvallisuutensa, vaikkakin isännän lapsenlapsi saattoikin olla tällä aikavälillä pistetty poskeen. Hmph, omapa oli naperon vika, jos ei tajunnut piiloutua - eihän kentauri epäaikuismaisilta ja yli uteliailta tutkimusretkiltään joka paikkaan kerkeäisi!
Vaan autappas metsänhenki mäessä, täällähän oli kettu! Kapinen, verenhimoinen... kiilusilmillään möllöttävä tulipiiskahäntä!
Kapinallisuus olikin sillä pois pyyhitty - tuossa nurkassa varmasti nökötti se kentaurintappaja, joka janosi pohjattomaan vastalaukkuunsa vaikkapa Lykoksen armaan sydämen taikka palan reittä! Hgnng, äkkiä ylös! Ei ihme, kun takkutukkainen kirppukin halusi ulos luolasta...
"Täällähän on peto!"
Hallakonkimo sai lisävipinää kinttuunsa, kun repolainen edes ojensi raajojaan. Nyt se hyökkäisi! Syökööt satyyrin päivälliseksi, mutta tällaista poninpullukkaan ei lukenut tänään ruokalistalla. Niinpä Lykos puski tiensä ulos päivänvaloon, jääden pyörimään paniikkivoltteja luolan edustalle pöristen. Missä päin se kelvoton kakara tai tuon jäänteet oikein sijaitsivat ?! Tämä metsäretki saisi jäädä tähän ja he lähtisivät kotiin isännän luokse!
Vieraili- Vierailija
Vs: Kentauri(ko?)
Xafir Ke Elo 05 2009, 12:31
Kitan katsoo huvittuneena uhmakasta kentauria edessään. Tämä tuntematon, kentauriksi harvinaisen pienikokoinen otus ei yllättänyt satyyripoikaa lainkaan, olihan tämä tottunut paljon suurempiin yksilöihin. Joka kerta sama virsi, ainahan nämä nelijalkaiset hevosenpuolikkaat protestoivat itsellään ratsastusta, sehän on selvä. Kuitenkin kun tämä kyseinen kentauriyksilö, joka siis yrittää selvästikin valloittaa luolan itselleen, istahtaa muina miehinä - tai naisina (ilmestyksen sukupuoli ei ole vielä selvinnyt) - Kitanin omalle, yksityiselle kotiovelle, satyyri kokee tarpeelliseksi muistuttaa tätä pientä äkäpussia luolan omistajuudesta, ja sanoo mahdollisimman kuuluvalla mutta tyynellä äänellä; "Tämä on minun luolani, olen asunut tässä jo pitkään, ja löytänyt tämän paljon aikaisemmin sinunlaistasi tunkeilijaa, joten alahan kalppia siitä!".
Itsevarmuutta uhkuva luolanomistaja ei kuitenkaan saa lausettaan lopetetuksi, kun sinertävän harmaa mielenosoittaja rymistää ulos yhtä nopeasti kuin oli tullut sisäänkin.
Tämähän oli helposti säikytettävissä oleva kentauriyksilö, kun se noin vähästä pillastui. Ylpeänä saavutuksestaan satyyri kurkkaa ulos ja näkee samaisen kentaurin vielä loikkimassa luolan suulla.
Samassa Kitan tajuaa hepan säikkyneen Rufusta, joka parhaillaan venyttelee takajalkojaan, ja pojan huulille nousee huvittunut ja ovela, ehkä julmakin hymy. Hän päättää heti käyttää valtaansa hyväkseen ja huikkaa vauhkona hosuvalle minikentaurille voitonriemuisena; "Minulla on tähän kettuun täysi valta! Alistu tahtooni tai kettu tekee sinusta makkaraa!".
Rufus katselee karjuvaa ystäväänsä oudoksuen, eihän tämä pieni kettupoju ymmärrä sanaakaan mielihyvästä hykertelevän satyyrin huudosta. Se kallistelee päätään kunnes kyllästyy miettimään epäolennaisia asioita ja päättää lähteä etsimään ruokaa. Iloinen huiskuhäntä tepastelee terhakkana ulos luolasta ja kipittää metsään.
No niin, tähänkö se nyt tyssäsi. Poika katsoo avuttomana metsään lokkivan holhokkinsa perään, mutta ryhdistäytyy heti ja sanoo vallanhimoisesti edessään potkivalle oliolle; "Se palaa heti kun vihellän! Turha osoittaa mitään nenillehyppimistä, tyydyt vain osaasi ja istahdat eteeni jotta voin helpommin kiivetä kyytiisi".
Vihdoinkin hän saa jonkun jota pomotella, jonkun joka todella tottelisi häntä, pientä satyyripoikaa, jonka pääasiallinen olemassaolon tarkoitus on tähän asti näyttänyt olevan muiden palveleminen ja muiden tahtoon alistuminen!
Yleensähän tämä kaksijalkainen puolieläin on päästänyt kaikki uhrinsa lopulta pakenemaan, mutta tämä yksilö on niin pienikokoinen ja melkein suloinen uhmatessaan itseään pienempää, mutta kuitenkin todellisuudessa pelätessään vielä pienempää, täysin harmitonta kettua.
Mutta yhtäkkiä Kitan muista ne kaikki julmuudet, joita hänelle itselleen oli osoitettu, ja hän koskettaa lähes automaattisesti polttomerkkiään, joka yhä edelleen aiheutti välillä kipuja, sekä haavoja selässään.
Siihen valahtivat pojan suunnitelmat, mutta joka tapauksessa hän haluaa ratsastaa tällä mielenkiintoisen näköisellä yksilöllä. Pääsisihän se sitten lopulta vapaaksi kuten edellisetkin ratsut..
Kieroselkäinen satyyri pinnistelee saadakseen ryhtinsä ojennukseen, ja ensimmäistä kertaa katsoo pientä siniharmaata nelijalkaista silmiin, ja on pökertyä. Miten jollain voi olla noin kauniit silmät!
Edelleen ryhtinsä kanssa pinnistelevä poika kuitenkin ravistaa ajatukset päästään mahdollisimman nopeasti ja yrittää vahvistaa hallitsevat sanat olemuksellaan.
Kuitenkin jokin tässä uudessa ilmestyksessä yrittää saada Kitanin pokan pettämään.
Voih.. Mitähän tästäkin seuraa.
Itsevarmuutta uhkuva luolanomistaja ei kuitenkaan saa lausettaan lopetetuksi, kun sinertävän harmaa mielenosoittaja rymistää ulos yhtä nopeasti kuin oli tullut sisäänkin.
Tämähän oli helposti säikytettävissä oleva kentauriyksilö, kun se noin vähästä pillastui. Ylpeänä saavutuksestaan satyyri kurkkaa ulos ja näkee samaisen kentaurin vielä loikkimassa luolan suulla.
Samassa Kitan tajuaa hepan säikkyneen Rufusta, joka parhaillaan venyttelee takajalkojaan, ja pojan huulille nousee huvittunut ja ovela, ehkä julmakin hymy. Hän päättää heti käyttää valtaansa hyväkseen ja huikkaa vauhkona hosuvalle minikentaurille voitonriemuisena; "Minulla on tähän kettuun täysi valta! Alistu tahtooni tai kettu tekee sinusta makkaraa!".
Rufus katselee karjuvaa ystäväänsä oudoksuen, eihän tämä pieni kettupoju ymmärrä sanaakaan mielihyvästä hykertelevän satyyrin huudosta. Se kallistelee päätään kunnes kyllästyy miettimään epäolennaisia asioita ja päättää lähteä etsimään ruokaa. Iloinen huiskuhäntä tepastelee terhakkana ulos luolasta ja kipittää metsään.
No niin, tähänkö se nyt tyssäsi. Poika katsoo avuttomana metsään lokkivan holhokkinsa perään, mutta ryhdistäytyy heti ja sanoo vallanhimoisesti edessään potkivalle oliolle; "Se palaa heti kun vihellän! Turha osoittaa mitään nenillehyppimistä, tyydyt vain osaasi ja istahdat eteeni jotta voin helpommin kiivetä kyytiisi".
Vihdoinkin hän saa jonkun jota pomotella, jonkun joka todella tottelisi häntä, pientä satyyripoikaa, jonka pääasiallinen olemassaolon tarkoitus on tähän asti näyttänyt olevan muiden palveleminen ja muiden tahtoon alistuminen!
Yleensähän tämä kaksijalkainen puolieläin on päästänyt kaikki uhrinsa lopulta pakenemaan, mutta tämä yksilö on niin pienikokoinen ja melkein suloinen uhmatessaan itseään pienempää, mutta kuitenkin todellisuudessa pelätessään vielä pienempää, täysin harmitonta kettua.
Mutta yhtäkkiä Kitan muista ne kaikki julmuudet, joita hänelle itselleen oli osoitettu, ja hän koskettaa lähes automaattisesti polttomerkkiään, joka yhä edelleen aiheutti välillä kipuja, sekä haavoja selässään.
Siihen valahtivat pojan suunnitelmat, mutta joka tapauksessa hän haluaa ratsastaa tällä mielenkiintoisen näköisellä yksilöllä. Pääsisihän se sitten lopulta vapaaksi kuten edellisetkin ratsut..
Kieroselkäinen satyyri pinnistelee saadakseen ryhtinsä ojennukseen, ja ensimmäistä kertaa katsoo pientä siniharmaata nelijalkaista silmiin, ja on pökertyä. Miten jollain voi olla noin kauniit silmät!
Edelleen ryhtinsä kanssa pinnistelevä poika kuitenkin ravistaa ajatukset päästään mahdollisimman nopeasti ja yrittää vahvistaa hallitsevat sanat olemuksellaan.
Kuitenkin jokin tässä uudessa ilmestyksessä yrittää saada Kitanin pokan pettämään.
Voih.. Mitähän tästäkin seuraa.
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Vs: Kentauri(ko?)
Vieraili Ke Elo 05 2009, 16:56
Että mitä ? Pitäisikö hänen alistua tuollaisen käyräselän tahtoon ? Vaikka uhkaus olikin vakuuttava siihen asti, kunnes kettu päätti lähteä käpälämäkeen, niin hetkeäkään Lykos ei ollut myöntämässä alistumisen käyneen mielessä. Totta kai oma vahingoittumuus oli tärkeä asia, muttei hänestä riittänyt palvelemaan kahta isäntää - ei varsinkaan, jos toinen oli tuollainen metsäläinen, joka väitti omistavansa äskeisen hirviön pesän.
"Kutsu sitten naskalihammas takaisin, niin uskon."
Johan sitä nyt koeteltiin rajoja, kun vaara oli kauempana. Paniikkiympyröiden tekokin alkoi hiljalleen hiipua, sillä omatekoinen karuselli pisti silmissä maailman huojumaan, ellei sitten kentaurikin vaappunut paikalleen ennen tukevan leveää seisoma-asentoa. Olihan satyyrissa jotain pomomaisen kuulloista, mutta tuon ryhdin pinnistely oli enemminkin huvittavaa kuin mitään muuta vakavempaa. Siispä pienikokoisen kentaurin kasvoille kohosi huoliteltu hymynhäivä.
Tarkemmin mietittyä tämä metsäläinen oli ihan mielenkiintoinenkin tuttavuus, herättelipä toinen myöskin Lykoksen lapsenmielistä uteliaisuutta ulkomuodollaan, kun se kerta oli päivänvaloon asti päässyt...
"Olet aika nuutuneen näköinen metsän kasvatiksi."
Olettaen, että metsänkansa näyttäisi yleensä hyväkuntoiselta ja ravituilta. Lykoksen mielikuvissa nämä olivat luonnon karaistamia, omasivat hieman enemmän jäntevyyttä käsivarsissaan ja puhuivat karkeammin, jos puhuivat olleenkaan. Nuo pystyivät kommunikoimaan pelkällä katseella tai eleellä, jota pelkkä kaupunkilainen ei ensimmäisenä älynnyt... huoh, harmaahapsi ja hänen haavemaailmansa.
"Sitä paitsi... eikös tuo ole polttomerkki ?"
Hah, kyllähän Lykos polttomerkin erotti, koska hänellä oli omansakkin kuumalla kuorittuna lihaan. Kyseessä oli numero nelonen, joka kertoi kuinka mones orja kentauri oli ollut sinä päivänä myyjälleen. Lisäksi merkin kuului alentaa nuoren varsan jo silloista tempperamenttisuutta sekä itsepäisyyttä, joka oli varmasti tullut harvinaisen selväksi usemmallekkin kanssa eläjälle.
"Mikä ihme sinä olet miehiäsi..."
"Kutsu sitten naskalihammas takaisin, niin uskon."
Johan sitä nyt koeteltiin rajoja, kun vaara oli kauempana. Paniikkiympyröiden tekokin alkoi hiljalleen hiipua, sillä omatekoinen karuselli pisti silmissä maailman huojumaan, ellei sitten kentaurikin vaappunut paikalleen ennen tukevan leveää seisoma-asentoa. Olihan satyyrissa jotain pomomaisen kuulloista, mutta tuon ryhdin pinnistely oli enemminkin huvittavaa kuin mitään muuta vakavempaa. Siispä pienikokoisen kentaurin kasvoille kohosi huoliteltu hymynhäivä.
Tarkemmin mietittyä tämä metsäläinen oli ihan mielenkiintoinenkin tuttavuus, herättelipä toinen myöskin Lykoksen lapsenmielistä uteliaisuutta ulkomuodollaan, kun se kerta oli päivänvaloon asti päässyt...
"Olet aika nuutuneen näköinen metsän kasvatiksi."
Olettaen, että metsänkansa näyttäisi yleensä hyväkuntoiselta ja ravituilta. Lykoksen mielikuvissa nämä olivat luonnon karaistamia, omasivat hieman enemmän jäntevyyttä käsivarsissaan ja puhuivat karkeammin, jos puhuivat olleenkaan. Nuo pystyivät kommunikoimaan pelkällä katseella tai eleellä, jota pelkkä kaupunkilainen ei ensimmäisenä älynnyt... huoh, harmaahapsi ja hänen haavemaailmansa.
"Sitä paitsi... eikös tuo ole polttomerkki ?"
Hah, kyllähän Lykos polttomerkin erotti, koska hänellä oli omansakkin kuumalla kuorittuna lihaan. Kyseessä oli numero nelonen, joka kertoi kuinka mones orja kentauri oli ollut sinä päivänä myyjälleen. Lisäksi merkin kuului alentaa nuoren varsan jo silloista tempperamenttisuutta sekä itsepäisyyttä, joka oli varmasti tullut harvinaisen selväksi usemmallekkin kanssa eläjälle.
"Mikä ihme sinä olet miehiäsi..."
Vieraili- Vierailija
Vs: Kentauri(ko?)
Xafir Ma Elo 10 2009, 14:00
Kieroselkäinen satyyri katsoo ihmeissään edessään päättäväisesti seisovaa kentauria; millään hänen tapaamallaan kentaurilla ei ole ollut tällaista vaikutusta häneen. Kitan katsoo hetken harmaata ilmestystä edessään kunnes ryhdistäytyy ja nyökkää. "Rufuus! Ruokaaaa!". Kyllä tämä poju tietää mikä kyseiseen 'naskalihampaaseen' tepsii. Mitään muita sanoja nuori kettu ei sitten tunnekaan, mutta sitä ei Kitan 'uhrilleen' kerro.
Sieltähän se tulla jolkotteleekin, kirsu heiluen odottaen sapuskaa. Mutta kun ei sapuskaa tipu, se, varsin närkästyneenä turhasta kutsusta, lähtee nenä paata viistäen etsimään suuhunpantavaa, kohtahan koko metsä raikuisi tämän vatsan mouruavasta valituksesta.
Satyyri ei silti luovuta. "Se huomasi ettei minulla ole sille mitään tehtäviä, sillä enhän minä sinua sille vielä halua syöttää! Ja jos ihmettelet nuutuneisuuttani, niin kukapa nyt ei tällaisessa kunnossa olisi kun on juuri taistellut kolmea kettua vastaan!", hän kerskuu tyytyväisenä luullen ottaneensa jälleen ohjat käsiinsä. Mutta kummajaisen silmiin tämä ei enää katso, se on varma.
Kuitenkin seuraava kysymys luuhistaa pojan.
"Eikös tuo ole polttomerkki?". Kyllä. Sehän se, ei mikään muukaan. Pukinkoipi valahtaa kalpeaksi. Koskaan ennen hänelle ei ollut sattunut tällaista. Niinpä tämä kieroselkäinen nuori poika lysähtää istualleen - ja alkaa itkeä. Se itkee ja itkee, mutta vain nyyhkyttäen. Miten tuo omituinen, pienikokoinen, kentaurin hahmon ottanut kummajainen osaakin osua niin arkaan paikkaan. Rufuskin kipittää paikalle nuolemaan huolestuneena itkevän isäntänsä kasvoja, joka ottaa tuuheahäntäisen ystävänsä syliinsä.
Lopulta itkusta punasilmäinen, mutanttimaisessa asennossa makaava otus kertoo tuolle oliolle koko tarinansa (tietysti vähän väritettynä; tämän tarinan mukaan Kitan ei saanut ruokaa kuin kerran viikossa ja vettä vain sitä polvillaan anoessaan, ja muitakin pikku lisäyksiä tasi mahtua joukkoon). "Nimeni on Kitan, ja kettu on Rufus", hän muistaa vielä sanoa lopuksi kunnes purskahtaa itkuun, jonka kuulee varmasti koko metsä. Hän ulvoo eläimellisesti, jopa kettukaveri luikahtaa häntä koipien välissä luolaan.
Mitä tämä painajaismainen maanvaivaa hänestä haluaa?!
Sieltähän se tulla jolkotteleekin, kirsu heiluen odottaen sapuskaa. Mutta kun ei sapuskaa tipu, se, varsin närkästyneenä turhasta kutsusta, lähtee nenä paata viistäen etsimään suuhunpantavaa, kohtahan koko metsä raikuisi tämän vatsan mouruavasta valituksesta.
Satyyri ei silti luovuta. "Se huomasi ettei minulla ole sille mitään tehtäviä, sillä enhän minä sinua sille vielä halua syöttää! Ja jos ihmettelet nuutuneisuuttani, niin kukapa nyt ei tällaisessa kunnossa olisi kun on juuri taistellut kolmea kettua vastaan!", hän kerskuu tyytyväisenä luullen ottaneensa jälleen ohjat käsiinsä. Mutta kummajaisen silmiin tämä ei enää katso, se on varma.
Kuitenkin seuraava kysymys luuhistaa pojan.
"Eikös tuo ole polttomerkki?". Kyllä. Sehän se, ei mikään muukaan. Pukinkoipi valahtaa kalpeaksi. Koskaan ennen hänelle ei ollut sattunut tällaista. Niinpä tämä kieroselkäinen nuori poika lysähtää istualleen - ja alkaa itkeä. Se itkee ja itkee, mutta vain nyyhkyttäen. Miten tuo omituinen, pienikokoinen, kentaurin hahmon ottanut kummajainen osaakin osua niin arkaan paikkaan. Rufuskin kipittää paikalle nuolemaan huolestuneena itkevän isäntänsä kasvoja, joka ottaa tuuheahäntäisen ystävänsä syliinsä.
Lopulta itkusta punasilmäinen, mutanttimaisessa asennossa makaava otus kertoo tuolle oliolle koko tarinansa (tietysti vähän väritettynä; tämän tarinan mukaan Kitan ei saanut ruokaa kuin kerran viikossa ja vettä vain sitä polvillaan anoessaan, ja muitakin pikku lisäyksiä tasi mahtua joukkoon). "Nimeni on Kitan, ja kettu on Rufus", hän muistaa vielä sanoa lopuksi kunnes purskahtaa itkuun, jonka kuulee varmasti koko metsä. Hän ulvoo eläimellisesti, jopa kettukaveri luikahtaa häntä koipien välissä luolaan.
Mitä tämä painajaismainen maanvaivaa hänestä haluaa?!
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Vs: Kentauri(ko?)
Vieraili Ma Elo 10 2009, 17:11
Kaikki se mahtipontisuus, (joka Lykoksen olemuksessa hetki sitten oli ollut), meni kasaan ja pirstoutuipa vielä pieniksi sirpaleiksi. Repolainen oli hölkötellyt turhankin uhkaavan lausahduksen saattelemana takaisin, eikä kentauri oikeastaan enää kyseenalaistanut satyyrin selityksiä ketun älykkyydestä - niin sen täytyi olla! Tuo pieni hirviö totteli orjaallisesti isäntäänsä, vaikka omasikin omaa älliä - tuon pedon nuuskiminen ja välinpitämättömyys olivat vain keljua hämäystä.
"Mitä ?! Sinäkö tappelit kolmen tuollaisen kanssa!"
Voi sentään, olikin pitänyt hyppiä moisen mahtimiehen nokille - olihan käyräselkäinen varoitellut, mutta eihän tällainen muuli kuin Lykos voinut hyvällä uskoa mitään. Hän olikin jo muuttamassa äänensävyään miellyttävämmäksi ja alkamaisillaan mielenkieleksi, kun jälleen tapahtui yllättävä käänne - yksi kysymys oli saanut aikaan itkukohtauksen.
Uh, tällaisina hetkinä ei voinut muuta kuin olla eksyksissä. Eihän hän tiennyt mikä satyyria riivasi, eikä ollut edes ottamassa selvää pedon ilmaantuessa paikalle, mutta koska niiskuttaja päätti avata elämäntarinansa rahisevia sivuja hallakonkimolle oma-aloitteisesti, niin mikäs siinä kieltämään.
Kunhan tuo kettu vain pysyisi kaukana... aha, sehän luikki luolaan satyyrin muun surkuttelun aikana, mikä viimeistään osui sekä upposi Lykoksen myötätuntoon. Kuinka noin kärsinyttä rukkaa voisi olla säälimättä ? Hän oli sentään saanut ruokaa yllin kyllin ja vesikin kannettu raikkaimillaan eteen varsavuosina.
"N-no, no Kitan... älä itke ?"
Kuinkahan sitten mahdettiin lohduttaa, kun ei Lykoksella ollut tällaisesta kokemusta. Hän oli nähnyt isännän taputtavan rohkeasti olalle masentunutta poikaansa kerran ja halanneen vaimoaan, mutta...
Varovaisesti rautakenkäinen läheistyi lyyhistynyttä myttyä, joka poru oli käynnyt korvia vihlovaksi - kuinka noin pienestä mönkiäisestä edes lähti tuollainen ääni ? Ehkä tässä päti samallainen systematiikka, kuin villisian porsasta nirriestä - melu oli nimittäin silloinkin kamala, jos satut tietämään.
"En voinnut aavistaakkaan, että olit kokenut noin kamalia asioita... eh, piristys nyt..."
Ei, Lykos ei vain osannut lohduttaa. Ehkä hänen pitäisi kokeilla jotain isännän kikkaa, mutta omanlaisena versiona... katsotaas...
Pisamanaamainen ojensi hieman hoikka sormista kättään kohti Kitan takkuisia suortuvia, koittaen nopeasti taputtaa tuota päälaelle kuin mitäkin talon vahtikoiraa. Ele olisi ehkä ollut mieluisampi sille pikku pe...-- tarkoitan siis Rufukselle.
"Minun nimeni on Lykos... tai oikeastaan Lykos Pikikuu, mutta isäntäni Inakhos τσεκούρι sanoi että pelkkä Lykos riittää."
Epävarma hymy vilahti suupielessä. Pitäisi kai keksiä jotain piristävääkin...
"Katso, minullakin on polttomerkki! E-ei se ole niin paha juttu oikeasti, eihän ?"
Kyllä, tuon piti mukamas olla sitä piristävää.
"Mitä ?! Sinäkö tappelit kolmen tuollaisen kanssa!"
Voi sentään, olikin pitänyt hyppiä moisen mahtimiehen nokille - olihan käyräselkäinen varoitellut, mutta eihän tällainen muuli kuin Lykos voinut hyvällä uskoa mitään. Hän olikin jo muuttamassa äänensävyään miellyttävämmäksi ja alkamaisillaan mielenkieleksi, kun jälleen tapahtui yllättävä käänne - yksi kysymys oli saanut aikaan itkukohtauksen.
Uh, tällaisina hetkinä ei voinut muuta kuin olla eksyksissä. Eihän hän tiennyt mikä satyyria riivasi, eikä ollut edes ottamassa selvää pedon ilmaantuessa paikalle, mutta koska niiskuttaja päätti avata elämäntarinansa rahisevia sivuja hallakonkimolle oma-aloitteisesti, niin mikäs siinä kieltämään.
Kunhan tuo kettu vain pysyisi kaukana... aha, sehän luikki luolaan satyyrin muun surkuttelun aikana, mikä viimeistään osui sekä upposi Lykoksen myötätuntoon. Kuinka noin kärsinyttä rukkaa voisi olla säälimättä ? Hän oli sentään saanut ruokaa yllin kyllin ja vesikin kannettu raikkaimillaan eteen varsavuosina.
"N-no, no Kitan... älä itke ?"
Kuinkahan sitten mahdettiin lohduttaa, kun ei Lykoksella ollut tällaisesta kokemusta. Hän oli nähnyt isännän taputtavan rohkeasti olalle masentunutta poikaansa kerran ja halanneen vaimoaan, mutta...
Varovaisesti rautakenkäinen läheistyi lyyhistynyttä myttyä, joka poru oli käynnyt korvia vihlovaksi - kuinka noin pienestä mönkiäisestä edes lähti tuollainen ääni ? Ehkä tässä päti samallainen systematiikka, kuin villisian porsasta nirriestä - melu oli nimittäin silloinkin kamala, jos satut tietämään.
"En voinnut aavistaakkaan, että olit kokenut noin kamalia asioita... eh, piristys nyt..."
Ei, Lykos ei vain osannut lohduttaa. Ehkä hänen pitäisi kokeilla jotain isännän kikkaa, mutta omanlaisena versiona... katsotaas...
Pisamanaamainen ojensi hieman hoikka sormista kättään kohti Kitan takkuisia suortuvia, koittaen nopeasti taputtaa tuota päälaelle kuin mitäkin talon vahtikoiraa. Ele olisi ehkä ollut mieluisampi sille pikku pe...-- tarkoitan siis Rufukselle.
"Minun nimeni on Lykos... tai oikeastaan Lykos Pikikuu, mutta isäntäni Inakhos τσεκούρι sanoi että pelkkä Lykos riittää."
Epävarma hymy vilahti suupielessä. Pitäisi kai keksiä jotain piristävääkin...
"Katso, minullakin on polttomerkki! E-ei se ole niin paha juttu oikeasti, eihän ?"
Kyllä, tuon piti mukamas olla sitä piristävää.
Vieraili- Vierailija
Vs: Kentauri(ko?)
Xafir Ma Elo 17 2009, 15:26
Satyyri rauhoittuu ja kohottaa katseensa. Auringonvalo heijastuu tämän Lykokseksi itseään kutsuvan kentaurin silmistä iloisesti hyppien, mutta Lykoksen ilme on Kitanin mielestä niin hassu, ettei poika voi pidätellä nauruaan; pian tämä kyseinen kieroselkäinen olento nauraa hekottaakin selällään sorkat heiluen.
Tokihan asiat ovat saaneet nyt paljon yllättäviä käänteitä - ensin uhmakas, sitten häntä maata viistäen ja nyt iloinen nauru täyttää metsän joka kolkan.
Mutta satyyripoika vain nauraa, välittämättä siitä että saattaisi loukata hölmön näköistä otusta. Rufuskin huomaa kaiken olevan taas hyvin ja juoksee iloisesti nuolemaan isäntänsä kasvoja. Siitä tämä niinsanottu 'isäntä' saa lisäpuhtia hekotukseensa joka muuttuu hohotukseksi.
Lopulta edelleen naurusta hytkyvä sorkkaeläin kokoaa itsensä ja nousee seisomaan. Kettupoikakin ryhdistäytyy ja istahtaa katsomaan tuota sen mielestä varsin mielenkiintoista, harmaapilkullista otusta uteliaasti silmiin. Siinä täytyy piillä jotakin erikoista, sillä kenenkään muun kuin Rufuksen seurassa tämä hieman ailahtelevainen ketunholhooja ei ole ollut noin avoin ja vapautunut.
"Anteeksi", Kitan pyrskähtää hieman eläimellisesti ja katsoo nauruaan pidätellen tuota heppaeläintä silmiin. "Anteeksi kaikesta. En ole kovin vakaamielinen", miehenalku selittää jo paljon rauhallisemmin, tosin iloisesti hymyillen edessään seisovalle kumm.. tai siis Lykokselle.
"Olet aika kummallinen. Mutta mikäs siinä! Miksi muuten olet noin pieni?", kaikki mahdolliset käytöstavat unohtanut, aurinkoisesti hymyilevä puolipukki kysyy mennessään luolaansa. "Hei.. Lykosko se oli..? Tule vain sisään! Jos siis mahdut..".
Pikku kettu istuu edelleen kentaurin edessä kallistellen hassusti päätään uteliaisuutta pursuen. Kuka tuo voi olla? Haisee kentaurilta, mutta liian pieni kentauriksi. Tosin, isäntä uskaltaa uhmata noin vain kentaureita. Vaikkakaan hän ei ole edes niiden kanssa ollut noin vapautunut.. tupsukorva päättää ottaa selvää kummastusta herättävästä oliosta ja tassuttelee haistelemaan sitä. Moni merkki johtaa kentauriin, mutta eihän kentaurit ole noin minimaalisia! Niinpä nuori kettu heilauttaa valkopäistä häntäänsä ja päättelee pienillä ketunaivoillaan otuksen olevan jonkinlainen ponikentauri.
Lopulta Rufuskin tassuttaa holhoojansa perässä luolaan ja käy nukkumaan.
Kitanin pää ilmestyy luolan suulle; "Tuletko sinä? Mitä sinä muuten syöt?".
Tokihan asiat ovat saaneet nyt paljon yllättäviä käänteitä - ensin uhmakas, sitten häntä maata viistäen ja nyt iloinen nauru täyttää metsän joka kolkan.
Mutta satyyripoika vain nauraa, välittämättä siitä että saattaisi loukata hölmön näköistä otusta. Rufuskin huomaa kaiken olevan taas hyvin ja juoksee iloisesti nuolemaan isäntänsä kasvoja. Siitä tämä niinsanottu 'isäntä' saa lisäpuhtia hekotukseensa joka muuttuu hohotukseksi.
Lopulta edelleen naurusta hytkyvä sorkkaeläin kokoaa itsensä ja nousee seisomaan. Kettupoikakin ryhdistäytyy ja istahtaa katsomaan tuota sen mielestä varsin mielenkiintoista, harmaapilkullista otusta uteliaasti silmiin. Siinä täytyy piillä jotakin erikoista, sillä kenenkään muun kuin Rufuksen seurassa tämä hieman ailahtelevainen ketunholhooja ei ole ollut noin avoin ja vapautunut.
"Anteeksi", Kitan pyrskähtää hieman eläimellisesti ja katsoo nauruaan pidätellen tuota heppaeläintä silmiin. "Anteeksi kaikesta. En ole kovin vakaamielinen", miehenalku selittää jo paljon rauhallisemmin, tosin iloisesti hymyillen edessään seisovalle kumm.. tai siis Lykokselle.
"Olet aika kummallinen. Mutta mikäs siinä! Miksi muuten olet noin pieni?", kaikki mahdolliset käytöstavat unohtanut, aurinkoisesti hymyilevä puolipukki kysyy mennessään luolaansa. "Hei.. Lykosko se oli..? Tule vain sisään! Jos siis mahdut..".
Pikku kettu istuu edelleen kentaurin edessä kallistellen hassusti päätään uteliaisuutta pursuen. Kuka tuo voi olla? Haisee kentaurilta, mutta liian pieni kentauriksi. Tosin, isäntä uskaltaa uhmata noin vain kentaureita. Vaikkakaan hän ei ole edes niiden kanssa ollut noin vapautunut.. tupsukorva päättää ottaa selvää kummastusta herättävästä oliosta ja tassuttelee haistelemaan sitä. Moni merkki johtaa kentauriin, mutta eihän kentaurit ole noin minimaalisia! Niinpä nuori kettu heilauttaa valkopäistä häntäänsä ja päättelee pienillä ketunaivoillaan otuksen olevan jonkinlainen ponikentauri.
Lopulta Rufuskin tassuttaa holhoojansa perässä luolaan ja käy nukkumaan.
Kitanin pää ilmestyy luolan suulle; "Tuletko sinä? Mitä sinä muuten syöt?".
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Vs: Kentauri(ko?)
Vieraili Ma Elo 24 2009, 11:38
... Hölmöltä sitä vähintään näyttikin, kun äskeinen itkupilli yht'äkkiä revähtikin nauramaan sorkat ilmaa viuhoen...
Oliko Lykos mukamas tehnyt jotain hassua vai näyttikö hänen naamataulunsa niin hupaisalta, että se sai moisen kohtauksen aikaan ? Ehkei kentaurin edes kanttaisia katsoa tähän omituiseen vääräselkään, joka hiljalleen nostatti hallakonkimon ihoa kananlihalle - vähäväkisenkö seuraan tässä oltiinkin eksytty ? Tarkalleen ottaen vähäväkisen ketunkouluttajan, jonka peto kirmasikin jälleen kerran takaisin ja aiheutti olemuksensa näkymisella Lykoksen suoraan nenänvarteen pari irvistyksen ryppyä - iyh, sehän kuolasi Kitanin kasvoja! Ällöttävää...
"Sen kyllä huomasin."
Ponikokoinen hevosenkuvatus vastasi närkästyneisyys äänessään - vakaamielisestä tuo hyypiö lieni niin kaukana kuin pippuripensaat kasvoivat! Pryiiääh! Ja Lykosko muka kummallinen! Johan oli pukinkoivella otsaa tulla panettelemaan tuollaisia ja kysymään hänen pienikokoisuudestaan kuin päivän tuoreista huhuista- eihän kentauri sille mitään mahtanut, että isäntä oli teettänyt liian raskaita töitä aivan liian aikaisin, joka väistämättä kärsitytti kasvuaan normaalikokoiseksi lajitoveriksi.
"Kyllähän minä aiemminkin mahduin siitä oviaukoista..."
Lykos jupisi vielä päälle ja oli jo aikeissa löntystää suupielet maata kohti kääntyneenä sekä kulmat kurtussa oviaukosta sisään, mutta eräs karvapallero esti etenemisensä. Se pahuksen repolainen oli jäänyt möllöttämään tuohon ahneine mulkosilmineen... uyh! Ja se vielä haistelikin! Mene pois! Hallakonkimo nostikin jo etusta aikeenaan liiskata Rufuksen littanaksi lätyksi, mutta vaan juuri silloin kettu päättikin lähteä tassuttelemana isäntänsä perään, eikä aikaakaan, kun Kitankin jo huuteli yhä etukavio koholla olevaa Lykosta. Kröhöm... minä vain venyttelin, en muuta...
"Jyviä, pähkinöitä, kasveja, juuria..."
Luettelo senkun tuntui jatkuvan kentaurin tunkiessa samanaikaisesti sisälle luolaan. Kyllä suuaukko nyt hieman äskeistä pienemmältä tuntui, mutta kunhan takamus oli sisällä, niin ei hätää...
Loistavaa, ja nyt vastaamaan siihen pienikokoisuus-kysymykseen ääneenkin...
"Ja olen tämän mallinen, koska isäntä teetti minulla liian raskaita töitä - kuulemma..."
Eihän Lykos olisi moisesta tiennyt, ellei eräs toinen talon orjista olisi selvittänyt asiaa ohimennen tälle.
"Jouduin nuorena jo töihin, kuten mm. kiikuttamaan lapsia selässäni..."
Hmm, mitähän hänen pitikään muistaa lapsiin liittyen ? Ajatukset olivat menneet aikalailla sekaisin, kun sattumustensarja oli ollut näinkin mittava. Siispä valkeita aivosoluja pinnistellen ja otsaansa rypistellen hän länttäsi takalistonsa luolan lattiatasoa vasten - välittämättä pahemmin siitä, olisiko joku jäämässä alle vai ei. Jotenkin Agix-herra liittyi tähän...
"Hiing! Unohdin täysin sen pedon, joka elää metsässä!"
Jopas tuli Lykoksen koipiin vipinää, kun hän kompuroi jaloilleen melkein samantien ja meni kyttäämään luolan suuaukolta metsään. Eihän sitä naperoa sittenkään voisi syöttää sille kentaurin tappaja -hirviölle! Isäntähän nirhaisi seuraavaksi hänet, jos orjakoni palaisi tuon lapsenlapsen jäänteet mukana kotiportille ja livauttaisi vahingossa panikoidessaan hylänneensä Agixin metsään.
"Agix-herra on tuolla jossain! Minun on pakko etsiä hänet äkkiä!"
Ja suunta olikaan...
"... Mutta en enää muista, mihin jätin hänet..."
Juuri näin. Pitäisiköhän Lykoksen alkaa harkita mahdollisimman hyvää valhetta oman nahkansa pelastamiseksi ?
Oliko Lykos mukamas tehnyt jotain hassua vai näyttikö hänen naamataulunsa niin hupaisalta, että se sai moisen kohtauksen aikaan ? Ehkei kentaurin edes kanttaisia katsoa tähän omituiseen vääräselkään, joka hiljalleen nostatti hallakonkimon ihoa kananlihalle - vähäväkisenkö seuraan tässä oltiinkin eksytty ? Tarkalleen ottaen vähäväkisen ketunkouluttajan, jonka peto kirmasikin jälleen kerran takaisin ja aiheutti olemuksensa näkymisella Lykoksen suoraan nenänvarteen pari irvistyksen ryppyä - iyh, sehän kuolasi Kitanin kasvoja! Ällöttävää...
"Sen kyllä huomasin."
Ponikokoinen hevosenkuvatus vastasi närkästyneisyys äänessään - vakaamielisestä tuo hyypiö lieni niin kaukana kuin pippuripensaat kasvoivat! Pryiiääh! Ja Lykosko muka kummallinen! Johan oli pukinkoivella otsaa tulla panettelemaan tuollaisia ja kysymään hänen pienikokoisuudestaan kuin päivän tuoreista huhuista- eihän kentauri sille mitään mahtanut, että isäntä oli teettänyt liian raskaita töitä aivan liian aikaisin, joka väistämättä kärsitytti kasvuaan normaalikokoiseksi lajitoveriksi.
"Kyllähän minä aiemminkin mahduin siitä oviaukoista..."
Lykos jupisi vielä päälle ja oli jo aikeissa löntystää suupielet maata kohti kääntyneenä sekä kulmat kurtussa oviaukosta sisään, mutta eräs karvapallero esti etenemisensä. Se pahuksen repolainen oli jäänyt möllöttämään tuohon ahneine mulkosilmineen... uyh! Ja se vielä haistelikin! Mene pois! Hallakonkimo nostikin jo etusta aikeenaan liiskata Rufuksen littanaksi lätyksi, mutta vaan juuri silloin kettu päättikin lähteä tassuttelemana isäntänsä perään, eikä aikaakaan, kun Kitankin jo huuteli yhä etukavio koholla olevaa Lykosta. Kröhöm... minä vain venyttelin, en muuta...
"Jyviä, pähkinöitä, kasveja, juuria..."
Luettelo senkun tuntui jatkuvan kentaurin tunkiessa samanaikaisesti sisälle luolaan. Kyllä suuaukko nyt hieman äskeistä pienemmältä tuntui, mutta kunhan takamus oli sisällä, niin ei hätää...
Loistavaa, ja nyt vastaamaan siihen pienikokoisuus-kysymykseen ääneenkin...
"Ja olen tämän mallinen, koska isäntä teetti minulla liian raskaita töitä - kuulemma..."
Eihän Lykos olisi moisesta tiennyt, ellei eräs toinen talon orjista olisi selvittänyt asiaa ohimennen tälle.
"Jouduin nuorena jo töihin, kuten mm. kiikuttamaan lapsia selässäni..."
Hmm, mitähän hänen pitikään muistaa lapsiin liittyen ? Ajatukset olivat menneet aikalailla sekaisin, kun sattumustensarja oli ollut näinkin mittava. Siispä valkeita aivosoluja pinnistellen ja otsaansa rypistellen hän länttäsi takalistonsa luolan lattiatasoa vasten - välittämättä pahemmin siitä, olisiko joku jäämässä alle vai ei. Jotenkin Agix-herra liittyi tähän...
"Hiing! Unohdin täysin sen pedon, joka elää metsässä!"
Jopas tuli Lykoksen koipiin vipinää, kun hän kompuroi jaloilleen melkein samantien ja meni kyttäämään luolan suuaukolta metsään. Eihän sitä naperoa sittenkään voisi syöttää sille kentaurin tappaja -hirviölle! Isäntähän nirhaisi seuraavaksi hänet, jos orjakoni palaisi tuon lapsenlapsen jäänteet mukana kotiportille ja livauttaisi vahingossa panikoidessaan hylänneensä Agixin metsään.
"Agix-herra on tuolla jossain! Minun on pakko etsiä hänet äkkiä!"
Ja suunta olikaan...
"... Mutta en enää muista, mihin jätin hänet..."
Juuri näin. Pitäisiköhän Lykoksen alkaa harkita mahdollisimman hyvää valhetta oman nahkansa pelastamiseksi ?
Vieraili- Vierailija
Vs: Kentauri(ko?)
Routa Pe Elo 28 2009, 14:13
// Tättärää - täältä tullaan luvan kanssa mukaan kimppakivaan. //
Omituista... aivan kuin metsässä kaikuisi satyyrin määkiviä piirteitä sisältävä nauru.
Toki lintujen viserryksen ja muiden äänien joukosta kuului naurua yleensäkin, mutta useimmiten se oli kentaurin naurua, sillä suurimman osan ajasta Deiros vietti oman laumansa luona. Nyt hän oli kuitenkin jättänyt lauman hetkeksi oman onnensa nojaan ja lähtenyt tarkistamaan aluettaan tunkeilijoiden varalta, ja yhä yltyvä nauru kiinnitti hänen huomionsa. Tässä kulki raja, jota hän ei yleensä ylittänyt, sillä se veisi hänet turhan kauas laumasta - tällä kertaa hän kuitenkin voisi tehdä poikkeuksen silkasta uteliaisuudesta.
Sillä kaikki poikkeava oli, no, poikkeavaa, ja kuului johtajaorin velvollisuuksiin tarkistaa, ettei kyseessä olisi uhka. Vaikka ensin ajatteli helposti, että satyyrit nauroivat toistensa seurassa, olisi sentään olettanut kuulevansa toisenkin määkivän naurun. Vaan ei, tämä yksilö hekotti itsensä tärviölle aivan yksin, vaikka nauru vaimenikin sitä lähestyttäessä. Sen jälkeen ei kuulunut mitään hetkeen ja ori oli jo aikeissa kääntyä takaisin, kun yhtäkkiä vaimea 'tumps' -ääni pysäytti hänet - sekä sen perään kuuluvat nopeat, ilmiselvät kavioiden askellukset kivipinnalla.
Mielipuolinen nauru ja nopea kopina ei voinut kuin merkitä yhtä asiaa - kentauria pulassa.
Juurakkoon, kuoppiin ja kiviin tottuneet jalat toivat jopa oman lajinsa keskuudessa keskivertoa kookkaamman Deiroksen muutamassa hetkessä lähelle Kitanin luolaa, jonka suuaukolla Lykos kuikuili holhokkinsa perään. Hänen sisääntulonsa oli aluksi pelkkää rytinää, kahinaa ja epäselvää liikettä puiden lomassa, mutta kunhan pahin risukko jäi taakse, hän saattoi nähdä kaksi muuta paikallaolijaa ja nämä saattoivat nähdä hänet. Vaikka hän olikin yhä jossain määrin metsän suojissa...
Orin silmät jäivät ohikiitäväksi hetkeksi tutkimaan pienikokoista lajitoveria, joka olisi kokonsa puolesta mennyt melkeinpä vanhasta varsasta. Hallakonkimo ruuna oli varmasti suloisinta, mitä hän oli nähnyt pitkään aikaan, eikä hän meinannut saada silmiään irti tämän pisamaisesta massusta ja papurikkokuvioinnista. Ainakaan siihen asti, kun näkymää häiritsi aivan erivärinen karva ja pukinsorkka, jotka vilahtivat näkyvillä. Vai tuosta se nauru oli siis kantautunut, kieroselkäisestä kilipukista, joka ei omaksi onnekseen vaikuttanut sittenkään uhkaavan kentauria.
Mutta vaikka vaaraa ei ollutkaan, tämä uusi tuttavuus oli niin kiinnostava, että Deiros uskaltautui astumaan paremmin näkyville. Täytyisihän hänen ottaa selvää, mitä tuollainen suloisuuden ruumiillistuma teki yksin puoliksi satyyrin luolassa - ja olisiko mitään mahdollisuutta, että tämä liittyisi hänen laumaansa. Tuollainen herkkupala täytyi poimia talteen...
// Ja näin Deiros-herra esittäytyy, s'il-vous plaît. //
Omituista... aivan kuin metsässä kaikuisi satyyrin määkiviä piirteitä sisältävä nauru.
Toki lintujen viserryksen ja muiden äänien joukosta kuului naurua yleensäkin, mutta useimmiten se oli kentaurin naurua, sillä suurimman osan ajasta Deiros vietti oman laumansa luona. Nyt hän oli kuitenkin jättänyt lauman hetkeksi oman onnensa nojaan ja lähtenyt tarkistamaan aluettaan tunkeilijoiden varalta, ja yhä yltyvä nauru kiinnitti hänen huomionsa. Tässä kulki raja, jota hän ei yleensä ylittänyt, sillä se veisi hänet turhan kauas laumasta - tällä kertaa hän kuitenkin voisi tehdä poikkeuksen silkasta uteliaisuudesta.
Sillä kaikki poikkeava oli, no, poikkeavaa, ja kuului johtajaorin velvollisuuksiin tarkistaa, ettei kyseessä olisi uhka. Vaikka ensin ajatteli helposti, että satyyrit nauroivat toistensa seurassa, olisi sentään olettanut kuulevansa toisenkin määkivän naurun. Vaan ei, tämä yksilö hekotti itsensä tärviölle aivan yksin, vaikka nauru vaimenikin sitä lähestyttäessä. Sen jälkeen ei kuulunut mitään hetkeen ja ori oli jo aikeissa kääntyä takaisin, kun yhtäkkiä vaimea 'tumps' -ääni pysäytti hänet - sekä sen perään kuuluvat nopeat, ilmiselvät kavioiden askellukset kivipinnalla.
Mielipuolinen nauru ja nopea kopina ei voinut kuin merkitä yhtä asiaa - kentauria pulassa.
Juurakkoon, kuoppiin ja kiviin tottuneet jalat toivat jopa oman lajinsa keskuudessa keskivertoa kookkaamman Deiroksen muutamassa hetkessä lähelle Kitanin luolaa, jonka suuaukolla Lykos kuikuili holhokkinsa perään. Hänen sisääntulonsa oli aluksi pelkkää rytinää, kahinaa ja epäselvää liikettä puiden lomassa, mutta kunhan pahin risukko jäi taakse, hän saattoi nähdä kaksi muuta paikallaolijaa ja nämä saattoivat nähdä hänet. Vaikka hän olikin yhä jossain määrin metsän suojissa...
Orin silmät jäivät ohikiitäväksi hetkeksi tutkimaan pienikokoista lajitoveria, joka olisi kokonsa puolesta mennyt melkeinpä vanhasta varsasta. Hallakonkimo ruuna oli varmasti suloisinta, mitä hän oli nähnyt pitkään aikaan, eikä hän meinannut saada silmiään irti tämän pisamaisesta massusta ja papurikkokuvioinnista. Ainakaan siihen asti, kun näkymää häiritsi aivan erivärinen karva ja pukinsorkka, jotka vilahtivat näkyvillä. Vai tuosta se nauru oli siis kantautunut, kieroselkäisestä kilipukista, joka ei omaksi onnekseen vaikuttanut sittenkään uhkaavan kentauria.
Mutta vaikka vaaraa ei ollutkaan, tämä uusi tuttavuus oli niin kiinnostava, että Deiros uskaltautui astumaan paremmin näkyville. Täytyisihän hänen ottaa selvää, mitä tuollainen suloisuuden ruumiillistuma teki yksin puoliksi satyyrin luolassa - ja olisiko mitään mahdollisuutta, että tämä liittyisi hänen laumaansa. Tuollainen herkkupala täytyi poimia talteen...
// Ja näin Deiros-herra esittäytyy, s'il-vous plaît. //
Routa- Orja
- Viestien lukumäärä : 50
Ikä : 36
Vs: Kentauri(ko?)
Xafir Pe Elo 28 2009, 15:12
Kitan katsoo sisään rämpivää, ruokalistaansa selostavaa otusta mietteissään. Ihan hyvän kaverin tuosta saisi.. Ei hän kuitenkaan kauaa ehtinyt miettiä sillä havahtuu pian Rufuksen rääkäisyyn: Se on jäänyt puoliksi luolaan istahtavan kentaurin harmaan takaumksen alle ja ilmoittaa siitä kuuluvasti. Satyyri vetää ketunpojan Lykoksen alta ja heittää tuohon harmaaseen pisamakylkeen merkitsevän silmäyksen.
Kettu ravistelee närkästyneenä ja poistuu paikalta.
Kauas se ei kuitenkaan ehdi kävellä kun törmää jo johonkin suureen ja lämpimään tolppaan - kentauri!
Huiskuhäntä kipittää innoissaan takaisin luolaan kertomaan ilmestyksestä isännälleen. Tämä ei kuitenkaan heti huomaa Rufuksen hyppelyä, sillä pukinkoipi on niin syventynyt kuuntelemaan uutta tuttavaansa.
Sitäkään ei kuitenkaan kauaa ketänyt, sillä tämä 'uusi tuttava' rymistää äkkiä ulos luolasta sopopttaen jtain mennessään, jolloin Rufuskin lopettaa epätoivoisen loikkimisensa ja säntää häntä koipien välissä holhoojansa taakse. Jopas tämä päivä onkin saanut paljon yllättäviä käänteitä..!
Hämmästynyt puolipukki seuraa herra Pikikuuta ulos ja ymmärtää pian mistä on kyse. "Ei hätää. Minä autan sinua etsimään. Kuulin kuinka tulit tuolta pä..", silloin sorkkajalka huomaa jonkun tai jonkin katselevan heitä ja jättää vahingossa kätensä osoittamaan Lykoksen tulosuuntaan. Kauaa ei tämä tummanharmaa karvajalka kuitenkaan odota, vaan rymistää nopeasti takaisin luolaansa, aivan perälle. Kuka nyt taas tulee järkyttämään viattoman satyyrin mielenrauhaa??!
Rufus katsoo jo aikaisemminkin pikaisesti tapaamaansa jättiläismäistä kentauria, kunnes tohottaa luolaan tärisevän Kitanin luo häntä heiluen, jolloin satyyripoika uskaltautuu holhokkinsa rohkaisemana kurkistamaan luolasta.
Kentauri! Jopas niitä tänään piisaa!
Innosta säkenöivä kieroselkä lähtee loikkimaan ilmestystä kohti suupielet korvissa.. tai no korvassa. Juuri kun Kitan meinaa loikata kentaurin selkään, hän kompastuukin ja kaatuu aivan otuksen jalkojen juureen.
Oih ja voih.. Tämä poika tietää kokemuksesta, että jos epäonnistuu ärsyttäessään tai kesyttäessään kentauria, niin siinä helposti hukka perii. Kitan katsoo varoen ylöspäin ja näkee edessään valtavimman koskaan näkeneensä kentaurin - ja siinä hän vain makoilee tuon jaloissa! Nopeasti poika loikkaa pystyyn ryhdikäs kettu vierellään istuen. Nyt ei enää kannattaisi yrittää yllättävää loikkaa jättiläisen selkään, joten ketunholhooja vaihtaa tekniikkaa.
"Kukas sinä olet?", ryhtinsä kanssa pinnistelevä satyyri kysyy kädet puuskassa katsoen uhmakkaasti edessään seisovaa vuorta, jatkuvasti valppaana odottaen sopivaa tilaisuutta loikata selkään, ja sitten se olisikin menoa..
Kettu ravistelee närkästyneenä ja poistuu paikalta.
Kauas se ei kuitenkaan ehdi kävellä kun törmää jo johonkin suureen ja lämpimään tolppaan - kentauri!
Huiskuhäntä kipittää innoissaan takaisin luolaan kertomaan ilmestyksestä isännälleen. Tämä ei kuitenkaan heti huomaa Rufuksen hyppelyä, sillä pukinkoipi on niin syventynyt kuuntelemaan uutta tuttavaansa.
Sitäkään ei kuitenkaan kauaa ketänyt, sillä tämä 'uusi tuttava' rymistää äkkiä ulos luolasta sopopttaen jtain mennessään, jolloin Rufuskin lopettaa epätoivoisen loikkimisensa ja säntää häntä koipien välissä holhoojansa taakse. Jopas tämä päivä onkin saanut paljon yllättäviä käänteitä..!
Hämmästynyt puolipukki seuraa herra Pikikuuta ulos ja ymmärtää pian mistä on kyse. "Ei hätää. Minä autan sinua etsimään. Kuulin kuinka tulit tuolta pä..", silloin sorkkajalka huomaa jonkun tai jonkin katselevan heitä ja jättää vahingossa kätensä osoittamaan Lykoksen tulosuuntaan. Kauaa ei tämä tummanharmaa karvajalka kuitenkaan odota, vaan rymistää nopeasti takaisin luolaansa, aivan perälle. Kuka nyt taas tulee järkyttämään viattoman satyyrin mielenrauhaa??!
Rufus katsoo jo aikaisemminkin pikaisesti tapaamaansa jättiläismäistä kentauria, kunnes tohottaa luolaan tärisevän Kitanin luo häntä heiluen, jolloin satyyripoika uskaltautuu holhokkinsa rohkaisemana kurkistamaan luolasta.
Kentauri! Jopas niitä tänään piisaa!
Innosta säkenöivä kieroselkä lähtee loikkimaan ilmestystä kohti suupielet korvissa.. tai no korvassa. Juuri kun Kitan meinaa loikata kentaurin selkään, hän kompastuukin ja kaatuu aivan otuksen jalkojen juureen.
Oih ja voih.. Tämä poika tietää kokemuksesta, että jos epäonnistuu ärsyttäessään tai kesyttäessään kentauria, niin siinä helposti hukka perii. Kitan katsoo varoen ylöspäin ja näkee edessään valtavimman koskaan näkeneensä kentaurin - ja siinä hän vain makoilee tuon jaloissa! Nopeasti poika loikkaa pystyyn ryhdikäs kettu vierellään istuen. Nyt ei enää kannattaisi yrittää yllättävää loikkaa jättiläisen selkään, joten ketunholhooja vaihtaa tekniikkaa.
"Kukas sinä olet?", ryhtinsä kanssa pinnistelevä satyyri kysyy kädet puuskassa katsoen uhmakkaasti edessään seisovaa vuorta, jatkuvasti valppaana odottaen sopivaa tilaisuutta loikata selkään, ja sitten se olisikin menoa..
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Vs: Kentauri(ko?)
Vieraili Pe Elo 28 2009, 18:01
Vaivaisen hetken Lykos saattoi tuntea sisällään leviävän helpotuksen, kun Kitan nosti kättään osoittaakseen mistä suunnasta kentauri oli rymistänyt ja lupautuipa tuo outo otus auttaamaankin häntä... hetkinen... mikä tuolla metsän siimeksessä vilahti ? Ihan ilmiselvästi silmäpari oli liimaantunut kehoonsa kiinni, käyden sitä läpi ahdistavasti ja hallakonkimon sanojen mukaan myös ahnaaksi, koska ensimmäisenä likipitäen sydänhalvauksen saaneena tämä oli peruuttamassa takaisin sisälle sen sijaan kuin ottamassa selvää tulijasta. Iiih, se kentaurin popsija oli haistanut hänen kylmettyneen verensä ja vaani nyt pahaista poni-poloa päivällisekseen! Eikö se riivatun repolainen riittänyt riesaksi, häh ?!
Tai noh... saattoihan sitä olla toisinaan luvallisesti väärässä, ja korskuvan Lykoksen kohdalla erehtyminen oli normaalitasoistakin inhimillisempää. Kun vieras kentauri astui ylevästi oksien takaa pois ja paljasti lihaksikkaan ruumiinrakenteensa, niin ei orja voinut kuin napittaa tuota happea vetämättä. L-lajitoveri ? Ihan oikea vielä! Uneksivaan uloshengitykseen ei kuitenkaan jäänyt aikaa, kun Kitan pisti Lykoksen pasmat uudestaan sekaisin - ei pölkkypää! Ei noin vain juostu villin puolikonin kimppuun!
Äsh, eikä hän edes voinut jättää satyyria liiskaantumaan toisen kavioikkaan jalkoihin, koska silloin Lykokselta puuttuisi opas, joka kertoisi Agix-herran olinpaikan ja samalla tajuamattaan pelastaisi hallakonkimon valmiiksi arvottoman nahan! Ketun eloonjäämisellä taasen ei olisi himpun vertaakaan väliä. Siispä hätäisesti käsiään huitoen hän pyyhälsi puolittain kaksikon väliin, osaksi myös pienimmäksi jäävän Kitanin yläpuolelle suojamuuriksi:
"Eijeijei, älkää vaan tehkö sille mitään!"
Siis tuolle, ei sille. Eihän ihmismäisistä olennoista voinut sanoa 'se', vai ? Ainakin Lykos livautti vahingossa moisen mokan, mutta olihan se ymmärrettävääkin - hänhän seisoi ketun ja kentaurin välissä, joista jälkimmäinen kohosi tapailemaan ilmaa nuorukaisen silmissä. Hän köyristi irvistäen niskaansa ja nojautui hieman satyyrin suuntaan - eihän tuollaisen järkäleen kanssa kannattanut haastaa suoranaisesti riitaa...
"Tai siis... Kitan on vähän omalaatuinen, eikä tajunnut kunnioittaa teitä, hyvä herra...."
Harmaa katse kävi sorkkajalkaisesta varoittavana - pysy nyt mukana juonessa tai meistä kummaskin tulee muussia! Hänhän oli nimittäin täydellisesti onnistunut sivuttamaan hiirakon ihannoivan katseen, jos sen näkeminen edes oli ollut mahdollista lehtien ja oksien läpi.
Sitä paitsi, kun Lykos nyt sattui olemaan näin lähellä uutukaisinta tuttavuuttaan, niin alkoivat huolenaiheet siirtyä omaan ulkoiseen olemukseensa. Hän oli toiseen verrattuna ruipelo kääpiö, joka ei omannut samallaista jäntevyyttä ja varteenotetavuutta, kuten toinen. Kateutta ei yhtään edes himmentänyt se, että lajitoverin kasvot näyttivät elämän karaistamilta ja pelkkä katse jätti sävyn, ettei tuolla oriille temppuiltu. Kaiken lisäksi mokoma omasi parran, josta Lykos saattoi vain haaveilla!
Tosin koska ruuna oli itsepäinen ja itsekkin varsin tempperamenttinen pakkaus sille päälle sattuessaan, niin hän ei hievahtanut paikaltaan, vaan jatkoi korvat epävarmasti luimussa:
"Kitan on varmasti pahoillaan äskeisestä ryntäilystä, etkö olekkin, Kitan ? Hän on nähkääs tottunut ratsastamaan minun selässäni!"
Gnn... minkä valheen murjaisitkaan! Tavallaan Lykos juuri sanoi, että Kitan olisi tervetullut hänen selkäänsä istumaan, vaikka todellisuudessa se paikka oli varattu täysin toiselle henkilölle, joka varmaan jo porusi hirviöiden piirittämänä.
Tai noh... saattoihan sitä olla toisinaan luvallisesti väärässä, ja korskuvan Lykoksen kohdalla erehtyminen oli normaalitasoistakin inhimillisempää. Kun vieras kentauri astui ylevästi oksien takaa pois ja paljasti lihaksikkaan ruumiinrakenteensa, niin ei orja voinut kuin napittaa tuota happea vetämättä. L-lajitoveri ? Ihan oikea vielä! Uneksivaan uloshengitykseen ei kuitenkaan jäänyt aikaa, kun Kitan pisti Lykoksen pasmat uudestaan sekaisin - ei pölkkypää! Ei noin vain juostu villin puolikonin kimppuun!
Äsh, eikä hän edes voinut jättää satyyria liiskaantumaan toisen kavioikkaan jalkoihin, koska silloin Lykokselta puuttuisi opas, joka kertoisi Agix-herran olinpaikan ja samalla tajuamattaan pelastaisi hallakonkimon valmiiksi arvottoman nahan! Ketun eloonjäämisellä taasen ei olisi himpun vertaakaan väliä. Siispä hätäisesti käsiään huitoen hän pyyhälsi puolittain kaksikon väliin, osaksi myös pienimmäksi jäävän Kitanin yläpuolelle suojamuuriksi:
"Eijeijei, älkää vaan tehkö sille mitään!"
Siis tuolle, ei sille. Eihän ihmismäisistä olennoista voinut sanoa 'se', vai ? Ainakin Lykos livautti vahingossa moisen mokan, mutta olihan se ymmärrettävääkin - hänhän seisoi ketun ja kentaurin välissä, joista jälkimmäinen kohosi tapailemaan ilmaa nuorukaisen silmissä. Hän köyristi irvistäen niskaansa ja nojautui hieman satyyrin suuntaan - eihän tuollaisen järkäleen kanssa kannattanut haastaa suoranaisesti riitaa...
"Tai siis... Kitan on vähän omalaatuinen, eikä tajunnut kunnioittaa teitä, hyvä herra...."
Harmaa katse kävi sorkkajalkaisesta varoittavana - pysy nyt mukana juonessa tai meistä kummaskin tulee muussia! Hänhän oli nimittäin täydellisesti onnistunut sivuttamaan hiirakon ihannoivan katseen, jos sen näkeminen edes oli ollut mahdollista lehtien ja oksien läpi.
Sitä paitsi, kun Lykos nyt sattui olemaan näin lähellä uutukaisinta tuttavuuttaan, niin alkoivat huolenaiheet siirtyä omaan ulkoiseen olemukseensa. Hän oli toiseen verrattuna ruipelo kääpiö, joka ei omannut samallaista jäntevyyttä ja varteenotetavuutta, kuten toinen. Kateutta ei yhtään edes himmentänyt se, että lajitoverin kasvot näyttivät elämän karaistamilta ja pelkkä katse jätti sävyn, ettei tuolla oriille temppuiltu. Kaiken lisäksi mokoma omasi parran, josta Lykos saattoi vain haaveilla!
Tosin koska ruuna oli itsepäinen ja itsekkin varsin tempperamenttinen pakkaus sille päälle sattuessaan, niin hän ei hievahtanut paikaltaan, vaan jatkoi korvat epävarmasti luimussa:
"Kitan on varmasti pahoillaan äskeisestä ryntäilystä, etkö olekkin, Kitan ? Hän on nähkääs tottunut ratsastamaan minun selässäni!"
Gnn... minkä valheen murjaisitkaan! Tavallaan Lykos juuri sanoi, että Kitan olisi tervetullut hänen selkäänsä istumaan, vaikka todellisuudessa se paikka oli varattu täysin toiselle henkilölle, joka varmaan jo porusi hirviöiden piirittämänä.
Vieraili- Vierailija
Vs: Kentauri(ko?)
Routa Pe Elo 28 2009, 18:27
Jos Deiros ei olisi ollut niin Lykoksen lumoissa, hän olisi varmasti hekottanut partaansa nähdessään Kitanin kirmaavan turvaan luolan sopukoihin. Sitä iloa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä piankos puolivuohi kurkisti ulos luolansuulta - ja lähti kohti. Omaksi onnekseen tämä oli niin pieni ja mitätön karvainen ohjus, ettei hän katsonut tarpeelliseksi puolustautua, ainakaan ennen kuin itsesuojeluvaistoton sorkkakoipi näytti aikovan selkään. Jälleen kerran tämä epäonnistui vain omaksi onnekseen, tämä ei haluaisi kokeilla vaativan tason rodeoratsastusta.
Sen sijaan täydellinen yllätys oli se, että aiempi silmänilo tunkeutui kaksikon väliin, ennen kuin toinen ilmaan nousseista etujaloista ehti vahingossakaan polkaista häiriötekijää kauemmas.
Orin katse oli suorastaan pistävän epäilevä, kun se tutki ruunan pehmeälinjaisempia kasvoja, tämän selittäessä hätäisesti satyyrin pois pulasta. Melko omituinen kaverikaksikko, ettei sanoisi - ilmaa halkoi melkein halventava korskahdus, kunhan tuosta höpinästä puheenvuoron sai. "Sinäkö annat tuollaisen vuohenkäppänän ratsastaa itselläsi?" hän kysyi kädet puuskaan hakeutuen. "Säälittävää..." Kyllä, elämän karaisemat kasvot eivät olleet lainkaan tyytyväiset.
Rystyset siirtyivät vyötäröä vasten, kun Deiros astui eteenpäin ja tönäisi ohimennen heiveröisemmän lajitoverinsa sivuun, kumartuen lähemmäs selkäänsä yrittänyttä kieroselkää. "Sinäkö olet se typerys, joka kiusaa laumaani tempuillaan?" hän kysyi, uhkaavasti Kitanin ylle kumartuneena. "Käytät heitä ratsuina kuin vähä-älyisiä eläimiä, jos he sattuvat liikkumaan täällä päin? Miltä sinusta tuntuisi, jos me käyttäisimme sinua samalla tavalla kuormajuhtana?" Toinen etujalka nousi jälleen ilmaan ja jäi häilymään satyyripolon päälle.
"Sinut sietäisi liiskata siihen paikkaan röyhkeydestäsi."
Vinkki: älä koskaan suututa massiivista, äkkipikaista johtajaoria!
// Hiittauslupa Sätkynukelta tönäisyn suhteen. //
Sen sijaan täydellinen yllätys oli se, että aiempi silmänilo tunkeutui kaksikon väliin, ennen kuin toinen ilmaan nousseista etujaloista ehti vahingossakaan polkaista häiriötekijää kauemmas.
Orin katse oli suorastaan pistävän epäilevä, kun se tutki ruunan pehmeälinjaisempia kasvoja, tämän selittäessä hätäisesti satyyrin pois pulasta. Melko omituinen kaverikaksikko, ettei sanoisi - ilmaa halkoi melkein halventava korskahdus, kunhan tuosta höpinästä puheenvuoron sai. "Sinäkö annat tuollaisen vuohenkäppänän ratsastaa itselläsi?" hän kysyi kädet puuskaan hakeutuen. "Säälittävää..." Kyllä, elämän karaisemat kasvot eivät olleet lainkaan tyytyväiset.
Rystyset siirtyivät vyötäröä vasten, kun Deiros astui eteenpäin ja tönäisi ohimennen heiveröisemmän lajitoverinsa sivuun, kumartuen lähemmäs selkäänsä yrittänyttä kieroselkää. "Sinäkö olet se typerys, joka kiusaa laumaani tempuillaan?" hän kysyi, uhkaavasti Kitanin ylle kumartuneena. "Käytät heitä ratsuina kuin vähä-älyisiä eläimiä, jos he sattuvat liikkumaan täällä päin? Miltä sinusta tuntuisi, jos me käyttäisimme sinua samalla tavalla kuormajuhtana?" Toinen etujalka nousi jälleen ilmaan ja jäi häilymään satyyripolon päälle.
"Sinut sietäisi liiskata siihen paikkaan röyhkeydestäsi."
Vinkki: älä koskaan suututa massiivista, äkkipikaista johtajaoria!
// Hiittauslupa Sätkynukelta tönäisyn suhteen. //
Routa- Orja
- Viestien lukumäärä : 50
Ikä : 36
Vs: Kentauri(ko?)
Xafir La Elo 29 2009, 11:00
Kitan vilkuilee tympääntyneenä vieressään seisovaa, puolustuspuhetta sopottavaa ponia. Kullä tämä poju selviää ilmankin tuota hysteerisen säikkyä heppaloista! Satyyri mittailee edessään seisovaa jättikentauria silmillään. Onhan tuo jhieman kookkaanpuoleinen, mutta hieman tavallista pidemmän kamppailun jälkeen siitäkin saisi varmasti aivan kelvollisen ratsun..
"Hän on nähkääs tottunut ratsastamaan minun selässäni!". Häh? Puolipukin aivot raksuttavat kiivaasti tämän miettiessä syytä tuon kaviokkaan pikkuotuksen sanoihin. "Ai olen vai?". Poika on juuri hyppäämässä tämän papurikkokuvioisen ruunan selkään, kun kuulee kentaurivuoren sanat.
Silloin Kitanilla alkaa keittää. Hän astuu askelen eteenpäin melkein koskettaen jumbokokoisen kentaurin lihaksikasta jalkaa.
Kuitenkin juuri ennen kuin sorkkajalka ehtii aloittaa äänekkään mielipiteensä ilmaisun tuon järkäleen puheista, tämä 'järkäle' meinaakin liiskata pienen satyyriraukan alleen jyristen uhoavan kysymyksensä.
Jo melkein maassamakaava pukinkoipi kalpenee nähdessään valtaisan kavion yläpuolellaan, mutta livahtaa sukkelasti pois alta ja kerää rohkeutensa sirut. Tuo on siis lauman johtaja, josta aiemmatkin ratsun ovat joskus puhuneet tyyliin "odotas kun tapaat johtajamme! Silloin saat kuulla kunniasi!", tai jotain sen tapaista. Ja nyt se seisoo tuossa, aivan jälleen uhmakkaan pukinpuolen silmien yläpuolella. Yippee!
"Kyllä. Minä juuri! Ja niitähän ne juuri ovatkin; Vähä-älyisiä eläimiä!", Kitan virnistää vallanhimoisesti. Siinä taisi sammua sekin pieni ystävyyden orastava liekki Lykoksen kanssa.. "Olenhan minä sinusta paljon kuullut..: 'Suuri ja mahtava johtaja, joka ei pelkää mitään'.. Hah! Sehän nähdään! Mutta että tekisitte minusta kuormajuhdan. Olenhan minä sitä ollutkin, mutta te ette siihen pysy, joten en vaivaudu ajattelemaan sitä sen kummemmin. Ja sitäpaitsi, olenhan tarjonnut ystävillesi hyvää liikuntaa, joten minuahan pitäisi kiittää! Tosi.. Eihän teiltä, kiittämättömiltä kentaureilta, voi mitään kohteliasta odottaakaan.. Ja olen päästänytt jok' ikisen ratsun menemään leikin jälkeen!". Pojan kasvoille on noussut vino, hieman ylimielinen hymy.
Rufus ravistelee turkkinsa perusteellisesti ja köpöttää metsään.
Kitan on päässyt vauhtiin, ja nyt sitä ei enää pysäytä mikään. Haukkumasanoja, uhkauksia, tuhahduksia ynnä muita halveksivia sanoja ja eleitä sinkoilee satyyrin suusta, eikä ole toivoakaan että tämä käsittäisi olevansa yhdessä pienen elämänsä suurimmista vaaroista.
Pitäisihän pojan tietää jo kokemuksesta, että näin toimiminen voisi olla kohtalokasta, mutta ei. Puheryöppy ei ota loppuakseen.
Mitenhän tässäkin käy..
//Kitania saa sitten autohiitata ihan vapaasti. Minun puolesta sen saa runnoa vaikka kuinka pahasti tms.. Ilmoitan vaan jos joku haluaa, ettei tartte pyytää lupaa.. :) //
"Hän on nähkääs tottunut ratsastamaan minun selässäni!". Häh? Puolipukin aivot raksuttavat kiivaasti tämän miettiessä syytä tuon kaviokkaan pikkuotuksen sanoihin. "Ai olen vai?". Poika on juuri hyppäämässä tämän papurikkokuvioisen ruunan selkään, kun kuulee kentaurivuoren sanat.
Silloin Kitanilla alkaa keittää. Hän astuu askelen eteenpäin melkein koskettaen jumbokokoisen kentaurin lihaksikasta jalkaa.
Kuitenkin juuri ennen kuin sorkkajalka ehtii aloittaa äänekkään mielipiteensä ilmaisun tuon järkäleen puheista, tämä 'järkäle' meinaakin liiskata pienen satyyriraukan alleen jyristen uhoavan kysymyksensä.
Jo melkein maassamakaava pukinkoipi kalpenee nähdessään valtaisan kavion yläpuolellaan, mutta livahtaa sukkelasti pois alta ja kerää rohkeutensa sirut. Tuo on siis lauman johtaja, josta aiemmatkin ratsun ovat joskus puhuneet tyyliin "odotas kun tapaat johtajamme! Silloin saat kuulla kunniasi!", tai jotain sen tapaista. Ja nyt se seisoo tuossa, aivan jälleen uhmakkaan pukinpuolen silmien yläpuolella. Yippee!
"Kyllä. Minä juuri! Ja niitähän ne juuri ovatkin; Vähä-älyisiä eläimiä!", Kitan virnistää vallanhimoisesti. Siinä taisi sammua sekin pieni ystävyyden orastava liekki Lykoksen kanssa.. "Olenhan minä sinusta paljon kuullut..: 'Suuri ja mahtava johtaja, joka ei pelkää mitään'.. Hah! Sehän nähdään! Mutta että tekisitte minusta kuormajuhdan. Olenhan minä sitä ollutkin, mutta te ette siihen pysy, joten en vaivaudu ajattelemaan sitä sen kummemmin. Ja sitäpaitsi, olenhan tarjonnut ystävillesi hyvää liikuntaa, joten minuahan pitäisi kiittää! Tosi.. Eihän teiltä, kiittämättömiltä kentaureilta, voi mitään kohteliasta odottaakaan.. Ja olen päästänytt jok' ikisen ratsun menemään leikin jälkeen!". Pojan kasvoille on noussut vino, hieman ylimielinen hymy.
Rufus ravistelee turkkinsa perusteellisesti ja köpöttää metsään.
Kitan on päässyt vauhtiin, ja nyt sitä ei enää pysäytä mikään. Haukkumasanoja, uhkauksia, tuhahduksia ynnä muita halveksivia sanoja ja eleitä sinkoilee satyyrin suusta, eikä ole toivoakaan että tämä käsittäisi olevansa yhdessä pienen elämänsä suurimmista vaaroista.
Pitäisihän pojan tietää jo kokemuksesta, että näin toimiminen voisi olla kohtalokasta, mutta ei. Puheryöppy ei ota loppuakseen.
Mitenhän tässäkin käy..
//Kitania saa sitten autohiitata ihan vapaasti. Minun puolesta sen saa runnoa vaikka kuinka pahasti tms.. Ilmoitan vaan jos joku haluaa, ettei tartte pyytää lupaa.. :) //
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Vs: Kentauri(ko?)
Vieraili La Elo 29 2009, 11:43
Hmm... kumman puolelle tässä sijoittuisi ? Kentaurin, joka kehtasi tönäistä häntä ja vielä haukkua säälittäväksi vaiko satyyrin, joka nimetteli koko hallakonkimon lajihaaraa vähä-älyisiksi elukoiksi ? Katsotaas, jokseenkin Lykoksen kohtalaisen lyhyt pinna ja herkkä loukkaantumiskyky ottivat sen verran valtaa, ettei tämä kuin kyennyt hetken haukkomaan happea naama punoittaen, kunnes omalle puheenvuorolle sattui sopivasti oma sija:
"Te senkin raakalaiset! Villit metsäläiset!"
Tumps, tumps - etukavio alkoi takomaan tannerta, kun nyrkit sivuillaan täristen hän koitti päästä selvästi mukaan kärhämään, josta joku viisaampi pysyisi erossa. Enää ei ollut edes väliä sillä saisiko Kitan elämänsä selkäsaunan, eikä kunnioitusta liiennyt pahemmin halveksivalle hiirakollekkaan, joka johtajan tittelissään oli päästänyt lirut pollan sisälle hölskymään.
"Sinulle tiedoksi, vihtaparta, etten minä ole säälittävä!"
Etusormi osoitti nyt Deirokseen, kunnes se vaihtoi napakasti suuntaansa Kitaniin:
"Ja sinä - muistakkin, ettet enää pelleile minun kanssani!"
Muka kiittämättömiä... ja pah! Pukinpuolikas itsehän ei osannut arvostaa hänen avunantoaan ja nyt tuo oriin-kuvatus murskaisi vaivaisen pikku otuksen luut jauhoksi.
Mutta se opas, huoh. Pitäisikö hänen löytää Agix-herra aivan oikeasti omin nokkineen ? Sitähän ennen Lykos ehtisi menehtyä nälkään tai jotain muuta yhtä dramaattista ehtisi käymään, jos vanhat ja huonot merkit pitäisivät paikkaansa. Raah, mutta mitä väliä nyt yhdelllä isännän kersan pirpanalla - hänen pitäisi sitä ennen napauttaa kumpaakin metsän kasvattia kunnolla henkiseen kuontaloon!
"Sivistymättömät moukat, ettekö te osaa puhua asioita selväksi ? Uh, kuinka saatoinkaan luottaa, että täällä takapajulassa olisi joku älykäs olento, jolta pyytää apua!"
Vielä kämmenselkä näytteliämäisesti liioitellen otsalle, ja pikku ruuna oli valmis näyttämölle. Oli tosin aivan toinen juttu kuunteliko kumpikaan riitapukareista häntä, mutta kuka kielsi yrittämästä ? Noiden maidonjuojien eläinmuunnelmien kanssa hän ei enää olisi missään tekemisissä tulevaisuudessa - kuvitellakseen.
"Murjokaa siis vain toinen toisenne, minä poika lähden painelemaan."
Aivan, Kitanhan oli osoittanut oksaviidakon sekaan ? Sinne päin hän voisi astella kädet puuskassa ja nokka pystyssä aivan hyvin, vaikka heti aukean rajalle päästyään tämä alkoikin epäilemään toimiaan. Ehkä hän voisi viivytellä vielä hetken, jospa vaikka joku pyytäisi palaamaan ja pyytäisi anteeksi...
"Te senkin raakalaiset! Villit metsäläiset!"
Tumps, tumps - etukavio alkoi takomaan tannerta, kun nyrkit sivuillaan täristen hän koitti päästä selvästi mukaan kärhämään, josta joku viisaampi pysyisi erossa. Enää ei ollut edes väliä sillä saisiko Kitan elämänsä selkäsaunan, eikä kunnioitusta liiennyt pahemmin halveksivalle hiirakollekkaan, joka johtajan tittelissään oli päästänyt lirut pollan sisälle hölskymään.
"Sinulle tiedoksi, vihtaparta, etten minä ole säälittävä!"
Etusormi osoitti nyt Deirokseen, kunnes se vaihtoi napakasti suuntaansa Kitaniin:
"Ja sinä - muistakkin, ettet enää pelleile minun kanssani!"
Muka kiittämättömiä... ja pah! Pukinpuolikas itsehän ei osannut arvostaa hänen avunantoaan ja nyt tuo oriin-kuvatus murskaisi vaivaisen pikku otuksen luut jauhoksi.
Mutta se opas, huoh. Pitäisikö hänen löytää Agix-herra aivan oikeasti omin nokkineen ? Sitähän ennen Lykos ehtisi menehtyä nälkään tai jotain muuta yhtä dramaattista ehtisi käymään, jos vanhat ja huonot merkit pitäisivät paikkaansa. Raah, mutta mitä väliä nyt yhdelllä isännän kersan pirpanalla - hänen pitäisi sitä ennen napauttaa kumpaakin metsän kasvattia kunnolla henkiseen kuontaloon!
"Sivistymättömät moukat, ettekö te osaa puhua asioita selväksi ? Uh, kuinka saatoinkaan luottaa, että täällä takapajulassa olisi joku älykäs olento, jolta pyytää apua!"
Vielä kämmenselkä näytteliämäisesti liioitellen otsalle, ja pikku ruuna oli valmis näyttämölle. Oli tosin aivan toinen juttu kuunteliko kumpikaan riitapukareista häntä, mutta kuka kielsi yrittämästä ? Noiden maidonjuojien eläinmuunnelmien kanssa hän ei enää olisi missään tekemisissä tulevaisuudessa - kuvitellakseen.
"Murjokaa siis vain toinen toisenne, minä poika lähden painelemaan."
Aivan, Kitanhan oli osoittanut oksaviidakon sekaan ? Sinne päin hän voisi astella kädet puuskassa ja nokka pystyssä aivan hyvin, vaikka heti aukean rajalle päästyään tämä alkoikin epäilemään toimiaan. Ehkä hän voisi viivytellä vielä hetken, jospa vaikka joku pyytäisi palaamaan ja pyytäisi anteeksi...
Vieraili- Vierailija
Vs: Kentauri(ko?)
Routa La Elo 29 2009, 12:10
// Selvä, hiittauslupa kuitattu - jätän kuitenkin sen verran auki, että saat itse päättää, kuinka pahasti Kitanille käy. //
Oivoivoi.
Ainakaan Deiros ei kiinnittänyt enää mitään huomiota pienemmän lajitoverin sanoihin, sillä hänelle oli iskenyt palava halu liiskata jotain - jotain, jonka alaruumis näytti kitukasvoisen vuohen takalistolta ja jonka suusta lenteli sammakoita. Kitanin olisi tosiaan kannattanut hieman varoa sanojaan, vaikka eihän niitä saisi enää takaisin, puhumattakaan herjaavista eleistä.
Johtajaori ei jäänyt harkitsemaan tekojaan toista kertaa, vaan päätti liiskata kiusanhengen melkein kirjaimellisesti. Etujalat tömisivät tantereeseen, kun ne nousivat kerta toisensa jälkeen ilmaan ja tähtäsivät kohti nuorta satyyria, välittämättä siitä, murtaisivatko luita vai aiheuttaisivatko vain mustelmia, saati osuisivatko iskut päähän vai muuhun vartaloon. Vain sivusilmällä hän saattoi havaita papurikkokuvioisen lähtevän painelemaan muille maille, mikä kieltämättä vei riehumisesta ytyä ja lopulta lopetti teutaroimisen. Minne toinen oli menossa?
"Anna olla viimeinen kerta, kun puhut kentaureista tuolla tavalla, puolivuohi", ori murahti lopulta satyyripojalle ja kopautti tätä vielä kerran kaviollaan, ennen kuin hän huiskautti häntäänsä ärtyneenä ja lähti karanneen lajitoverin perään. Ei hän aikonut päästää tätä karkaamaan näin nopeasti, kun hän oli vasta löytänyt orvon yksilön, joka ei pärjäisi kauaa yksinään. Olihan se jo nähty - tämä joutui heti kentaureilla ratsastavan kilipukin kohteeksi. Puheista päätellen vielä pidempiaikaisen sellaisen...
Kunhan Deiros pääsi Lykoksen luo, hän otti tätä kiinni olkapäästä ja kiinnitti tämän huomion sillä tavoin itseensä. "Ei ole viisasta liikkua täällä yksin", hän totesi melkein huolehtivasti ja mulkaisi vielä kerran satyyria kohti - liekö tämä jo päässyt jaloilleen ja mennyt nuolemaan haavojaan luolaansa, vai yrittikö tämä jaloilleen. "Kun tuokin jäi vielä henkiin..." Niin, eihän ketään voinut tappaa, se olisi ollut ihmismäistä. Paitsi siis tietysti itse ihmisiä.
Oivoivoi.
Ainakaan Deiros ei kiinnittänyt enää mitään huomiota pienemmän lajitoverin sanoihin, sillä hänelle oli iskenyt palava halu liiskata jotain - jotain, jonka alaruumis näytti kitukasvoisen vuohen takalistolta ja jonka suusta lenteli sammakoita. Kitanin olisi tosiaan kannattanut hieman varoa sanojaan, vaikka eihän niitä saisi enää takaisin, puhumattakaan herjaavista eleistä.
Johtajaori ei jäänyt harkitsemaan tekojaan toista kertaa, vaan päätti liiskata kiusanhengen melkein kirjaimellisesti. Etujalat tömisivät tantereeseen, kun ne nousivat kerta toisensa jälkeen ilmaan ja tähtäsivät kohti nuorta satyyria, välittämättä siitä, murtaisivatko luita vai aiheuttaisivatko vain mustelmia, saati osuisivatko iskut päähän vai muuhun vartaloon. Vain sivusilmällä hän saattoi havaita papurikkokuvioisen lähtevän painelemaan muille maille, mikä kieltämättä vei riehumisesta ytyä ja lopulta lopetti teutaroimisen. Minne toinen oli menossa?
"Anna olla viimeinen kerta, kun puhut kentaureista tuolla tavalla, puolivuohi", ori murahti lopulta satyyripojalle ja kopautti tätä vielä kerran kaviollaan, ennen kuin hän huiskautti häntäänsä ärtyneenä ja lähti karanneen lajitoverin perään. Ei hän aikonut päästää tätä karkaamaan näin nopeasti, kun hän oli vasta löytänyt orvon yksilön, joka ei pärjäisi kauaa yksinään. Olihan se jo nähty - tämä joutui heti kentaureilla ratsastavan kilipukin kohteeksi. Puheista päätellen vielä pidempiaikaisen sellaisen...
Kunhan Deiros pääsi Lykoksen luo, hän otti tätä kiinni olkapäästä ja kiinnitti tämän huomion sillä tavoin itseensä. "Ei ole viisasta liikkua täällä yksin", hän totesi melkein huolehtivasti ja mulkaisi vielä kerran satyyria kohti - liekö tämä jo päässyt jaloilleen ja mennyt nuolemaan haavojaan luolaansa, vai yrittikö tämä jaloilleen. "Kun tuokin jäi vielä henkiin..." Niin, eihän ketään voinut tappaa, se olisi ollut ihmismäistä. Paitsi siis tietysti itse ihmisiä.
Routa- Orja
- Viestien lukumäärä : 50
Ikä : 36
Vs: Kentauri(ko?)
Xafir Ke Syys 02 2009, 17:16
Kitan vilkaisee sivusilmällä mielestään pöhkön näköisiä, tömisteleviä kavioita, jotka omistaa tuo kummallisen pieni kentauri.
Kauaa poika ei kuitenkaan jaksa tuosta kiinnostua vaan katsoo jälleen edessään jököttävää kentaurivuorta.
Satyyri ei ehdi nyt välittää pikkuponin saarnailusta, vaikka onkin jo melkein loikkaamassa tuon kimppuun otuksen väittäessä metsää takapajulaksi mutta muistaa pian edessään seisovan jättiläisen.
Vasta ny tämä tyhmänhullu sorkkakoipi tajuaa mihin liemeen on itsensä laittanut, ja ennen kuin tämä ehtii valita seuraavan liikkeensä, hirmu käykin jo päälle!
Kitan väistää potkun taitavasti ja meinaa lähtee perääntymään, muttei ehdi kovinkaan kauas kun saa jo uuden potkun sorkallensa. Nooh, sorkissahan ei ole erityisemmin tuntoa, mutta potku saa tämänkin takkuturkin kyllä kavahtamaan. Seuraava potku osuukin jo selkään ja kaataa panikoivan satyyripojan maahan aivan orin etukavioiden alle. Seuraavat iskut osuvat päähän, selkään ja jonnekin niiden välille. Sitten jo täysin avuton nuorukainen ei enää tiedä mitä tapahtuu ja tyytyykin lopulta vain puristamaan silmänsä kiinni ja odottamaan iskujen loppumista.
Potkuja vain satelee eivätkä ne meinaa loppua ollenkaan, mutta kaikkihan loppuu aikanaan, ja pian nämäkin jättimäisistä kavioista lähtevät iskut loppuvat viimein.
Aikalailla voimaton pukinkoipi kohottaa katseensa alistuneena kentaurin silmiin yrittäen olla näyttämättä kipuaan. Alistuva ilme muuttuu kuitenkin salamannopeasti pistäväksi irvistykseksi puolipukin kuullessa kentaurin sanat.
Viimeisen potkun jälkeen uupunut satyyri kuitenkin vaipuu uupunena maahan ja nukahtaa.
Hetken päästä Kitan herää ja kohottautuu ylös. Ketään ei enää näy mutta jostain etäältä kuuluu ääniä.
Varovasti poika tunnustelee jäseniään; hengissähän tässä taidetaan olla, mitä nyt selkään, päähän ja nilkkaan vähän koskee.
Satyyri nousee varoen istumaan ja tajuaa koko vasemman koiven olevan turvoksissa.
"Ja tämähän ei jää tähän..!", sottainen, hieman vertavuotava puolivuohi mutisee närkästyneenä nilkuttaessaan luolaansa.
Tottahan on, että takkuturkki sai juuri tähänastisen elämänsä pahimman selkäsaunan, mtta sehän ei tätä poikaa lannista!
Kitan levähtää hetken luolassaan kunnes lähtee lammelle pesemään haavojaan ja suunnittelemaan juonia johtajaorin päänmenoksi.
Kauaa poika ei kuitenkaan jaksa tuosta kiinnostua vaan katsoo jälleen edessään jököttävää kentaurivuorta.
Satyyri ei ehdi nyt välittää pikkuponin saarnailusta, vaikka onkin jo melkein loikkaamassa tuon kimppuun otuksen väittäessä metsää takapajulaksi mutta muistaa pian edessään seisovan jättiläisen.
Vasta ny tämä tyhmänhullu sorkkakoipi tajuaa mihin liemeen on itsensä laittanut, ja ennen kuin tämä ehtii valita seuraavan liikkeensä, hirmu käykin jo päälle!
Kitan väistää potkun taitavasti ja meinaa lähtee perääntymään, muttei ehdi kovinkaan kauas kun saa jo uuden potkun sorkallensa. Nooh, sorkissahan ei ole erityisemmin tuntoa, mutta potku saa tämänkin takkuturkin kyllä kavahtamaan. Seuraava potku osuukin jo selkään ja kaataa panikoivan satyyripojan maahan aivan orin etukavioiden alle. Seuraavat iskut osuvat päähän, selkään ja jonnekin niiden välille. Sitten jo täysin avuton nuorukainen ei enää tiedä mitä tapahtuu ja tyytyykin lopulta vain puristamaan silmänsä kiinni ja odottamaan iskujen loppumista.
Potkuja vain satelee eivätkä ne meinaa loppua ollenkaan, mutta kaikkihan loppuu aikanaan, ja pian nämäkin jättimäisistä kavioista lähtevät iskut loppuvat viimein.
Aikalailla voimaton pukinkoipi kohottaa katseensa alistuneena kentaurin silmiin yrittäen olla näyttämättä kipuaan. Alistuva ilme muuttuu kuitenkin salamannopeasti pistäväksi irvistykseksi puolipukin kuullessa kentaurin sanat.
Viimeisen potkun jälkeen uupunut satyyri kuitenkin vaipuu uupunena maahan ja nukahtaa.
Hetken päästä Kitan herää ja kohottautuu ylös. Ketään ei enää näy mutta jostain etäältä kuuluu ääniä.
Varovasti poika tunnustelee jäseniään; hengissähän tässä taidetaan olla, mitä nyt selkään, päähän ja nilkkaan vähän koskee.
Satyyri nousee varoen istumaan ja tajuaa koko vasemman koiven olevan turvoksissa.
"Ja tämähän ei jää tähän..!", sottainen, hieman vertavuotava puolivuohi mutisee närkästyneenä nilkuttaessaan luolaansa.
Tottahan on, että takkuturkki sai juuri tähänastisen elämänsä pahimman selkäsaunan, mtta sehän ei tätä poikaa lannista!
Kitan levähtää hetken luolassaan kunnes lähtee lammelle pesemään haavojaan ja suunnittelemaan juonia johtajaorin päänmenoksi.
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Vs: Kentauri(ko?)
Vieraili Su Syys 06 2009, 16:58
Oi kyllä! Joku viimeinkin huomasi hänet ja köpsytteli luokse, vaikkakin tuon olasta kiinnioton olisi voinut jättää sellaiselle, joka sitä enemmän osasi arvostaa. Nimittäin Lykoksen puolesta Deiros sai kohtalaisen kolkon mulkaisun osakseen, eikä oriin plussapisteitä yhtään kohottanut se, kuinka tuo meni aliarvioimaan kaupunkilaisponin selviytymiskykyä luonnonhelmassa. Ehem, olihan se myönnettävää, että hallakonkimosta paistoi jo pitkälle, kuinka surkea eräjorma tämä oli miehiään, mutta silti:
"Hmph, Kitan on aivan vaaraton!"
... Ja kukahan äsken oli juuri haukkunut kummankin metsäläisen sivistymättömäksi moukaksi ? Ei kai vain eräs orjan konttura, joka heitti vielä viimeisen katseen pukinpuolikkaaseen. Olipas reppana, mutta kaipa tuo punaturkkinen repolainen osaisi huolehtia isäntänsä pälkähästä päästöstä - olihan kettu petoeläin, joten äkkiäkös se huumaantuisi helposta ateriasta.
Paitsi... nyt pitäisi taktikoida enemmin, kuin saada itsekkin vieraan kentaurin kavioista.
"Mutta jos kerta olet noin huolissasi, niin tule sitten mukaan etsimään isäntäni poikaa."
Jäi aavistuksen epäselväksi lähtikö Deirokseksi selvinnyt hiirakko koskaan seuraamaan häntä, koska Lykos ummisti kuulonsa vastaväitteille ja mahdollisesti mukana seuraaville askelille. Barbaarit... loukanneet nyt hienosti kasvatettua korinttilaista näyttämällä oman luontonsa peruspohjan. Jos kaikki hänenlaisensa nelijalkaiset hevosenpuolikkaat olivat samallaisia, kuin Deiros, niin lieni parasta pysytellä kaupungin rajojen sisäpuolella. Agix -herrakaan tuskin innostuisi uudelle metsäretkelle tällaisen vahinkoseikkailun jälkeen, kun poju saisi vielä kuulla puolivillien satyyrien käytöstavoista.
Ja niin. Kyllähän se napero lopulta löytyi, kun tarpeeksi kauan etsi, eksyili ja huhuili. Lisäksi mokoma rääpäle oli alunperin kantelemassa hallakonkimon toimista, mutta kun Lykos vihjaisi voivansa aina unohtaa uudestaan rääpäleen metsään, niin eikös ääni muuttunut kellossa. Eheheh, sitten siitä ei enää mainittukkaan sanallakaan, kuinka reitti kotiin löytyi, mutta kyllä he tähtitaivaan alla jo ylittivät Korintin ja sen ulkopuolen vetävän linjan.
[[ Lykos poistuu nyt hieman töksähtäen, mutta siitä huolimatta kiitoksia pelistä \o/. ]]
"Hmph, Kitan on aivan vaaraton!"
... Ja kukahan äsken oli juuri haukkunut kummankin metsäläisen sivistymättömäksi moukaksi ? Ei kai vain eräs orjan konttura, joka heitti vielä viimeisen katseen pukinpuolikkaaseen. Olipas reppana, mutta kaipa tuo punaturkkinen repolainen osaisi huolehtia isäntänsä pälkähästä päästöstä - olihan kettu petoeläin, joten äkkiäkös se huumaantuisi helposta ateriasta.
Paitsi... nyt pitäisi taktikoida enemmin, kuin saada itsekkin vieraan kentaurin kavioista.
"Mutta jos kerta olet noin huolissasi, niin tule sitten mukaan etsimään isäntäni poikaa."
Jäi aavistuksen epäselväksi lähtikö Deirokseksi selvinnyt hiirakko koskaan seuraamaan häntä, koska Lykos ummisti kuulonsa vastaväitteille ja mahdollisesti mukana seuraaville askelille. Barbaarit... loukanneet nyt hienosti kasvatettua korinttilaista näyttämällä oman luontonsa peruspohjan. Jos kaikki hänenlaisensa nelijalkaiset hevosenpuolikkaat olivat samallaisia, kuin Deiros, niin lieni parasta pysytellä kaupungin rajojen sisäpuolella. Agix -herrakaan tuskin innostuisi uudelle metsäretkelle tällaisen vahinkoseikkailun jälkeen, kun poju saisi vielä kuulla puolivillien satyyrien käytöstavoista.
Ja niin. Kyllähän se napero lopulta löytyi, kun tarpeeksi kauan etsi, eksyili ja huhuili. Lisäksi mokoma rääpäle oli alunperin kantelemassa hallakonkimon toimista, mutta kun Lykos vihjaisi voivansa aina unohtaa uudestaan rääpäleen metsään, niin eikös ääni muuttunut kellossa. Eheheh, sitten siitä ei enää mainittukkaan sanallakaan, kuinka reitti kotiin löytyi, mutta kyllä he tähtitaivaan alla jo ylittivät Korintin ja sen ulkopuolen vetävän linjan.
[[ Lykos poistuu nyt hieman töksähtäen, mutta siitä huolimatta kiitoksia pelistä \o/. ]]
Vieraili- Vierailija
Vs: Kentauri(ko?)
Xafir Ma Syys 07 2009, 14:07
//Minäkin taidan tähän lopettaa. Kiitos kaikille pelistä, otetaan joskus uusiksi! :) //
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Sivu 1 / 1
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa