Karannut kettu

//Avoin peli//

"Rufus! Seis! Odota!", Kitan sähisee epätoivoisena luikkiessaan ihmisten välissä yrittäen pitää huiskuhännän näkökentässään. "Rufus! Mikä sinulle nyt oikein tuli!? Heti takaisin ennen kuin on liian myöhäistä!!".

Rufus oli loikkinut tyytyväisenä metsässä, kun sen kirsuun oli kantautunut torille vietävien ketunnahkojen tuttu tuoksu. Repoparka oli luullut hajun lähtevän elävistä ketuista, ja lähtenyt etsimään laumatovereitaan, ja kun Kitan oli huomannut holhokkinsa suuntaavan kauunkiin, oli hänkin lähtenyt perään.

Ja tässä sitä nyt mennään.

"Rufus hemmetti nyt seis! Ruokaa!", sorkkajalka yrittää houkutella, täysin tuloksetta. Repolaista kiinnostaa nyt vain ja ainoastaan tuo kummallisen tuttu, mutta silti ennentuntematon tuoksu.

Onnekseen puolipukki on hyväkuntoinen ja siksi psysyy suojattinsa perässä, mutta lopulta tämänkin ketunholhoojan voimat ehtyvät, ja lopulta takkuturkki lysähtää mukulakivetykselle istumaan.

Kitan hengähtää hetken ja lähtee sitten kävellen seuraamaan kahelia kettuaan. Kettupojan sijainnista ei tosiaankaan ole epäilystäkään, sen kun seuraa kiljuntaa.
Pian tuo ärsyttävä, punainen pikkupiru tuleekin näkyviin; se istuu vankkureissa ketunnahkojen päällä nuollen niitä hämmentyneenä; missä ketut ovat? Haju tuntuu mutta otuksia ei näy.

Kitan mietii kuumeisesti uskaltaako hakea punaturkin vankkureista kaikkien katseiden alla. Lopulta hän kuitenkin päättää pelastaaystävänsä ennen kuin joku muu hakee sen.
Reippain askelin ihmiskammoinen satyyri harppoo vankkureiden luo ja koppaa ketun kainaloonsa.

Entäs nyt? Kaikki tuijottavat kieltämättä hieman eriskummallista parivaljakkoa, ja ymmärrettävästi tilanne on vähintäänkin ahdistava ihmisfobiasta kärsivälle satyyrille, joka seisoo kettu kainalossa, selkäkyyryssä kaikkien katseiden alla. Pinkomaankaan ei kehtaa lähteä, mutta jotenkinhan tästä on selvittävä.
Niinpä poika kävelee reippain askelin takaisin sinne mistä oli tullutkin.

Mutta voi hitto.
Kitan on eksynyt.

Takkuturkkinen möykky lähtee nousevassa paniikissa harhailemaan pitkin katuja ja kujia.
Mitenhän tässäkin taas käy..

//Tässäpä sitten seuraa.//

On täydellinen ilma; aurinko paistaa lämpimästi ja pieni tuulenvire pitää huolen ettei ole liian kuuma.
Fred käveleskelee kadulla tottuneesti. Jotkut vilkuilevat sileeniä kummissaan, mutta se ei tätä silkkiturkkia häiritse. Poika siemailee ihanan kylmää vuohenmaitoa, jonka sai isännältään palkaksi ostoksilla käymisestä.

Tullessaan torille Fred huomaa ketunnahkavankkureiden olevan ihmisten saartamat, ja poika menee uteliaana katsomaan hämmennyksen aiheuttajaa.
Vankkureiden luona seisoo satyri kettu kainalossa!
Perin mielenkiintoista. Konikoipi lähtee seuraamaan tuota mielenkiintoista ilmestystä turvallisen välimatkan päässä.

Lopulta täpläturkki kyllästyy seuraamaan ja avaa suunsa: "Mitä etsit noin epätoivoisen näköisenä?".
Toivottavasti otus pitää kettua tarpeeksi lujaa kiinni. Huiskuhäntähän voisi käydä päälle!

//Sori tuli vähän lyhyt mutta lupaan tehä myöhemmin pidempii//

//Kiva! :)//

Minne tässä nyt menisi? Ehkä Rufus löytäisi takaisin kotiin..?
Kitan ei kuitenkaan ehdi laskea kettua maahan säikähtää takaansa kuuluvaa ääntä.
Satyyri käännähtää nopeasti ja sopertaa jotain anteeksipyytävää. Panikoiva takkuturkki seisoo varuillaan jähmettyneenä patsaaksi. Mitäköhän tuo kummastus aikoo.. Sileeni on kyllä harvinaisen hyvinhoidetun näköinen, onkohan tuo edes orja..

Sorkkajalka vilkuilee ympärilleen. Pakko kpäästä jonnekin tästä tilanteesta ennen kuin jotain sattuisi. Hätäpäissään poika puristaa Rufusta liian kovaa ja tämä vinkaisee. Samassa repo hyppääkin jo maahan ja lähtee tutkimaan tuota hieman kentaurilta haisevaa ilmestystä lähemmin. Eihän se kentauri voi olla koska isäntä pelkää sitä niin, mutta siinä haisee silti hevonen ja ihminen. Lopulta, koska selvyyttä ei tule ja koska Kitan on niin epävarma otuksen suhteen, punaturkki ottaa vankan asennon, paljastaa kulmahampaansa ja alkaa murista vaimeasti karvat pystyssä. Yritätkin koskea isäntääni niin täältä pesee!, se tuntuu ajattelevan.

Koska kaviokas ei vaikuta uhkaavalta, Kitan rohkaistuu ja nostaa katseensa varovasti, vähän kerrallaan. Uskomattomat silmät! Vielä lumoavammat kuin tässä taannoin Kitanin tapaamalla kentaurilla, Lykosko se oli..? No, kuitenkin. Silmät eivät kuitenkaan ole yhtä kauniit, paremminkin ylimieliset, aika ilmeettömät ja kummallisetkin, mutta lumoavat! Ikinä ei tämä nuori puolipukki ole nähnyt samanlaisia silmiä; aivan vihreät, kuin helmet!

Poika ravistaa itsensä irti toisen silmistä ja kokoaa itseään sen verran että pystyy puhumaan jotenkuten. "Kuka olet ja mitä haluat?".

Satyyri hätkähtää omaa ääntään: Kuinka hän uskalsi sanoa noin äänekkäästi jotain tuollaista tässä tilanteessa!

Lopulta nuoren satyyrin hermot eivät enää kestä ja tämä pyörtyy kaatuen kovalle mukulakiveykselle.

Fred yrittää katsoa halveksuen niskakarvat pystyssä ärisevää kettua ja olla näyttämättä pelkoaan tuota naskalihammasta kohtaan.
Sileeni vilkuilee ympärilleen; toivottavasti kukaan ei luule hänen tappaneen tuota omituien arkaa satyyria.
Voisin vain kävellä paikalta välinpitämättömänä niin kukaan ei saisi koskaan tietää osallisuudestani tähän onnettomuuteen.., hermostunut kaviokas tuumii itsekseen, mutta tulee toisiin aatoksiin vilkaistessaankin edessään seisovaa punaturkkia, jonka murina yltyy pienimmästäkin liikkeestä.

"Okei, kettuseni. Tehdäänkö sovinto? Jos minä hommaan kummallisen isäntäsi tolpilleen, sinä jätät minut rauhaan. Okei..?", hämmentynyt nuorukainen puhuu ketulle rauhoittavasti. Äsht! Miksi edes vaivaudun, eihän tuo kuitenkaan mitään ymmärrä, pilaan vain maineeni!, poika miettii turhautuneena sivellen silkkistä korvaansa.

Yhä kiihtyvä korvansively paljastaa silkkiturkin miettivän kuumeisesti.
Lopulta hän saa tehtyä päätöksen ja sinkoaa onnettoman reoplaisen kimppuun, joka kuitenkin älyää väistää ajoissa. Nyt jos se hyökkäisi 'kaappaajansa' kimppuun.. Fred on (yllättävää kyllä) tällä kertaa nopeampi ja saa napattua ketusta tukevan kuono-niskaotteen vetäen tämän syliinsä. Sitten poika ottaa taskustaan narun ja sitoo sillä rimpuilevan ketun kuonon kiinni välttyäkseen puremilta. Lopuksi hän sujauttaa narun repolaisen niskan takaa ettei tämä onnistuisi vetämäät kuonoaan pois silmukoista. Sitten hän sitoo narun toisen pään vieressä kasvavaan puuhun. Välittämättä revon epätoivoisesta rimpuiluista ja järkyttävän kovasta metelistä Fred harppoo takaisin 'uhrin' luo katsellen tätä arvioivasti. "Ei näytä kovin pahalta. Luulen että hän herää aivan pian".

Juuri kun puolikoni meinaa lähteä lampsimaan pois, tämä tajuaa olleensa todella tyhmä antaessaan ketun pitää meteliä; nyt kolmikko on valtavan väkijoukon piirittämänä. No voi hitto.., sileeni ajattelee tympääntyneenä, mutta keksii pian ratkaisun ongelmaansa. Niinpä hän ottaa ketun mukaansa (pitäen tämän kuitenkin riittävän etäällä itsestään välttyäkseen veitsenteräviltä kynsiltä) ja poistuu nokka pystyssä väkijoukkoon tuhahtaen mahdollisimman äänekkäästi "miten tuo kehtasikaan yrittää ryöstää minut!".
Varastaminen ei ole koskaan kuulunut tämän pojan repertuaariin, mutta olkoon tämä nyt vähän kuin valkoinen vale..

//hiittauslupa kuitattu//

//En saanut vastausta Pikkukakkoselta, joten taidan päättää tämän pelin kesken. Pahoittelen, mutta inspiraatio katosi tauon aikana totaalisesti enkä halua nyt alkaa pakottaa itseäni//

((15.5 - Lukittu))