Virvatulen laulu
2 posters
Sivu 1 / 1
Virvatulen laulu
Lithium Ma Syys 28 2009, 22:46
Ilma oli kaunis, tasaisen askelluksen jättäen pienen leirin taakseen. Vaaleansävyinen hahmo kuunteli hetken aina vain loittonevaa ihmisten ääntä, tuon jättäen Leonteuksen, sekä miehen muutaman ystävän taakseen. He olivat matkalla Ateenaan Korintista ja pieni seurue oli pysähtynyt aivan metsien kupeeseen. Metsien, joiden Aella Virvatuli tiesi kuuluvan kentaureille. Moinen seikka saikin tamman varuilleen, tuon tähyillessä hivenen hermostuneesti ympärilleen. Tuo kyllä luotti siihen, että ihmiset osaisivat pitää hetken ajan huolen itsestään eikä Ateena ollut onneksi kovinkaan kaukana enää. Hyvällä tuurilla he ehtisivät sinne ennen kun alkaisi hämärtää. Nyt oli kuitenkin vielä niin aikaista. Toki hän oli kehottanut muita jatkamaan jos hänestä ei vähään aikaan mitään kuuluisi.
Tamman sulkien mielestään nuo ihmiset, tuon askelten nopeutuessa hivenen, kun Aella asteli syvemmälle metsään. Hetken ajan neitokainen vajosi mietelmiinsä, eläen taas pienessä hetkessä läpi lapsuutensa muistoja. Oi, kuinka ihanaa olikaan ollut silloin kirmata pitkin metsiä välittämättä huomisesta. Tähtisilmäisen katse muuttui hivenen utuiseksi tuon eläessä uudestaan mietteissään myös ne hetket, jona tuo kaikki oli särkynyt. Neitokaisen askeleet nopeutuivat ja ihmisystävät jäivät pikkuhiljaa taakse, tuon liikkuen metsässä yllättävän sulavasti. Aellan hidastaessa vasta kun se tunsi, ettei enää jaksanut juosta. Käsi nousi koskettamaan kaulalla kiivaasti sykkivää suonta, tamman tasatessa hengitystään säihkysilmät ummessa. Vaalea tamma tunsi olevansa vapaa taas pitkästä aikaan. Teki niin hyvää taas päästä taas kentaurin luonnolliseen elinympäristöön kaiken sen matkustamisen ja milloin missäkin olemisen jälkeen. Aella tunsi rentoutuvansa täydellisesti pitkästä aikaa.
Säihkysilmien avautuessa hitaasti tutkimaan uteliaina ympärillä levittyvää rauhallisuutta, imien itseensä kaiken sen harmonian tunteen, jota rauhoittava ympäristö väkisinkin loi. Hän tunsi saapuneensa kotiin, vaikka muita kentaureja ei näkynytkään missään. Aellan huomatessa hivenen kauempana lammen tapaisen, johon virtasi vesi pienestä vesiputousta muistuttavasta virrasta. Tuon naisellisen sirojen askeleiden siirtyessä lähemmäs vettä. Pieni, onnellinen hymy kohosi täyteläisille huulille kun tamma kurotti käsillään kohti kalliosta tippuvaa vettä. Tuo asetti yhteen painetut kämmenensä vesivirran alle ja joi rauhallisesti, nauttien virkistävän veden antamasta tunteesta. Tästäkin oli niin pitkä aika..
// Sätkynukke ja Lykos mukaan. Enpä keksinyt oikein muutkaan mieluisaa paikkaa tälle ensipelilleni ja vasta nyt sitten tajusin, että kaikki ponisesi pe lit sijaitsevat täällä n__n’’ //
Tamman sulkien mielestään nuo ihmiset, tuon askelten nopeutuessa hivenen, kun Aella asteli syvemmälle metsään. Hetken ajan neitokainen vajosi mietelmiinsä, eläen taas pienessä hetkessä läpi lapsuutensa muistoja. Oi, kuinka ihanaa olikaan ollut silloin kirmata pitkin metsiä välittämättä huomisesta. Tähtisilmäisen katse muuttui hivenen utuiseksi tuon eläessä uudestaan mietteissään myös ne hetket, jona tuo kaikki oli särkynyt. Neitokaisen askeleet nopeutuivat ja ihmisystävät jäivät pikkuhiljaa taakse, tuon liikkuen metsässä yllättävän sulavasti. Aellan hidastaessa vasta kun se tunsi, ettei enää jaksanut juosta. Käsi nousi koskettamaan kaulalla kiivaasti sykkivää suonta, tamman tasatessa hengitystään säihkysilmät ummessa. Vaalea tamma tunsi olevansa vapaa taas pitkästä aikaan. Teki niin hyvää taas päästä taas kentaurin luonnolliseen elinympäristöön kaiken sen matkustamisen ja milloin missäkin olemisen jälkeen. Aella tunsi rentoutuvansa täydellisesti pitkästä aikaa.
Säihkysilmien avautuessa hitaasti tutkimaan uteliaina ympärillä levittyvää rauhallisuutta, imien itseensä kaiken sen harmonian tunteen, jota rauhoittava ympäristö väkisinkin loi. Hän tunsi saapuneensa kotiin, vaikka muita kentaureja ei näkynytkään missään. Aellan huomatessa hivenen kauempana lammen tapaisen, johon virtasi vesi pienestä vesiputousta muistuttavasta virrasta. Tuon naisellisen sirojen askeleiden siirtyessä lähemmäs vettä. Pieni, onnellinen hymy kohosi täyteläisille huulille kun tamma kurotti käsillään kohti kalliosta tippuvaa vettä. Tuo asetti yhteen painetut kämmenensä vesivirran alle ja joi rauhallisesti, nauttien virkistävän veden antamasta tunteesta. Tästäkin oli niin pitkä aika..
// Sätkynukke ja Lykos mukaan. Enpä keksinyt oikein muutkaan mieluisaa paikkaa tälle ensipelilleni ja vasta nyt sitten tajusin, että kaikki ponisesi pe lit sijaitsevat täällä n__n’’ //
Lithium- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 12
Ikä : 37
Vs: Virvatulen laulu
Vieraili Ti Syys 29 2009, 10:02
Päivä oli ehkä kaunis, mutta mitä siitä ? Se ei saanut hallakonkimon pään päällä tanssahtelevaa, kuvitteellista myrskypilveä hälvenemään, kun jopa pelkkä lintujen etäinen sirkutus sai hänet mulkoilemaan pahantuulisena ympärilleen. Juuri näin, tietenkin! Kuinka ärsyttäviä ja epäoikeudenmukaisia naiset osasivatkaan olla! Nuoren kentaurin kiihtymyksen ydin piili aamuvarhaisen tapahtumissa, siinä kuinka hän oli ottanut yhteen piilokettuilevan Megara -nimisen kentauritamman kanssa. Riidan aihe oli mikäs muukaan kuin lauman johtajaorii Deiros, jonka suosiossa tämä papurikkokuvioinen ruuna oli tottunut paistattelemaan, vaikka se kasasikin hänelle paljon katkeria katseita ja pahoja sanoja selän takana.
Arh, hiiteen koko korpi! Hän palaisi nyt Korinttiin, jossa kaurakulho ja lämmin karsina odottaisivat. Jääkööt nuo metsäläiset oman onnensa nojaan ja kupsahtakoot vaikkapa kaatuvien puiden alle, jos niikseen tulee. Tai ei... ehkei aivan sellaista manausta kannattaisi puida tovereiden niskaan...
Toisaalta tämä yhtä jaksoinen marssiminen ja etenkin kompuroiminen saivat kurkun kuivaamaan, jolloin raivonpuuskan umpeuttama kuulokin auttoi aistimaan veden lorinan. Vaistojen varassa, (jopa niiden olemattomien), Lykos lähti siirtelemään oksia tieltään, kunnes hänen ja veden välillä oli ainoastaan yksi este - puska.
Puska, jonka takaa näki kuvankauniin näyn, ehkäpä sivistyneimmän oloisenkin pitkiin aikoihin. Mahanpohjassa muljahti omituisesti, kun ruuna vain jymähti aloilleen tuijottamaan vierasta kentauria; kullanrusehtavaa, korkea sukkaista ja ennen kaikkea runsaan yläosansa peittänyttä neitokaista, joka karisti olemuksellaan hallakonkimon mielikuvan ilman rihman kiertämää hyppelehtivistä metsäläislaumasta.
Mutta eihän Lykos kehdannut tulla esille. Hän oli ryvennyt luonnossa ties kuinka pitkän ajan, hiukset olivat täynänsä risuja sekä lehtiä, ja karvapeite suttainen. Ötököiden puremat puolestaan jättivät jälkeensä kinttuihin paukamia, jotka yhä kutisivat ja syyhysivät kaupunkilaisponin tuhansista rapsutuskerroista huolimatta. Entä hänen kasvonsa ? Olivatko ne naarmuilla, kun hän oli kaatuillut tai saanut oksista päin näköä ? Siispä näin epävarmuuden ottaessa vallan, lynttäsi Lykos takapuolensa vasten maata ja piiloutui paremmin lehtiseen piiloonsa.
"Hei, ette sattuisi tietämään, kuinka pitkä matka Korinttiin vielä on ?"
Hmm, tämän nuorukaisen älynjuoksussa oli omat puutteensa, kuten se, että hän kuvitteli tuon lumoavan olennon alkavan puhumaan risu- ja lehtikasalle ilman pienintäkään halua tietää oliko puska itse kasvattanut sanasuun vai piilotteliko siellä peräti yksi poninpuolikas. Lisäksi Deiros oli tainnut mainita hänelle, ettei toisten laumalaisten alueille saanut käppäillä noin vain, koska sellaisesta röyhkeydestä sai kavionkovan muistutuksen kalloonsa.
// Eipä mitään, metsä oli minustakin luontainsin paikka aloitella peli x').
Arh, hiiteen koko korpi! Hän palaisi nyt Korinttiin, jossa kaurakulho ja lämmin karsina odottaisivat. Jääkööt nuo metsäläiset oman onnensa nojaan ja kupsahtakoot vaikkapa kaatuvien puiden alle, jos niikseen tulee. Tai ei... ehkei aivan sellaista manausta kannattaisi puida tovereiden niskaan...
Toisaalta tämä yhtä jaksoinen marssiminen ja etenkin kompuroiminen saivat kurkun kuivaamaan, jolloin raivonpuuskan umpeuttama kuulokin auttoi aistimaan veden lorinan. Vaistojen varassa, (jopa niiden olemattomien), Lykos lähti siirtelemään oksia tieltään, kunnes hänen ja veden välillä oli ainoastaan yksi este - puska.
Puska, jonka takaa näki kuvankauniin näyn, ehkäpä sivistyneimmän oloisenkin pitkiin aikoihin. Mahanpohjassa muljahti omituisesti, kun ruuna vain jymähti aloilleen tuijottamaan vierasta kentauria; kullanrusehtavaa, korkea sukkaista ja ennen kaikkea runsaan yläosansa peittänyttä neitokaista, joka karisti olemuksellaan hallakonkimon mielikuvan ilman rihman kiertämää hyppelehtivistä metsäläislaumasta.
Mutta eihän Lykos kehdannut tulla esille. Hän oli ryvennyt luonnossa ties kuinka pitkän ajan, hiukset olivat täynänsä risuja sekä lehtiä, ja karvapeite suttainen. Ötököiden puremat puolestaan jättivät jälkeensä kinttuihin paukamia, jotka yhä kutisivat ja syyhysivät kaupunkilaisponin tuhansista rapsutuskerroista huolimatta. Entä hänen kasvonsa ? Olivatko ne naarmuilla, kun hän oli kaatuillut tai saanut oksista päin näköä ? Siispä näin epävarmuuden ottaessa vallan, lynttäsi Lykos takapuolensa vasten maata ja piiloutui paremmin lehtiseen piiloonsa.
"Hei, ette sattuisi tietämään, kuinka pitkä matka Korinttiin vielä on ?"
Hmm, tämän nuorukaisen älynjuoksussa oli omat puutteensa, kuten se, että hän kuvitteli tuon lumoavan olennon alkavan puhumaan risu- ja lehtikasalle ilman pienintäkään halua tietää oliko puska itse kasvattanut sanasuun vai piilotteliko siellä peräti yksi poninpuolikas. Lisäksi Deiros oli tainnut mainita hänelle, ettei toisten laumalaisten alueille saanut käppäillä noin vain, koska sellaisesta röyhkeydestä sai kavionkovan muistutuksen kalloonsa.
// Eipä mitään, metsä oli minustakin luontainsin paikka aloitella peli x').
Vieraili- Vierailija
Vs: Virvatulen laulu
Routa Ti Syys 29 2009, 13:18
// No, täältä tulee vielä barbaarikentauri... //
Se lieni ensimmäinen kerta, kun Deiros oli ikinä lyönyt naista. Tai siis tammaa.
Megara ei sitten koskaan voinut kuunnella, ellei häneltä herunut tälle auliita kehuja ja huomionosoituksia. Tämä ei tietenkään ollut kuunnellut sitä, kuinka cityponi tuli saada takaisin järkiinsä laumaeläjäksi ja kuinka tämän uusavuttomuus piti antaa anteeksi, koska ihmiset olivat kaltoinkohdelleet tätä ja turmelleet tämän luontaiset selviytymisvaistot. Mutta ei, hemmetin aivokuolleen voikon piti käyttäytyä yhtä typerästi kuin kevätvarsa ja ajaa tulokas tiehensä.
No, siinä sinulle huomiota, beibi - oikein koko lauman osalta, koska naamaasi koristaa nykyään helakka punainen jälki.
Sentään muutaman päivän tutustumiskierros metsäläisten elämään ei ollut tehnyt kaupunkilaistuneesta ruunasta yhtään sen taitavampaa kulkijaa, ja niinpä hetken etsimisen jälkeen tämän manailua ja kompuroimista oli helppo seurata. Pitihän poloinen hallakonkimo saada takaisin, ennen kuin tämä eksyisi väärään paikkaan väärään aikaan ja joutuisi joko vihamielisen kentaurin ja lihansyöjäeläimen saaliiksi. Tuskin tämä osaisi tapella, vaikka yrittäisi... Siitä saattoi olla varma.
Se sen sijaan ei ollut varmaa, että yhä Odoriksen kanssa käydystä tappelusta toista etujalkaansa ontuva johtajaori pysyisi kaupunkiruunan perässä, sillä tämä tepasteli tuittupäisenä reippaasti eteenpäin. Ainakin siihen asti, kun tämän kulkuvauhti hidastui ja kuului tuttu tömähdys - muutama sata kiloa oli jysähtänyt istumaan tanteretta vasten. Se oli ainakin varma merkki siitä, että edellä kulkeva kompuroija oli se oikea.
No, jokohan tämä antoi periksi, koska tämä ei ainakaan kulkenut oikeaa suuntaa kohti... Miksi tämä puhui itsekseen?
Deiros asteli vielä hieman lähemmäs nähdäkseen paremmin, mitä tapahtui, ja erotti viimein papurikkokuvioisen takamuksen ja hoikan nuorukaisen vartalon hevososan jatkeena. Ketä lie tämä puhutteli, toista kentauriako? Ei täällä päin pitänyt olla ketään lajitovereita, elleivät nämä siis olleet eksyneet... Se tieto kuitenkin karisi, kunhan Aella osui hänen silmiinsä pusikon yli.
Tamma mia, mikä kaunotar. Mutta... miksi tällä oli tuollainen riepu suojanaan ja kaikenlaisia muitakin ihmistavaroita hallussaan? Oliko tämäkin ihmisten turmelema yksilö, joka ei ruunan tavoin tiennyt, mikä oli luontaista heidän lajilleen? Ellei tätä oltu pakotettu tähän, kuten ihmiset tekivät kuvitellessaan itsensä johtavaksi lajiksi. Nämä alistivat muut alapuolelleen ja tekivät näistä leikkikalujaan - niin sen täytyi olla.
Koska vaikka tammat olivat toisinaan varsinaisia muuleja, tuskin nämä vapaaehtoisesti antautuivat ihmisten huvitukseksi.
Niinpä Deiros toimi kuten katsoi parhaimmaksi - lähti aggressiivisesti kohti, jalona aikeenaan vapauttaa toinenkin lajitoveri ihmisten hullutuksista. Vaatteet ja aseet olivat kaksijalkaisia varten, koska nämä olivat niin heikkoja, etteivät muuten pärjänneet maailmassa. Tosin ontuminen hidasti hieman äkkipikaista laukkaa, eikä sisääntulo muutenkaan olisi voinut olla enää teatraalisempi - mustelmainen villi kentauri rynnistää puskasta kohti.
Alta pois, ponit ja kentaurineidot!
Se lieni ensimmäinen kerta, kun Deiros oli ikinä lyönyt naista. Tai siis tammaa.
Megara ei sitten koskaan voinut kuunnella, ellei häneltä herunut tälle auliita kehuja ja huomionosoituksia. Tämä ei tietenkään ollut kuunnellut sitä, kuinka cityponi tuli saada takaisin järkiinsä laumaeläjäksi ja kuinka tämän uusavuttomuus piti antaa anteeksi, koska ihmiset olivat kaltoinkohdelleet tätä ja turmelleet tämän luontaiset selviytymisvaistot. Mutta ei, hemmetin aivokuolleen voikon piti käyttäytyä yhtä typerästi kuin kevätvarsa ja ajaa tulokas tiehensä.
No, siinä sinulle huomiota, beibi - oikein koko lauman osalta, koska naamaasi koristaa nykyään helakka punainen jälki.
Sentään muutaman päivän tutustumiskierros metsäläisten elämään ei ollut tehnyt kaupunkilaistuneesta ruunasta yhtään sen taitavampaa kulkijaa, ja niinpä hetken etsimisen jälkeen tämän manailua ja kompuroimista oli helppo seurata. Pitihän poloinen hallakonkimo saada takaisin, ennen kuin tämä eksyisi väärään paikkaan väärään aikaan ja joutuisi joko vihamielisen kentaurin ja lihansyöjäeläimen saaliiksi. Tuskin tämä osaisi tapella, vaikka yrittäisi... Siitä saattoi olla varma.
Se sen sijaan ei ollut varmaa, että yhä Odoriksen kanssa käydystä tappelusta toista etujalkaansa ontuva johtajaori pysyisi kaupunkiruunan perässä, sillä tämä tepasteli tuittupäisenä reippaasti eteenpäin. Ainakin siihen asti, kun tämän kulkuvauhti hidastui ja kuului tuttu tömähdys - muutama sata kiloa oli jysähtänyt istumaan tanteretta vasten. Se oli ainakin varma merkki siitä, että edellä kulkeva kompuroija oli se oikea.
No, jokohan tämä antoi periksi, koska tämä ei ainakaan kulkenut oikeaa suuntaa kohti... Miksi tämä puhui itsekseen?
Deiros asteli vielä hieman lähemmäs nähdäkseen paremmin, mitä tapahtui, ja erotti viimein papurikkokuvioisen takamuksen ja hoikan nuorukaisen vartalon hevososan jatkeena. Ketä lie tämä puhutteli, toista kentauriako? Ei täällä päin pitänyt olla ketään lajitovereita, elleivät nämä siis olleet eksyneet... Se tieto kuitenkin karisi, kunhan Aella osui hänen silmiinsä pusikon yli.
Tamma mia, mikä kaunotar. Mutta... miksi tällä oli tuollainen riepu suojanaan ja kaikenlaisia muitakin ihmistavaroita hallussaan? Oliko tämäkin ihmisten turmelema yksilö, joka ei ruunan tavoin tiennyt, mikä oli luontaista heidän lajilleen? Ellei tätä oltu pakotettu tähän, kuten ihmiset tekivät kuvitellessaan itsensä johtavaksi lajiksi. Nämä alistivat muut alapuolelleen ja tekivät näistä leikkikalujaan - niin sen täytyi olla.
Koska vaikka tammat olivat toisinaan varsinaisia muuleja, tuskin nämä vapaaehtoisesti antautuivat ihmisten huvitukseksi.
Niinpä Deiros toimi kuten katsoi parhaimmaksi - lähti aggressiivisesti kohti, jalona aikeenaan vapauttaa toinenkin lajitoveri ihmisten hullutuksista. Vaatteet ja aseet olivat kaksijalkaisia varten, koska nämä olivat niin heikkoja, etteivät muuten pärjänneet maailmassa. Tosin ontuminen hidasti hieman äkkipikaista laukkaa, eikä sisääntulo muutenkaan olisi voinut olla enää teatraalisempi - mustelmainen villi kentauri rynnistää puskasta kohti.
Alta pois, ponit ja kentaurineidot!
Routa- Orja
- Viestien lukumäärä : 50
Ikä : 36
Vs: Virvatulen laulu
Lithium Ti Syys 29 2009, 17:11
//Jeij! Kaksi kentauria yhdellä iskulla n__n ~<3 Toivottavasti edes vähäsen herrat kestävät sitten Virvatultani.. //
Virvatuli oli liian keskittynyt juomaan raikasta vettä, että tuo olisi laittanut merkille sitä lähestyvän hahmon. Vaikka ei tuo mitenkään hiippaillen tullutkaan kohti. Valppaana ollessaan neitokaisen selässä lepäävä jousi olisi jo jännitettynä ja nuolen kärki osoittaisi tuonne pusikon suuntaan, mutta nyt tämä vapaus ja tutulta vaikuttava ympäristö veivät neitokaisen täydellisen huomion itseensä. Tammasen katseen haravoidessa hetken aikaa valppaana ympärille kun tuo kuuli jostakin läheltään tömähdyksen. Mikä ikinä sen aiheuttikaan, sitä Aella ei osannut arvata. Kuitenkin käsi haki varovaisesti jousen käteen, nuolen tulle vedetyksi jänteelle siinä samalla.
Säihkysilmät kohdistuivat terävinä pusikkoon, Aellan kuullessa sieltä jonkun kysymyksen. miksi toinen ei vain näyttäytynyt? Äsken niin rauhallisesta neitokaisesta oli jäljellä enää vain rippeitä, tamman olemuksen muuttuen enemmän pois luontaan työntäväksi. Se koitti kuikuilla puhuvaan pusikkoon siitä missä seisoi, mutta tuli hetken päästä siihen tulokseen, ettei tuota voitu puskajussia nähdä täältä. Jousi pysyi edelleen alhaalla kun tuo tähtisilmäinen lähti varovaisesti astelemaan pusikkoa kohden. Jos siellä oli jotakin vaarallista, niin tamma olisi valmis käyttämään asettaan. Täytyihän sitä jotenkin puolustautua ja ihmisten aseet olivat yllättävän tehokkaita kun niitä osaisi vain käyttää. Ja Aella osasi, olihan tamma saanut siihen perusteellisen koulutuksen.
Haaleanroosat huulet raoittuivat hivenen, tamman aikoen vastata kun askeleet pysähtyivät kuin seinään. Säihkysilmien laajentunut katse siirtyi pusikosta, Aellan näkökulmasta, tammaa kohti hyökkäävään oriin, joka rynnisti kohti kuin mikäkin sotavaunu. Tamman refleksit toimivat tuon ajatuksia nopeammin. Ei kulunut kuin pieni hetki kun jousella tähdättiin kohti tuota mustelmaista miekkosta, nuolen tosin sujahtaessa ohitse sen osuen puuhun. Nyt ei ehtinyt tehdä enää mitään muuta kuin potkaista kipakasti kohti hyökkääjää, toivoen samalla, että mojova potku edes osuisi tuohon.
Tamma sen sijaan hyppäsi sulavasti pienen vesiesteen ylitse turvaan tuolta kohti vyöryvältä kentaurilta. Neitokaisen kääntyessä ympäri niin, että hetken ajan valkoiset, hivenen hopeaan vivahtavat jouhet ja hiukset heilahtivat raivokkaasti ilmassa. Tuon käännöksen aikana käteen eksyi taas uusi nuoli ja jousi jännitettiin taasen. Nuolen kärki osoitti kohti tammaa hyökänneen oriin sydäntä. Säihkysilmät tuijottivat nyt täysin kohti tuota metsänasukkia, tammalle ominaisen pehmeän äänen lausuessa terävästi:
”Seis siihen paikkaan! Vannon, että seuraava tavoittaa sydämesi jos liikut!”
Tosin äänensävy oli kireä ja yhdessä koko tamman olemuksen kanssa ei jäänyt epäselväksi etteikö neitokainen aikeitaan toteuttaisi jos tuo järkäle vielä liikkuisi kohden. Pysy nyt siis ihan vain paikallaan edes hetken, että tiedän mitä olet aikomassa. Vaikka Aella ei luottanutkaan lajitovereihinsa, ei se silti ketään ilman syytä satuttanut tai tappanut.
Tähtisilmien katse siirtyi epäröiden sinne puskan suuntaan. Oliko se toinenkin vielä siellä? Entä jos tämä oli jonkinlainen kaappaus?
”Ja sinä siellä puskassa, tule näkyviin”
Virvatuli oli liian keskittynyt juomaan raikasta vettä, että tuo olisi laittanut merkille sitä lähestyvän hahmon. Vaikka ei tuo mitenkään hiippaillen tullutkaan kohti. Valppaana ollessaan neitokaisen selässä lepäävä jousi olisi jo jännitettynä ja nuolen kärki osoittaisi tuonne pusikon suuntaan, mutta nyt tämä vapaus ja tutulta vaikuttava ympäristö veivät neitokaisen täydellisen huomion itseensä. Tammasen katseen haravoidessa hetken aikaa valppaana ympärille kun tuo kuuli jostakin läheltään tömähdyksen. Mikä ikinä sen aiheuttikaan, sitä Aella ei osannut arvata. Kuitenkin käsi haki varovaisesti jousen käteen, nuolen tulle vedetyksi jänteelle siinä samalla.
Säihkysilmät kohdistuivat terävinä pusikkoon, Aellan kuullessa sieltä jonkun kysymyksen. miksi toinen ei vain näyttäytynyt? Äsken niin rauhallisesta neitokaisesta oli jäljellä enää vain rippeitä, tamman olemuksen muuttuen enemmän pois luontaan työntäväksi. Se koitti kuikuilla puhuvaan pusikkoon siitä missä seisoi, mutta tuli hetken päästä siihen tulokseen, ettei tuota voitu puskajussia nähdä täältä. Jousi pysyi edelleen alhaalla kun tuo tähtisilmäinen lähti varovaisesti astelemaan pusikkoa kohden. Jos siellä oli jotakin vaarallista, niin tamma olisi valmis käyttämään asettaan. Täytyihän sitä jotenkin puolustautua ja ihmisten aseet olivat yllättävän tehokkaita kun niitä osaisi vain käyttää. Ja Aella osasi, olihan tamma saanut siihen perusteellisen koulutuksen.
Haaleanroosat huulet raoittuivat hivenen, tamman aikoen vastata kun askeleet pysähtyivät kuin seinään. Säihkysilmien laajentunut katse siirtyi pusikosta, Aellan näkökulmasta, tammaa kohti hyökkäävään oriin, joka rynnisti kohti kuin mikäkin sotavaunu. Tamman refleksit toimivat tuon ajatuksia nopeammin. Ei kulunut kuin pieni hetki kun jousella tähdättiin kohti tuota mustelmaista miekkosta, nuolen tosin sujahtaessa ohitse sen osuen puuhun. Nyt ei ehtinyt tehdä enää mitään muuta kuin potkaista kipakasti kohti hyökkääjää, toivoen samalla, että mojova potku edes osuisi tuohon.
Tamma sen sijaan hyppäsi sulavasti pienen vesiesteen ylitse turvaan tuolta kohti vyöryvältä kentaurilta. Neitokaisen kääntyessä ympäri niin, että hetken ajan valkoiset, hivenen hopeaan vivahtavat jouhet ja hiukset heilahtivat raivokkaasti ilmassa. Tuon käännöksen aikana käteen eksyi taas uusi nuoli ja jousi jännitettiin taasen. Nuolen kärki osoitti kohti tammaa hyökänneen oriin sydäntä. Säihkysilmät tuijottivat nyt täysin kohti tuota metsänasukkia, tammalle ominaisen pehmeän äänen lausuessa terävästi:
”Seis siihen paikkaan! Vannon, että seuraava tavoittaa sydämesi jos liikut!”
Tosin äänensävy oli kireä ja yhdessä koko tamman olemuksen kanssa ei jäänyt epäselväksi etteikö neitokainen aikeitaan toteuttaisi jos tuo järkäle vielä liikkuisi kohden. Pysy nyt siis ihan vain paikallaan edes hetken, että tiedän mitä olet aikomassa. Vaikka Aella ei luottanutkaan lajitovereihinsa, ei se silti ketään ilman syytä satuttanut tai tappanut.
Tähtisilmien katse siirtyi epäröiden sinne puskan suuntaan. Oliko se toinenkin vielä siellä? Entä jos tämä oli jonkinlainen kaappaus?
”Ja sinä siellä puskassa, tule näkyviin”
Lithium- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 12
Ikä : 37
Vs: Virvatulen laulu
Vieraili Ti Syys 29 2009, 21:23
Kerrataanpas; Deiros - puussa törröttävä nuoli - kiihtynyt tamma. Näistä eväistä pitäisi sitten koostaa sellainen yhdistelmä, jonka avulla piilottelevan puskalaisen saisi esille ? Voi älä edes unta näe, tuo viritetty jousi oli sen verran suuri uhka, että hallakonkimo olisi tahtonut kalppia käpälämäkeen, mutta koska juntti johtajaorhi oli päättänyt rynnistää keskelle katastrofia, niin eihän hän voinut hylätä toista. Kröhöm, edellisen voi toki lukea enemminkin sanoina, että naikkosen käskevä äänensävy loivat eloa Lykoksen veteläksi menneeseen olemukseen.
"Hyvä on, hyvä on - älkää tehkö mitään harkitsematonta!"
Kädet puoliksi koholla nuorukainen astui esille, vaikkakin selkeästi häpeillen omaa ulkonäköään. Kuinka kentarilla voi olla hyppysissään ihmisten aseita ? Se oli jo hänenkin silmäänsä luonnotonta, koska eihän Lykos ollut orjavuosinaan edes hipaissut vastaavanlaista kapinetta, puhumattakaan siitä olisiko tämä edes halunnut. Tuollaisellahan ampui itseään alta aikayksikön...
Vaan sinä, Deiros! Tuosta hullunkiiltoisesta ilmeestä ei voinut kuin kokemuksella päätellä, ettei orii ollut lainkaan mielissään kaunottaren hapeneistä. Vielä kuolatippa ja ohimolle sykkivä suoni, niin hiirakko olisi voittanut vuoden raivotautisen tittelin, jonka Lykos luovuttaisi ilomielin. Oikeastaan, miksi hän ei voisikin kääntää Deiroksen katsetta itseensä, sillä eihän tuon tarvinnut toljottaa tammaa kuin vähäväkinen - lienikö mukana myös ripaus kateuttakin.
"Senkin possu!"
Hetken mielijohteesta Lykos päätti tehdä itsestään sankarin kolmannen osapuolen silmissä, koska hän laski kätensä ja ravasi mustelmakokoelman omaavan Deiroksen viereen. Pitkät sormet nappasivat tuntuvan otteen vastapuolen parrasta, jota hän alkoi nykimään kuin tukkapöllöä antava äiti.
"Ei tuolla tavalla käyttäydytä naisten seurassa! Voi neiti, olen kovin pahoillani tästä..."
Mitä, mitä - alkoiko hallakonkimo nöyräksi pojaksi ? Näemmä, koska aseleidi oli hänen ainut kytköksensä sivistykseen, johon pääseminen näin surkealla suuntavaistolla oli myönnettävästi mahdottomuus. Hermostuneesti kintun painoa vaihtaen hän vilkaisi viritettyyn jouseen ja uudestaan naiseen. Ole kiltti ja laske se, jooko ?
// Eivätköhän herrat kestä \o/. Arkkiksen kentauripoppoo koossa~
"Hyvä on, hyvä on - älkää tehkö mitään harkitsematonta!"
Kädet puoliksi koholla nuorukainen astui esille, vaikkakin selkeästi häpeillen omaa ulkonäköään. Kuinka kentarilla voi olla hyppysissään ihmisten aseita ? Se oli jo hänenkin silmäänsä luonnotonta, koska eihän Lykos ollut orjavuosinaan edes hipaissut vastaavanlaista kapinetta, puhumattakaan siitä olisiko tämä edes halunnut. Tuollaisellahan ampui itseään alta aikayksikön...
Vaan sinä, Deiros! Tuosta hullunkiiltoisesta ilmeestä ei voinut kuin kokemuksella päätellä, ettei orii ollut lainkaan mielissään kaunottaren hapeneistä. Vielä kuolatippa ja ohimolle sykkivä suoni, niin hiirakko olisi voittanut vuoden raivotautisen tittelin, jonka Lykos luovuttaisi ilomielin. Oikeastaan, miksi hän ei voisikin kääntää Deiroksen katsetta itseensä, sillä eihän tuon tarvinnut toljottaa tammaa kuin vähäväkinen - lienikö mukana myös ripaus kateuttakin.
"Senkin possu!"
Hetken mielijohteesta Lykos päätti tehdä itsestään sankarin kolmannen osapuolen silmissä, koska hän laski kätensä ja ravasi mustelmakokoelman omaavan Deiroksen viereen. Pitkät sormet nappasivat tuntuvan otteen vastapuolen parrasta, jota hän alkoi nykimään kuin tukkapöllöä antava äiti.
"Ei tuolla tavalla käyttäydytä naisten seurassa! Voi neiti, olen kovin pahoillani tästä..."
Mitä, mitä - alkoiko hallakonkimo nöyräksi pojaksi ? Näemmä, koska aseleidi oli hänen ainut kytköksensä sivistykseen, johon pääseminen näin surkealla suuntavaistolla oli myönnettävästi mahdottomuus. Hermostuneesti kintun painoa vaihtaen hän vilkaisi viritettyyn jouseen ja uudestaan naiseen. Ole kiltti ja laske se, jooko ?
// Eivätköhän herrat kestä \o/. Arkkiksen kentauripoppoo koossa~
Vieraili- Vierailija
Vs: Virvatulen laulu
Routa Ke Syys 30 2009, 09:25
// Komppaan edellistä. //
Oli vain muutama asia, jotka saivat pillastuneen Deiroksen aisoihin - ne olivat seinät (niiden läpi ei päässyt rynnistämään), toiset kentaurit (joita ei kylläkään vielä näkynyt apujoukkona) ja viimeisenä selvä uhkaus, jollaiseksi jousen jänteelle asetettu nuoli lukeutui. Vaikka hänen raivonsa varsinaisesti vain kasvoi, ei hänkään nyt niin hullu ollut, että olisi uhmannut kuolemaa.
Vaikka se sitten näyttikin tulevan toisen kentaurin suunnasta ihmisen aseella!
Johtajaori kuopi maata kärsimättömänä kädet puuskassa, osaamatta vieläkään ajatella muuta kuin ihmisten katalia tapoja, ainakaan ennen kuin ruunapolo hölkötteli väliin. Jep, siinä taisi tulla neljäs asia, jolla hänet sai asettumaan - parran kiskomisella, tosin se laskeutui vielä kakkoseksi lajitoverin takia. "Korsk! Ihmisten ase ja muita typeryyksiä, joita aito kentauri ei tarvitse!"
Vaan kas, nyt tummanharmaansiniset silmät pääsivät tarkastelemaan tammaa läheisemmin, kun ohimosuoni ei uhannut poksahtaa sen siliän tien. Nyt se ainakin oli selvää, ettei tämä ollut minkään lauman jäsen, sillä muutoin tämä olisi jo hakenut lihasvoiman huolehtimaan tunkeilijasta - eikä mikään täysijärkinen johtajaori ottaisi ihmisten varusteita kantavaa tammaa laumaansa. Oli heilläkin kunniansa ja sen rajaviiva kulki tässä. Olkoon tämä miten kaunis tahansa...
Ärsyyntynyt kuopiminenkin lakkasi, vaikka sen sijaan kädet siirtyivät yhä tiukempaan puuskaan. Tosin nyt kun tukistus oli lakannut, toinen käsi kävi ohimennen hieraisemassa kipeytynyttä leukaa ennen puuskaan palaamista. "Katso nyt! Tässä on taas yksi todiste ihmisten julmuudesta!" ori vielä jatkoi ruunalle äyskimistä, olihan tämä se tuttu osapuoli, joka jo tiesi hänen ajatuksensa näistä asioista. "Pakottavat vielä yllenne noita riepuja, aivan kuin olisitte yksiä heistä!"
Krhm, muru? Tammaneito kuulee ja osaa edelleenkin käyttää tuota asettaan...
// Niin ja maalaisjärjellinen hiittauslupa suuntaan sekä toiseen. //
Oli vain muutama asia, jotka saivat pillastuneen Deiroksen aisoihin - ne olivat seinät (niiden läpi ei päässyt rynnistämään), toiset kentaurit (joita ei kylläkään vielä näkynyt apujoukkona) ja viimeisenä selvä uhkaus, jollaiseksi jousen jänteelle asetettu nuoli lukeutui. Vaikka hänen raivonsa varsinaisesti vain kasvoi, ei hänkään nyt niin hullu ollut, että olisi uhmannut kuolemaa.
Vaikka se sitten näyttikin tulevan toisen kentaurin suunnasta ihmisen aseella!
Johtajaori kuopi maata kärsimättömänä kädet puuskassa, osaamatta vieläkään ajatella muuta kuin ihmisten katalia tapoja, ainakaan ennen kuin ruunapolo hölkötteli väliin. Jep, siinä taisi tulla neljäs asia, jolla hänet sai asettumaan - parran kiskomisella, tosin se laskeutui vielä kakkoseksi lajitoverin takia. "Korsk! Ihmisten ase ja muita typeryyksiä, joita aito kentauri ei tarvitse!"
Vaan kas, nyt tummanharmaansiniset silmät pääsivät tarkastelemaan tammaa läheisemmin, kun ohimosuoni ei uhannut poksahtaa sen siliän tien. Nyt se ainakin oli selvää, ettei tämä ollut minkään lauman jäsen, sillä muutoin tämä olisi jo hakenut lihasvoiman huolehtimaan tunkeilijasta - eikä mikään täysijärkinen johtajaori ottaisi ihmisten varusteita kantavaa tammaa laumaansa. Oli heilläkin kunniansa ja sen rajaviiva kulki tässä. Olkoon tämä miten kaunis tahansa...
Ärsyyntynyt kuopiminenkin lakkasi, vaikka sen sijaan kädet siirtyivät yhä tiukempaan puuskaan. Tosin nyt kun tukistus oli lakannut, toinen käsi kävi ohimennen hieraisemassa kipeytynyttä leukaa ennen puuskaan palaamista. "Katso nyt! Tässä on taas yksi todiste ihmisten julmuudesta!" ori vielä jatkoi ruunalle äyskimistä, olihan tämä se tuttu osapuoli, joka jo tiesi hänen ajatuksensa näistä asioista. "Pakottavat vielä yllenne noita riepuja, aivan kuin olisitte yksiä heistä!"
Krhm, muru? Tammaneito kuulee ja osaa edelleenkin käyttää tuota asettaan...
// Niin ja maalaisjärjellinen hiittauslupa suuntaan sekä toiseen. //
Viimeinen muokkaaja, characon pvm Pe Loka 09 2009, 08:58, muokattu 1 kertaa
Routa- Orja
- Viestien lukumäärä : 50
Ikä : 36
Vs: Virvatulen laulu
Lithium To Loka 01 2009, 10:18
Sen sijaan, että säihkysilmien katse olisi pysynyt tuossa suuremmassa kentaurissa, joka oli olemuksellaan se suurempi ja varmempi uhka Aelalle, tamman katse kääntyi pusikosta astelevaan pienempään kentauriin. Kappas, niitähän oli sittenkin kaksi! Luontainen vaisto käski tammaa hörähtämään pehmeän tervehdyksen. Niin pääsikin osittain käymään, Virvatulen kuitenkin naamioidessa tuon kevyeksi yskähdykseksi tajutessaan oman käytöksensä. Jousta jännittävät kädet kuitenkin hellittivät hivenen.
Tähtisilmäisen tamman yllättyessä kun tuo hallankimo kävi toimeen ja veti suurempaa ja pelottavampaa Deirosta parrasta. Tamman silmissä kävi nopeasti huvittunut pilkahdus, tuon täyteläisten huulten kaartuen pehmeään hymyyn, joka valaisi Aellan kasvoja ja pyyhki tuon vakavan ilmeen mennessään. Jousi laskettiin pienen epäröinnin ja hallankimon katseen johdosta alas. Nuo li jäi kuitenkin jänteelle, tosin ei jännitettynä. Rauhallinen katse mittaili hetken harmaata. Ei kai tuolla tietynlaista viattomuutta huokuvalla kentaurilla voinut olla pahat mielessä. Tuo toinen tosin, katse siirtyi taasen suurempaan kentauriin, sitä piti pitää silmällä. Huomaamattaan Aella peruutti pari askelta taaksepäin tutkaillessaan hiirakkoa varovaisesti. Tuo hätkähti silminnähden tuntiessaan kylmän kiven takamustaan vasten. Nopea vilkaus taakse kertoi tamman peruuttaneen suoraan kohti takanaan olevaa pientä kalliota. Hienoa, sitä oltiin sitten ansassa. Aella tuhahti itsekseen.
Sen sijaan hiirakko oriin sanat saivat säihkysilmät kääntymään taasen tuohon, Virvatulen hillitessä kasvavan kiukkunsa. Sen kuului sanoa jotakin, puolustaa ystäviään, mutta silti se kuunteli tuon vuodatuksen loppuun ja oli vielä senkin jälkeen hetken aikaa hiljaa. Neitokaisen ilmeestä näki, että se ei ollut varma olisiko pitänyt jo tässä vaiheessa käyttää hiirakkoa maalitauluna vai puolustaa vain sanallisesti.
Siispä nuoli vietiin yllättäen sinne mistä se oltiin otettukin, jousen kuitenkin jäädessä käteen. Tamma risti myöskin kätensä puuskaan rintojensa alle (mikä tietenkin korosti niitä entisestään) ja iski siron etukavionsa kipakasti maahan. Huomio tännepäin… tuota… pojat. Voikko mulkaisi Deirosta ennen kuin puhui taasen.
”Osoitus ihmisten julmuudesta? Kuules nyt poju, ihmiset ovat kohdelleet minua niin paljon paremmin kuin muut kentaurit. Entiset omistajana saivat niin paljon hyvää aikaan elämässäni, etten osaa olla heille kuin kiitollinen. Toisin kuin muut kentaurit, he eivät ole vieneet minulta läheisimpiäni pois omilla teoillaan. Joten jos sinulla, arvoisa herra, ei ole kokemusta ihmisistä niin älä yleistä. Toki heissäkin on niitä, jotka tahtovat meille pahaa, mutta kaikki eivät ole sellaisia. Meidän laisissamme löytyy aivan samalla tapaa erilaisia yksilöitä…”
Äänensävy vaihtui nyt hivenen pehmeämpään:
”Ja nämä rievut… Pidän niitä mielelläni, täysin omasta tahdostani. En tahdo näyttää itseäni.. kaikille..”
Niin, mitä siitä tulisi jos liikkuisi ihmisten kaupungeissa tissit heiluen? Ei mitään, siitä seuraisi vain ikävyyksiä.
Tähtisilmäisen tamman yllättyessä kun tuo hallankimo kävi toimeen ja veti suurempaa ja pelottavampaa Deirosta parrasta. Tamman silmissä kävi nopeasti huvittunut pilkahdus, tuon täyteläisten huulten kaartuen pehmeään hymyyn, joka valaisi Aellan kasvoja ja pyyhki tuon vakavan ilmeen mennessään. Jousi laskettiin pienen epäröinnin ja hallankimon katseen johdosta alas. Nuo li jäi kuitenkin jänteelle, tosin ei jännitettynä. Rauhallinen katse mittaili hetken harmaata. Ei kai tuolla tietynlaista viattomuutta huokuvalla kentaurilla voinut olla pahat mielessä. Tuo toinen tosin, katse siirtyi taasen suurempaan kentauriin, sitä piti pitää silmällä. Huomaamattaan Aella peruutti pari askelta taaksepäin tutkaillessaan hiirakkoa varovaisesti. Tuo hätkähti silminnähden tuntiessaan kylmän kiven takamustaan vasten. Nopea vilkaus taakse kertoi tamman peruuttaneen suoraan kohti takanaan olevaa pientä kalliota. Hienoa, sitä oltiin sitten ansassa. Aella tuhahti itsekseen.
Sen sijaan hiirakko oriin sanat saivat säihkysilmät kääntymään taasen tuohon, Virvatulen hillitessä kasvavan kiukkunsa. Sen kuului sanoa jotakin, puolustaa ystäviään, mutta silti se kuunteli tuon vuodatuksen loppuun ja oli vielä senkin jälkeen hetken aikaa hiljaa. Neitokaisen ilmeestä näki, että se ei ollut varma olisiko pitänyt jo tässä vaiheessa käyttää hiirakkoa maalitauluna vai puolustaa vain sanallisesti.
Siispä nuoli vietiin yllättäen sinne mistä se oltiin otettukin, jousen kuitenkin jäädessä käteen. Tamma risti myöskin kätensä puuskaan rintojensa alle (mikä tietenkin korosti niitä entisestään) ja iski siron etukavionsa kipakasti maahan. Huomio tännepäin… tuota… pojat. Voikko mulkaisi Deirosta ennen kuin puhui taasen.
”Osoitus ihmisten julmuudesta? Kuules nyt poju, ihmiset ovat kohdelleet minua niin paljon paremmin kuin muut kentaurit. Entiset omistajana saivat niin paljon hyvää aikaan elämässäni, etten osaa olla heille kuin kiitollinen. Toisin kuin muut kentaurit, he eivät ole vieneet minulta läheisimpiäni pois omilla teoillaan. Joten jos sinulla, arvoisa herra, ei ole kokemusta ihmisistä niin älä yleistä. Toki heissäkin on niitä, jotka tahtovat meille pahaa, mutta kaikki eivät ole sellaisia. Meidän laisissamme löytyy aivan samalla tapaa erilaisia yksilöitä…”
Äänensävy vaihtui nyt hivenen pehmeämpään:
”Ja nämä rievut… Pidän niitä mielelläni, täysin omasta tahdostani. En tahdo näyttää itseäni.. kaikille..”
Niin, mitä siitä tulisi jos liikkuisi ihmisten kaupungeissa tissit heiluen? Ei mitään, siitä seuraisi vain ikävyyksiä.
Lithium- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 12
Ikä : 37
Vs: Virvatulen laulu
Vieraili Ke Loka 07 2009, 13:03
Deiroksen sanoille olisi aina voinut puistaa päätään, ellei joku muu olisi ehtinyt ensin sanomaan hyvän sanasensa ihmisistä - nimittäin tämä kurvikas neitokainen, joka sytytti ohikiitäväksi hetkeksi ihailun hallakonkimon harmaisiin silmiin. Juuri niin; muut kentaurit olivat paljon pahempi koettelemus kuin ihmiset, jotka ensinnäkin ruokkivat ja antoivat sateensuojan rakentamillaan tallitaloilla. Ystäviksi Lykos ei kykeni kutsumaan kaksijalkaisia kanssaeläjiä, mutta eivätpä muut hevosenpuolikkaat olleet vielä pyörtäneet varsuuden traumojaankaan. Toisaalta Deiros oli aivan okei-heppu, mutta tuo kiihkomainen vihaaminen toista elämänmuotoa kohtaan... se oli outoa.
"Minustakaan noista ns. rievuissa ei ole mitään vikaa. Eivät kaikki ole siveettömiä..."
Aivan. Lykosta hävetti pohjattomasti se, että hänen katseensa siirtyi aina ilkosillaan loikkivien leidien rintavarustukseen, koska kaikessa pyöreähkössä muodossaan ja olemassa olossaan ne olivat katsetta vangitsevat. Lisäksi eiväthän ihmisetkään tehneet niin, joten ei kaupunkilaisponinkaan pitäisi oppia pahoille tavoille täällä ryteikössä.
Ruuna pallotteli katsettaan vielä pariin erään hiirakon ja voikon välillä, kunnes hän päätti pitää pisamarikkaat kasvonsa tamman suunnalla. Koska ase oli jo laskettu alas, niin pystyi hallakonkimo viimeinkin keskittymään omaan karmeaan ulkomuotoonsa - niihin aiemmin mainittuihin takkuisiin suortuviin ja sotkuiseen karvapeitteeseen. Turha hiuksien sukiminen olikin seuraava projekti.
"Mitä teidänlaisenne henkilö tekee metsässä, neiti ?"
Äh, revenneet kynnet jäivät kiinni takkuihin.
"Ja Deiros... miten sinäkin tänne pölmähdit ?"
Nyt kun tässä tuli miettineeksi, niin ei kai orii kipeällä koivellaan turhaan ravaillut ympäri oman alueensa rajoja ? Tai noh... jos Deiroksesta puhuttiin, niin voisivathan tuon oriinvaistot kalastella lisää jäseniä tammoista, jotka olivat eksyneet väärään paikkaan, väärään aikaa... uh! Jälleen mustasukkaisuuden pienimuotoinen piikki pisti entisen orjan rinnassa.
Nimittäin eihän hän olisi erityinen, jos Deiros nappaisi jokaisen vastaantulevan talsian laumansa häntäpään jatkoksi.
// Pahoiteluni vastauksen viivästymisestä.
"Minustakaan noista ns. rievuissa ei ole mitään vikaa. Eivät kaikki ole siveettömiä..."
Aivan. Lykosta hävetti pohjattomasti se, että hänen katseensa siirtyi aina ilkosillaan loikkivien leidien rintavarustukseen, koska kaikessa pyöreähkössä muodossaan ja olemassa olossaan ne olivat katsetta vangitsevat. Lisäksi eiväthän ihmisetkään tehneet niin, joten ei kaupunkilaisponinkaan pitäisi oppia pahoille tavoille täällä ryteikössä.
Ruuna pallotteli katsettaan vielä pariin erään hiirakon ja voikon välillä, kunnes hän päätti pitää pisamarikkaat kasvonsa tamman suunnalla. Koska ase oli jo laskettu alas, niin pystyi hallakonkimo viimeinkin keskittymään omaan karmeaan ulkomuotoonsa - niihin aiemmin mainittuihin takkuisiin suortuviin ja sotkuiseen karvapeitteeseen. Turha hiuksien sukiminen olikin seuraava projekti.
"Mitä teidänlaisenne henkilö tekee metsässä, neiti ?"
Äh, revenneet kynnet jäivät kiinni takkuihin.
"Ja Deiros... miten sinäkin tänne pölmähdit ?"
Nyt kun tässä tuli miettineeksi, niin ei kai orii kipeällä koivellaan turhaan ravaillut ympäri oman alueensa rajoja ? Tai noh... jos Deiroksesta puhuttiin, niin voisivathan tuon oriinvaistot kalastella lisää jäseniä tammoista, jotka olivat eksyneet väärään paikkaan, väärään aikaa... uh! Jälleen mustasukkaisuuden pienimuotoinen piikki pisti entisen orjan rinnassa.
Nimittäin eihän hän olisi erityinen, jos Deiros nappaisi jokaisen vastaantulevan talsian laumansa häntäpään jatkoksi.
// Pahoiteluni vastauksen viivästymisestä.
Vieraili- Vierailija
Vs: Virvatulen laulu
Routa Pe Loka 09 2009, 09:25
// Ei mitään. :D //
Deiroksella ei sen sijaan ollut käsitystä siveydestä, vaan se oli silkkaa ihmisten typeryyttä. Niinpä hän korskahti suorastaan halveksivasti Aellan sanoille, laskien nyt kätensä nyrkkeinä vyötärölleen. Ei kokemusta ihmisistä, vai? Vain jotkut olivat julmia, niinkö? Miksei kumpikaan nähnyt kaiken sen muka-hyväntahtoisuuden läpi? Sekin oli taas merkki ihmisten viekkaudesta - nämä saivat poloiset uhrinsa kuvittelemaan, että näiden oli hyvä olla heidän armoillaan!
Lykoksen esittämä kysymys jäi täysin huomiotta - sen sijaan ori asteli huomattavasti tammaa jykevämmillä jaloillaan lähemmäs tätä, tehden askelillaan aivan eri vaikutuksen kuin naisellinen sipsutus. Näillä askelilla oli painoarvoa, beibi. "Minullako ei muka kokemusta ihmisistä?" hän jyrähti kovemmin kuin sillä vähäisellä välimatkalla olisi tarve jopa huonokuuloisen kuulla. "Ihmiset kävivät laumani kimppuun, kun olin vielä varsa, ja tappoivat isäni ja emäni! Minusta olisi tullut samanlainen kuin teistä, jos en olisi tapellut vastaan!"
No, siinäpä syy ihmisvihaan pähkinänkuoressa.
"Pah! Teidän paikkanne taitaa tosiaan olla ihmisten luona, käyttäydyttekin kuin ne", johtajaori viimein puuskahti ja mulkaisi ruunapoloa, lähtien astelemaan yhä lievästi ontuen poispäin. "Ja jos vielä näen teidät täällä, pidän teitä kumpaakin uhkana laumalle ja toimin sen mukaan. En kaipaa enää yhtään muistoa ihmisistä lähelleni enkä takuulla aio antaa varsojen kasvaa heidän vaikutuksensa alaisena."
Olihan se todettu jo cityponin kanssa, ettei tätä saanut opetettua metsäläisten tavoille edes sitkeästi yrittämällä.
// Pahoitteluni lyhyestä vastauksesta. //
Deiroksella ei sen sijaan ollut käsitystä siveydestä, vaan se oli silkkaa ihmisten typeryyttä. Niinpä hän korskahti suorastaan halveksivasti Aellan sanoille, laskien nyt kätensä nyrkkeinä vyötärölleen. Ei kokemusta ihmisistä, vai? Vain jotkut olivat julmia, niinkö? Miksei kumpikaan nähnyt kaiken sen muka-hyväntahtoisuuden läpi? Sekin oli taas merkki ihmisten viekkaudesta - nämä saivat poloiset uhrinsa kuvittelemaan, että näiden oli hyvä olla heidän armoillaan!
Lykoksen esittämä kysymys jäi täysin huomiotta - sen sijaan ori asteli huomattavasti tammaa jykevämmillä jaloillaan lähemmäs tätä, tehden askelillaan aivan eri vaikutuksen kuin naisellinen sipsutus. Näillä askelilla oli painoarvoa, beibi. "Minullako ei muka kokemusta ihmisistä?" hän jyrähti kovemmin kuin sillä vähäisellä välimatkalla olisi tarve jopa huonokuuloisen kuulla. "Ihmiset kävivät laumani kimppuun, kun olin vielä varsa, ja tappoivat isäni ja emäni! Minusta olisi tullut samanlainen kuin teistä, jos en olisi tapellut vastaan!"
No, siinäpä syy ihmisvihaan pähkinänkuoressa.
"Pah! Teidän paikkanne taitaa tosiaan olla ihmisten luona, käyttäydyttekin kuin ne", johtajaori viimein puuskahti ja mulkaisi ruunapoloa, lähtien astelemaan yhä lievästi ontuen poispäin. "Ja jos vielä näen teidät täällä, pidän teitä kumpaakin uhkana laumalle ja toimin sen mukaan. En kaipaa enää yhtään muistoa ihmisistä lähelleni enkä takuulla aio antaa varsojen kasvaa heidän vaikutuksensa alaisena."
Olihan se todettu jo cityponin kanssa, ettei tätä saanut opetettua metsäläisten tavoille edes sitkeästi yrittämällä.
// Pahoitteluni lyhyestä vastauksesta. //
Routa- Orja
- Viestien lukumäärä : 50
Ikä : 36
Sivu 1 / 1
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa