Erityisen onnekasta

Banaanimuhennos Ti Marras 10 2009, 14:09

Astuttuaan kotimuurensa suojasta Meria oli keskittynyt ahkerasti kävelemään suoraan määränpäähänsä. Se oli onnistunut hyvin, sillä tyttö ei ollut edes vilkuillut ympärilleen, puhumattakaan väärälle polulle hairahtamisesta. Hänelle oli nimittäin kehittynyt paha tapa joutua aivan jonnekin muualle kuin minne hän oli alunperin matkalla, ja sitä tapaa oli ollut vaikea vastustaa. Matkan varrella oli ollut vaikka minkälaisia ilmestyksiä, kuten suosittu tarinankertoja ja kaikkea kilisevää esittelevä kulkukauppias. Niiden ohitse hän oli päässyt kunnialla, mutta paistuvan lampaanlihan tuoksu oli nostanut veden kielelle…

Isäntä oli kuitenkin sanonut erityisen painokkaasti, että hänen pitäisi saada kuljetettua pieni määrä erityisen makeita ja mehukkaita taateleita tilaajalle ja palata kotiin ajoissa. Kaupunkiin oli ilmeisesti tulossa tänään jokin arvokas ja vaikutusvaltainen henkilö, sillä katuja puhdistettiin ja kansalaiset olivat saaneet käskyn pitää orjat kotonaan illallisajan lähestyessä. Sen takia oli tärkeää myös palata ajoissa.

Tyytyväisenä hymyilevää tyttöä ei jaksanut enää huolestuttaa. Kerrankin kaikki oli sujunut lähestulkoon täydellisesti, hän oli saanut hoidettua kaikkia hommansa ja oli nyt kotimatkalla. Kyllä häneen pystyi luottamaan siinä missä muihinkin ja varmasti hän oli velvollisuudentuntoisempi kuin satyyrinkäppänä Thon. Talon pitkäaikaisin orja oli ollut erityisen ilkeä sen jälkeen, kun Meria oli joutunut arestiin ja edennyt sieltä hyvin ala-arvoisiin töihin. Hän oli mukamas melkein pettänyt isäntänsä ja käyttäytynyt täysin sopimattomasti, vaikka nuoren orjattaren mielestä hän ei olisi voinut selvitä ongelmallisesta tilanteesta paremmin. Olihan hän pelastanut isännän nöyryytykseltä!

Nyt hän näytti muillekin, että hänestä oli oikeasti hyötyä, tilaaja oli jopa kiitellyt häntä nopeasta toimituksesta. Tai siis, periaatteessa yrmy mies oli ottanut tavaransa vastaan ilman, että olisi haukkunut häntä lyttyyn tai vaatinut korvausta. Eli sisimmässään mies oli ollut syvästi kiitollinen ja iloinen, joten kaikki oli onnistunut hyvin. Tehtävään liittynyt jännitys oli alkanut purkautua heti, kun hän sai vedet kielelle nostattavat herkut käsistään. Kävellessään tyytyväisenä katua pitkin hän katseli jo uteliaasti ympärilleen, välttäen tietenkin suoraa katsekontaktia ohikulkijoiden kanssa. Viileäkauden tuuli puhalsi kerrankin leppeästi ja kaikki oli niin kaunista, jopa onnettomat kerjäläiset varmasti nauttivat olostaan.

((odotellaan ainakin characonia))

Routa Ti Marras 10 2009, 16:50

// Täältä tullaan, soittakaa fanfaari! //

Todellakin, keskipäivän porotuksen jäljiltä viilenevä tuuli toi miellyttävän olotilan niille, joille muut ilot elämässä olivat vähäisiä tai suorastaan olemattomia. Tärkeän vierailijan myötä myös katukuvaa rumentavat kerjäläiset oli yritetty lakaista näkymättömiin kujille, piiloon talojen taakse tai jopa romahtamisuhan alla sinnitteleviin rakennuksiin. Jotkin näistä olivat silti yhä kiusaamassa viattomia ihmisiä olemassaolollaan, suostumatta siirtymään pois näkyvistä, ennen kuin nämä saisivat edes yhden chalkoin käytettäväksi ruokaan.

Tätä kansanryhmää ylempiarvoiset tunsivat yhden säälittävistä ihmisraunioista nimellä Kaksimieli - itsekseen puhelevan hullun, jonka osuessa näkökenttään kaikki oman arvonsa tuntevat vaihtoivat askeleensa kulkemaan tämän ohi niin kaukaa kuin oli mahdollista. Sillä Ciostes ei luovuttanut helpolla vaatiessaan rahallista armoa eikä tämän säälittävää olemusta ollut - ainakaan naisten osalta - helppo vastustaa ontuvan jalan ja kumaraan painuneen ryhdin vuoksi. Totta kai tämä oli iljettävä, saastainen ja pelottava takkuisissa hiuksissaan ja pesemättömässä olemuksessaan, mutta silti jotkut aina erehtyivät yrittämään parantaa huono-osaisemman elämää edes yhden yön ajan.

"... miksei?" Kops. "... Niin, aivan liian hieno..." Kops. "Entä tuo?" Kops. "... Kyllä, niin, noin laihassa -" kops "- ei ole kuin muutama..."

Monet korinttilaiset tiesivät jo lähestyvästä äänestä jääneensä liian lähelle vaaravyöhykettä ja väistivät äkkiä sivuun, antaen sillä tavoin ontuvalle miehelle reilusti tilaa kulkea yksi vaivalloinen askel kerrallaan. Tästä näki, ettei kulkeminen ollut vaivatonta tai kivutonta, mutta siitä huolimatta tämä kulki eteenpäin silkalla sisukkuudella. Pistävän sinisistä silmistä kuulsi läpi sekavuus ja kyvyttömyys erottaa, mikä oli osa tätä maailmaa ja mikä toista. Vaikeaahan se olikin, kun kuuli jatkuvasti päässään äänen, jota muut eivät kuulleet.

Ja jota ei varsinaisesti ollut olemassa.

Täysin ilman näkyvää syytä kerjäläinen kääntyi yhtäkkiä muutaman askeleen päässä kulkevan, rikkaalta näyttävän miehen puoleen. Kipeytynyt vasen jalka melkein petti sille lasketun painon alla, kun ihmisraunio hyökkäsi kohti kalliin kankaan peittämää käsivartta ja tarttui siitä kiinni toisella kädellään, toisen pidellessä epätoivoisesti kiinni kävelykepistä. Siis siitä ainoasta tuesta, joka salli hänen liikkua.

"Irti minusta, syöpäläinen!"
"Edes yksi chal...!"
"Päästä irti tai...!"
"Yksi ainoa...!"

SMACK!

Ciostes rääkäisi saadessaan kolauksen kauppiaan omasta kepistä, jota tämä tarvitsi yhtä vähän kuin sitä ruokamäärää, jonka tämä kylläisyydestä huolimatta ahmi silkkaa ahneuttaan. Vaikka hän oli jo irrottanut otteensa, kerjäläisiä yli kaiken inhoava, rehellistä työtä arvostava mies jatkoi hänen hätistelyään kauemmas, vaikka kipeä jalka ei antanut mahdollisuutta sellaiseen ilman kävelykepin antamaa tukea. Ja kuka ehti tukeutua johonkin keppiin, kun pään suojaaminen iskuilta oli tärkeämpää?

Ainoastaan muutamaa mustelmaa rikkaampana Kaksimieli viimein pääsi pakoon, lähinnä sen vuoksi, että kauppias tajusi ihmisten kauhistelevan tämän tekoja ja lähti pikaisesti jatkamaan matkaansa. Miksei kukaan ymmärtänyt, että tuollaisten elossa pitäminen oli häpeä koko kaupungille ja kaikille niille, jotka ansaitsivat elantonsa oikealla työllä?

Mies mateli kauemmas väkijoukosta ja jäi sitten seisomaan keppiinsä raskaasti nojaten, yrittäen saada hierottua jalkaansa toisella kädellään. Miten ihmeessä Ciskos oli saattanut ohjata hänet tuon ihmisen kimppuun? Luulisi tämän jo tienneen, että vain keskipaksut rahamassit avautuisivat...

Banaanimuhennos To Marras 19 2009, 21:52

Huoleton ympärilleen vilkuilu ja hyräily loppuivat, kun edessäpäin kadulla kävellyt mies ryhtyi paukuttamaan kepillään erästä tavallista räsyisemmän näköistä kerjäläistä. Ilman kerjäläisestä lähtenyttä parkaisua tyttö ei olisi luultavasti huomannut toista, mutta nyt hän ei saanut silmiään irti näystä. Ovathan kerjäämällä itsensä elättävät henkilöt – pohjasakka – usein halvinta orjaa huonomman näköisiä, heitä kukaan ei ollut huolinut palvelukseensa. Ei likaisen, varmasti haisevan ja luteita kuhisevan henkilön näkeminen ollut periaatteessa mikään yllätys.
Meria katsoi näkyä kävellessään ja seurasi silmillään, kun kerjäläinen yhtäkkiä näytti lannistuvan ja kääntyi pois, raahustaen kohti hiljaisempaa aluetta. Kävely näytti olevan toiselle hyvin hankalaa, minkä takia olikin ihme, ettei vanhus vain istunut kadun varressa kuten muutkin. Entä mikä oli saanut toisen tarrautumaan siihen arvoisan näköiseen herraan?

Huomaamattaan tyttö oli hidastanut hieman tahtiaan ja hän oli jo kävelemässä tapahtumapaikan ohitse, kun hän muisti sen yhden taatelin, jonka hän oli antanut itselleen vaivanpalkaksi hyvin tehdystä työstä. Makeutta tihkuva herkku oli huolellisesti käärittynä vanhaan lampaantaljan palaseen ja nyt se pomppi lanteilla roikkuvassa, piilotetussa pussissa. Hän oli ajatellut säästää sen itselleen ennen nukkumaanmenoa, olisihan hän antanut myös äidille, mutta paheksunta olisi ollut suurempaa kuin kiitollisuus.

Vaivihkaa tyttö ujutti käden tunikansa alle ja etsi nyssykän. Se oli parempi tehdä ihmisvilinässä, joku saattaisi kiinnittää huomiota, jos hän menisi erikseen sivummalle puuhailemaan jotain sellaista. Sitten hän kääntyi sekä lähti kierrellen ja kaarrellen kohti kerjäläistä. Tyttö ei edes yrittänyt ymmärtää miksi hän mieluummin antoi jotain omaansa jollekin tuollaiselle, se vain tuntui juuri nyt hyvältä ajatukselta. Ei hän sitä tietenkään tehnyt auttaakseen toista, kerjäläinen oli enemmän pelottava kuin sääliä herättävä, eikä orjien sopinut olla missään tekemisissä syöpäläisten kanssa. Niistähän saattaisi tarttua vaikka mitä pöpöjä, niin ainakin sanotaan.

Päästyään kohdalle Meria hidasti entisestään, pällisteli hieman ympärilleen eksyneen oloisena (minkä hän osaa hyvin), ja vilkaisi kerjäläistä hieman yllättyneen oloisena, kuin ei olisi huomannut toista. Samalla hän ojensi, tai heitti, taatelipaketin toiselle.

Ruumiilta näyttävä ukkeli saisi luvan pitää siitä!

Routa Ma Marras 23 2009, 07:52

// Pahoittelen sitä, että omakin vastaus vähän venähti. :3 //

Voi kyllä, kaikki lapset ja aikuisethan sen tiesivät, että syöpäläiset levittivät tauteja. Näitä ei syyttä verrattu rottiin - nämä penkoivat jätteitä, olivat siivottomia, näitä ei saanut millään myrkyllä katoamaan täysin ja nämä kuljettivat pahimmillaan helposti tarttuvia sairauksia kaupungista toiseen, jopa meren yli, jos onnistuivat livahtamaan laivaan. Joten siinä mielessä varoitukset olivat paikallaan, vaikka tämän vähäosaisen tapauksessa kukaan ei yleensä erehtynyt muutenkaan turhan lähelle.

Ciostes ehti nähdä Merian heittävän jotain häntä kohti, muttei edes yrittänyt ottaa sitä kiinni, vaan antoi sen pudota jalkojensa juureen. Epäluuloinen kävelysauvan tökkäisy kopautti pussia ja sen sisällä olevaa taatelia, ennen kuin hänen katseensa siirtyi tämän lahjan antajaan. Ja mikäli hymy yleensä kaunisti ihmistä, tässä tapauksessa se vain korosti kaikkia niitä epämiellyttäviä ominaisuuksia, joita hänellä saattoi kuvitella olevan. Hampaat eivät olleet valkoiset, siistissä rivissä eivätkä muutenkaan tehneet hymystä muuta kuin karmivan.

Ai niin - hymy ei ollut täysin ystävällinen. Pikemminkin jotenkin... petomainen?

"Kaunis tyttö...", tämä vastenmielinen ilmestys kärisi ja päästi äännähdyksen, jota olisi voinut kutsua naurahdukseksi, ellei se olisi niin kovasti muistuttanut jotain eläimellistä korahdusta. "Jumalten siunausta..." Yhä kävelykeppiin tukeutuen mies lähti kumartumaan vaivalloisesti alas, joutuen laskeutumaan ensin toisen ja sitten toisen polven varaan päästäkseen edes jollain tavalla kurottamaan nyssäkkää kohti.

Ikävä kyllä joku nopeampi, nuorempi ja ketterämpi köyhä kanssaeläjä oli huomannut armolahjan eikä tuhlannut tilaisuutta viedä se mukanaan - tuskin paljoa kuuttatoista kesää vanhempi poika kipaisi tiehensä taatelin kanssa, ennen kuin sitä kurotellut skitsofreenikko pääsi edes kunnolla kyyryyn. Kaksimieli sähisi pojan perään, mutta toipui menetyksestä nopeasti ja lähti kampeutumaan takaisin jaloilleen.

Se olikin ollut liian hyvää ollakseen totta, päätellen siitä, kuinka autuaasti kauemmas livahtanut poika taateliaan natusti.

Kului runsaasti aikaa, että Kaksimieli pääsi takaisin jaloilleen, ennen kuin tämän pistävä katse siirtyi takaisin Meriaan. "Kauniilla tytöllä ei varmaankaan ole toista poloiselle Kaksimielelle...", hän kärisi karhealla äänellään, puhuen itsestään täysin luonnollisesti kolmannessa persoonassa sekä sillä nimellä, jonka ihmiset olivat antaneet hänelle.

Banaanimuhennos Pe Marras 27 2009, 14:18

Jostakin syystä Meria oli kuvitellut, että tämä raihnainen vanhus nappaisi taatelin silmänräpäyksessä tai ainakin hyökkäisi saman tien sen perään, vaikka liikkuminen näytti olevan muutenkin tuolle hankalaa. Sen takia hän ei ollut uskoa silmiään, kun kerjäläinen tökki kallisarvoista pakettia epäluuloisesti kepillään. Se oli hänen kallisarvoinen lahjansa!
Seisten sivuttain toista kohti Meria mulkoili ukkelia kulmat kurtussa ja harkitsi jopa silmänräpäyksen ajan, pitäisikö hänen ottaa paketti takaisin, kun sitä ei näköjään arvostettu. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, kumaran miehen poskiin ilmestyi entistä enemmän kurttuja ja toinen teki ilmeen, jota voisi ehkä hyvällä tahdolla kutsua hymyksi. Harvat hampaat tulivat näkyviin, ja suu oli väriltään enimmäkseen rusehtava. Kun näky yhdistettiin vanhuksen kiiluviin silmiin, Meriaa puistatti ja hän sai aikaiseksi vain pakotetun, hieman vaivaantuneen pikkuhymyn.
Olikohan ollut kovinkaan hyvä idea auttaa tuota? Kuka tietää, jos se lähtee seuraamaan tai muuten tuppaantuu seuraan, mitä muuta silloin voi tehdä kuin juosta karkuun?

Kerjäläisen vaivalloinen kumartuminen tuntui kestävän ikuisuuden. Toinen laskeutui alaspäin yksi naksuva nikama kerrallaan, eikä Meria tehnyt muuta kuin katsonut vieressä.
Ja VIUH – taatelipaketti katosi. Kun tyttö ehti tajuta, mitä oli tapahtunut, näkyi varkaan selästä vain vilahdus ennen kuin nulikka oli tavoittamattoman kaukana. Poika oli vienyt hänen lahjansa. Että kehtasikin! Tuntui kuin pojan joka askeleella taatelin maku olisi maistunut entistä voimakkaammin Merian suussa. Jälkimaku oli kitkerä, vaikka taateli oli annettu lahjaksi.

Jos häntä itseään harmitti, kerjäläinen oli varmasti aivan maansa myynyt. Poloisella vanhuksella tuskin on koskaan mahdollisuuksia ottaa itselleen vaivihkaa samankaltaisia herkkupaloja. Tyttö siirsi pahoittelevan katseensa vanhukseen ja säpsähti kun kerjäläisen silmät katsoivat hetken päästä suoraan takaisin. Verrattuna ahavoituneeseen ihoon ne olivat hätkähdyttävän siniset ja terävät, tavallisesti kerjäläisten katse on harmaan samea.

Toisen avatessa suunsa Meria siirtyi vaistomaisesti askeleen kauemmaksi. Kauniiksi tytöksi puhutteleminen oli jotenkin kammottavaa, varsinkin kun hän oli kuullut tuon nimen ennenkin… ’Raihnaiset kerjäläiset ovat yleensä vaarattomia, mutta älä mene Kaksimielen lähelle’, äiti oli joskus sanonut. Jos orjilla ei ollut muuta puhuttavaa, he kertoivat kaupungin tapahtumista toisilleen, siis silloin kun juttelemisesta ei jäänyt kiinni.

Ja nyt kummallisella käytöksellään mainetta kerännyt mies katsoi suoraan häneen! Meria ei saanut heti ääntä suustaan, mutta hän kohotti leukaansa ponnekkaasti.
"Ei ole. Ei minulla ole muita."
Hän nojautui hieman taaksepäin, jos pelottava vanhus yhtäkkiä päättäisi hyökätä hänen kimppuunsa, mutta tyttö ei lähtenyt pois, vaikka se olisi ollut varmasti järkevin teko tässä tilanteessa. Sen sijaan hänelle muistui mieleen, kuinka vanha käppänä ei aluksi ollut ollenkaan arvostanut hänen lahjaansa, ja hermostuminen vaihtui harmistukseksi.
"Olisit ottanut sen heti, kenelle oikein tulee mieleenkään tökkiä taatelia tuollaisella rimpulalla?", hän lopulta paasasi ja heilautti kättään kepin suuntaan syyttävästi.
Ei varkaus ollut Merian syy, vaan aivan miehen oma vika. Toivottavasti.

Routa Pe Marras 27 2009, 18:20

// *nauraa vedet silmissä* Ei ole todellista... Repesinkö hieman tuolle "... laskeutui alaspäin yksi naksuva nikama kerrallaan..." -kohdalle. XDDD Jos minä jo kuvittelin sen kumartumisen olevan hankalaa, niin tuo sai sen kuulostamaan vielä pahemmalta. Pelastit päiväni. Ja vielä rimpula... //

Tsk.

Eipä tietenkään ollut toista, eihän kenelläkään koskaan ollut toista. Juuri sen vuoksi nopeus olikin niin arvostettu ominaisuus kerjäläisten keskuudessa - ensimmäinen paikalle osuva sai almun, muut jäivät nuolemaan näppejään. Ja mitä siitä muka olisi seurannut, jos rahamassit olisivat avautuneet enemmän kuin yhden ainoan kerran, yhden ainoan kolikon verran? Koko kaupungin taloudellinen hyvinvointihan siinä olisi kärsinyt.

Ciostesin ilme muuttui yhä vain pistävämmäksi Merian syyttäessä häntä hänen varovaisuudestaan. Tytönhupakko ei selvästikään arvostanut hänen tukeaan ja olisi ansainnut kunnon kopautuksen varpailleen, jos tämä ei olisi yrittänyt tarjota hänelle lahjaa. "Ciskos sanoi, että se voi olla vaikka satyyrinpapana... Ei kai kitukasvuinen tytönhupakkokaan poimi mitä tahansa, mitä eteen heitetään?" Krhm, jopas oli ääni muuttunut kellossa, kun tämä armollinen ohikulkija kehtasi halveksua hänen 'rimpulaansa'.

No, joka tapauksessa se satyyrinpapana oli jo pistelty parempiin suihin.

"Höperö tyttö... Ei Kaksimielikään niin epätoivoinen ole, että poimisi satyyrinpapanoita..." Vaikka kyse oli edelleenkin taatelista ja siis todellisesta herkusta. Kerjäläisen kasvoilla oli kuitenkin yhä vaarallinen hymy, kun tämä kuuli kolikon kilahtavan vähän matkan päässä ja tuttujen juoksuaskelien tulevan kohti, selvästikin jälleen aikeenaan viedä jotain hänelle kuuluvaa.

Ilman halkaisi kuuluva rääkäisy, kun kahden syöpäläisen välille puhkesi tappelu - tai ainakin jonkinlainen kamppailu kolikosta. Edellisestä kerrasta oppinut Kaksimieli oli nimittäin kerrankin nopeampi, vaikkakin hyvin omalaatuisella tavalla vallatessaan maahan kilahtaneen chalkoin kepillään. Ja se rääkäisy kuului nuoremman kerjäläisen suusta tämän käden jäätyä kadun ja kepin väliin. Kului ohikiitävä hetki, kun kaksikko mittaili toinen toisensa tahdonvoimaa niinkin pieneen kolikkoon, ennen kuin nuorempi varkaanpoikanen siirtyi kauemmas kättään pidellen.

Nyt Ciostes saattoi käristä naurusta ja kumartua rauhassa poimimaan talteen saaliinsa, kohottaen sen sitten voitonriemuisesti Merian kasvojen tasalle. "Keh heh... Katso, kaunis tyttö - kyllä Kaksimielikin jotain osaa. Kyllä vain..." Chalkoi pujahti jonnekin vaatteiden suojaan talteen, sillä eihän kerjäläisellä ollut varaa pitää helposti varastettavaa rahamassia mukanaan. Sitten tämä tosin näytti saavan idean, liekö tosin omasta puolestaan vai äänen kuiskimana.

"Kuules, tyttö... Sinulla on nopeat jalat ja somat varpaat. Sinä voisit käydä ostamassa Kaksimielelle leivän, ettei hänen tarvitse tehdä sitä keppinsä kanssa..." Mies otti esiin juuri vaatteisiinsa piiloon sujautetun chalkoin. "Siitä hyvästä Kaksimieli voi pitää huolen, etteivät muut kiusaa tyttöä... Koska muut kerjäläiset voivat olla hyvin, hyvin vaarallisia..."

Banaanimuhennos Ti Joulu 08 2009, 12:06

((Minkäs minä mahdan jos tekstistäsi tuli se ensimmäisenä mieleen ^^ ))

Satyyrinpapana… Jos vain mahdollista, ukkeli taisi olla höperömpi kuin miltä näytti. Tai sitten tuo oli vain tapa olla erityisen ilkeä, haukkua Merian hyvästä hyvyydestään lahjoittamaa taatelia. Yhtä asiaa hän ei vain ymmärtänyt: kuka kumma oli Ciskos?
Äsken Meria oli tuimistunut oletuksesta, että hän olisi jokin kävelevä taatelisäiliö, joka antaa kaikille eteensä osuville törkimyksille herkkuja. Mieliala ei parantunut laisinkaan sillä, että kerjäläinen kehtasi vihjaista jotain hänen lyhyydestään. Olihan tyttö jo tottunut tuon kaltaisiin huomautuksiin, mutta joka tapauksessa oli raukkamaista iskeä parhaiten näkyvään heikkouteen. Tyttö tuhahti ja samalla hän kieltäytyi kysymästä, miten joku oli mukamas pystynyt sanomaan ukolle yhtään mitään. Meria ei ollut kuullut sanaakaan.

Onneksi häneltä ei jääty odottamaan reaktiota äskeiseen lausahdukseen, sillä samantien kerjäläinen valpastui ja heittäytyi pudonnutta kolikkoa kohti. Toinen liikkui yllättävän nopeasti, ottaen huomioon äskeisen raihnaisuuden, ja pojannulikan oli pakko myöntää häviönsä. Meria irvisti kuvitellessaan omaa kättään tuon kepin alla, eikä hän voinut tehdä muuta kuin hymyillä vaivaantuneesti, kun Kaksimieli palasi esittelemään saalistaan.
Nyt oli ainakin se tosiseikka selvitetty, että Meriasta ei tulisi kerjäläistä tekemälläkään. Hän oli huomannut kolikon vasta kun molemmat laitapuolen kulkijat olivat hyökänneet sen kimppuun, joten hengissä hän ei ainakaan pysyisi. Ukkeli ei ollut aristellut ollenkaan, kun hän murskasi pojan käden kepakkonsa alle, joten toinen oli kaikkea muuta kuin vaaraton. Tyttö vetäisi henkeä ilmoittaakseen, että hänen oli nyt mentävä, mutta valitettavasti takkutukkainen kummajainen ehti ensin.

"Ömm..."
Meria voisi vaikka vannoa, että viimeisessä lauseessa oli uhkaus. Jos hän ei noudata kerjäläisen tahtoa, ken tietää pääseekö hän yhtenä kappaleena kotiin... Hän katsoi toisen ojentamaa kolikkoa epäluuloisesti. Miksei ukko voinut tehdä sitä itse keppinsä kanssa, mitä hänen mukamas somat varpaansa asiassa auttoivat? Hän ei kuitenkaan uskaltanut kieltäytyä. Eikä leipurin koju ollut kovinkaan kaukana.
"Hyvä on", hän nyökkäsi ja ojensi kätensä. Kolikon vaihdettua omistajaa Meria värähti. Chalkoi tuntui epätavallisen painavalta, siinä oli jotain pahaenteistä. Tyttö kääntyi kannoillaan ja lähti marssimaan - tai lähes juoksemaan - kojua kohti.

Päästyään kojun lähelle hän huomasi, että sitä oltiin sulkemassa ja kadun päässä näkyi sotilaspartio, joka kovisteli viimeisiä tyhjäntoimittajia, jotka olivat jääneet lorvimaan paikoilleen. Tämä oli kuitenkin suuri ka tärkeä katu, jonka tuli olla edustuskelpoinen. Jos he eivät totelleet tai he eivät keksineet tarpeeksi hyvää syytä siellä ololleen, heidät vietäisiin varmasti järjestyksenvalvojien kellareihin säilöön. Leivän ostaminen unohtui täysin ja tyttö kääntyi takaisin sinne mistä oli tullutkin, ja tällä kertaa hän viiletti oikeasti juoksuvauhtia eteenpäin. Ikävä kyllä chalkoin palauttaminen ei käynyt mielessäkään, kun hän viiletti kerjäläisen ohi.

Routa Pe Joulu 25 2009, 10:26

Ciostes seurasi silmät epäluuloisen sirrillään Merian kipittämistä kohti kojua, aivan kuin olisi epäillyt tämän tottelevaisuutta - eikä se kaikesta päätellen ollut lainkaan turhaa, sillä leipää ostamatta tämä pyrähti hänen suuntaansa. Tämän olisi ehkä kannattanut koukata kauempaa tai nostella jalkojaan niin korkealle juostessaan, ettei eteenpäin survaistu keppi kompastuttaisi tätä.

Sillä juuri niin kävi - nimittäin se koira älähtää, johon keppi kalahtaa.

Ja se sama keppi jäi pitämään mokomaa varasta aloillaan, painaen kevyesti tämän ristiselkää - yritäkin nousta ylös, niin sattuu. Mies tuhahti melkein alentavasti ja murahti karhealla, vahingoniloisella äänellä: "Vai yritti nopsajalkainen tyttö karata... Ei kovin nokkelaa, ei ollenkaan... Kaksimieli kyllä tietää, miten tuollaiset pienet varkaat pysäytetään!" Siis jos nämä pienet varkaat sattuivat alun perin juoksemaan varomattoman läheltä, tarkoitat kai. "Vai yritti tyttö viedä vaivalla hankitun chalkoin... Tsk, kerjäläiseltä varastaminen, mitähän vartijat siitä tuumivat..."

Koinsyömä kirppusäkki virnisti leveästi, keltaisesti ja vahingoniloisesti, ennen kuin tämä siirsi katseensa nyt jo lähemmäs ehtineisiin vartijoihin, jotka ohjasivat vielä paikalla lusmuilevia ihmisiä pois kaduilta arvokkaan vieraan tieltä. "Ohoi! Tämä satyyrin pyyhkimätön hännänalunen yritti viedä minulta rahaa!"

"Vieläkö sinä saastutat katua läsnäolollasi, Kaksimieli? Häivy, ennen kuin viemme sinut tyrmään jakamaan kirppuja rottien kanssa!"
"Mutta tyttöhän tässä se varas on!"
"Ja sinä olet koko kaupunkimme häpeäpilkku! Nyt mukaani, te molemmat!"
"Hei...!"
Kops!
MOKS!

Niinhän siinä loppujen lopuksi kävi, että molemmat vähäosaiset pääsivät kohti tyrmää - Meria hieman hellemmin, mutta yhtä määrätietoisesti, ohjattuna, kun taas vastaanhangoittelevaa Ciostesia lähestulkoon kannettiin kahden miehen voimin. (Tosin... toinen tarvittiin lähinnä pitämään huoli siitä, ettei keppi kolhinut enää muita.)

// Yhdistin tähän nyt kaksi ideaa, toivottavasti kelpaa. //

Banaanimuhennos To Joulu 31 2009, 09:58

Säärtä jomotti, ja Meria päätyi makaamaan vatsalleen tielle hölmistyneen näköisenä. Mitä oli tapahtunut? Ennen kuin hän ehti ajatella ylös nousemista, painui kipeää tehnyt keppi painamaan häntä selästä, selkänikamien välistä. Tällä hetkelä rimpula käyttäytyi varsin määrätietoisesti ja ilkeästi – olikohan se suuttunut kutsumanimestään.

Tyttö yritti kierähtää pois, mutta aivan pienen liikkeen jälkeen keppi painautui tiukemmin kiinni. Meria ei nähnyt, kuka kävelykeppiä piteli, mutta arvaaminen ei ollut hankalaa.
'Olisi pitänyt tietää, että tässä käy vielä huonosti.'
Meria ei vain osannut kuvitellakaan, kuinka vanha kerjäläinen sekoittaisi vartijat mukaan tähän liemeen. Hän oli juuri hyväksynyt makaavansa avuttomana vilkkaan kadun laidalla, kun matalasti murahteleva vartijaköriläs tarttui hänen käsivarteensa ja kiskaisi ylös.

He liikkuivat puolijuoksua, vartijoilla oli kiire saada työ hoidettua ennen määräaikaa, minkä takia he eivät olleet turhan tarkkoja siinä miten kohtelivat talutettaviaan. Meria oli onnekas, sillä häntä vain kiskottiin perässä., mutta tytön käsi tuntui venyvän muodottomaksi ja hänen kasvonsa vääntyivät epätoivoiseen irvistykseen, kun he liikkuivat entistä kauemmaksi hänen omistajansa kotoa. Toiset vartijat manasivat ärtyneesti tuuriaan, kun juuri heidän piti hoitaa Kaksimieli pois katuja saastuttamasta.

Ei aikaakaan, kun he saapuivat perille. Vartijat olivat hoitaneet työnsä huolellisesti, heitä oli siis uhkailtu tai lahjottu, ja tyrmä oli täynnä köyhiä, rumiluksia ja onnenonkijoita. Mutta ainahan sekaan pari mahtuu (eikä vartijoilla ollut muutakaan mahdollisuutta), joten kaksikkotyönnettiin sisään ja ovi lukittiin huolellisesti.
Meria oli pyörällä päästään äskeisen pikajuoksun takia. He olivat liikkuneet pienillä, sokkeloisilla kaduilla ja loppujen lopuksi he olivat alueella, jossa tyttö ei ollut edes käynyt aiemmin. Tyrmän asukkaat eivät olleet kyhjöttäneet paikoillaan kauaa, mutta siitä huolimatta ilma maistui hikisen tympeälle, joku oli ilmeisesti myös ehtinyt virtsata alleen. Vain itseään sillä hetkellä ajatteleva ja tilannettaan murehtiva Meria ei ollut huomannut, kuinka joukkio teki tilaa Kaksimielelle ja rähjäistä vanhusta vilkuiltiin alta kulmien, minkä takia hän käännähti mulkaisemaan toista syyttävästi ja ilmeisen vihamielisesti. Katso nyt, mitä sait aikaan!

Routa Ti Tammi 05 2010, 21:35

Tosiaan, vartijaparat - eihän se näiden vika ollut, että nämä joutuivat huolehtimaan kaksikon vähemmän miellyttävästä häiriköstä. Se kertoi varmasti jotain, kun vartijat retuuttivat Ciostesia käsivarren mitan päässä itsestään, aivan kuin vältellen tästä hyppiviä kirppuja, hajua tai mitä tahansa, mikä voisi tarttua kerjäläisestä kunnon kansalaiseen. Sinänsä moinen asenne oli erittäin surullinen, eiväthän huono-osaisemmat voineet mitään elämälleen.

Jos ei ollut rahaa ruokaan, ei ollut voimia tehdä työtä. Ja kun ei ollut töitä, ei ollut rahaa leipään.

Ja joillakin oli lisäksi mielenterveys esteenä...

Vartijat eivät olleet ainoita, jotka yrittivät pysytellä mahdollisimman kaukana vauhkosta Kaksimielestä, sillä jopa muut tyrmään joutuneet vangit väistivät kauemmas tästä. No, olihan näillä tosiaan syytäkin, sillä kirouksia ja sylkeä sähisevä skitsofreenikko oli jopa lähestulkoon vakuuttava suutuspäissään. Mokomat olivat takavarikoineet hänen keppinsäkin, jota ilman hän ei tietenkään pystyisi laskeutumaan istualteen tai nousemaan enää siitä ylös, eikä kukaan ollut niin hullu, että olisi auttanut häntä siinä.

"... vaiti, Ciskos, tämä on sinun syytäsi!" mies yhtäkkiä äyskähti voimasanojen keskeltä ja näytti täsmälleen siltä, että voisi seuraavaksi käydä jonkun läsnäolijan kimppuun. Raihnainen ukkeli, mutta hemmetin pelottava sellainen. "Minä tiedän sen! Ole nyt hiljaa! Hiljaa! HILJAA!" Nyrkit jysähtivät tukevaa ovea vasten, minkä olisi kai ollut tarkoitus tehostaa sanoja massiivisella kumahduksella, mutta ainoa syntyvä ääni oli tuskaisa kivunvinkaisu. Ovi taisi olla liian raskasta tekoa taottavaksi luisilla käsillä.

Nyt sähinään sekoittui jopa kivunkitinää ja kipeiden käsien puhaltelua ja imeskelyä, kerjäläisen uppoutuessa täysin omaan maailmaansa. "Aih... Katso nyt, mitä sait aikaan... Niin, niin, minähän se tässä kaiken pahan alku ja juuri olen... Eipäs, vaan se tytönhupakko!" Vasta nyt hän näytti muistavan, että paikalla oli muitakin - näkemästään esityksestä enemmän tai vähemmän kauhistuneita vankeja, nimittäin. Vaikka ramman syöpäläisen mielipuolisuus tiedostettiin, harva joutui todistamaan sitä lähietäisyydeltä.

Pistävän harmaat silmät kohdistuivat pitkästä aikaa Meriaan. "Sinä! Tämä on sinun syytäsi! Sinä tämän aiheutit sillä jumalten kiroamalla taatelillasi ja yrittämällä varastaa Kaksimieleltä!" Kädet hapuilivat tyttöä kohti kuin aikoen kurittaa tätä seuraavalla sekunnilla, mutta jälleen silkka heikkous muuttui pelastavaksi tekijäksi, kun paino siirtyi harppauksen myötä kipeälle jalalle ja sai Ciostesin kaatumaan kipeästi aivan nuoren naisen jalkoihin.

Eikä tämä tietenkään päässyt enää ylös.

// Kestää, kestää... //

Banaanimuhennos Ke Tammi 13 2010, 22:47

Katsoessaan kulmat kurtussa kerjäläistä Meria näki edessään ensin väsyneen oloisen vanhuksen, sitten väristys muutti manailevan miehen ilmeen ja toinen ryhtyi huutamaan pelottavalla äänellä. Nyrkkien kolahtaessa oveen kauhistunut Meria hypähti taaksepäin, mutta ahtauden vuoksi hän ei mahtunut peruuttamaan askeltakaan ja astui jonkun varpaille.

Entistä tiiviimpään pakkautuneet ihmiset mutisivat matalalla äänellä keskenään: nyt se Kaksimieli näyttää mikä oikeasti on, pysykää kaukana, tuo voi tarttua… Selän takaa kuuluvat lauseet eivät rohkaisseet Meriaa, vaan hän tunsi lämmön pakenevan sormista, vaikka alaselkä oli muuttunut nihkeäksi.
Hän värähti, kun mielipuoleksi muuttunut vanhus viittasi häneen tytönhupakkona ja jähmettyi pelosta, kun vanhuksen silmät siirtyivät polttamaan häneen reikää. Kun toinen liikkui häntä kohti, Meria yritti vielä kerran kaivautua ihmisten taakse ja kun se kipeiden tönäisyjen ja potkujen takia ei onnistunut, hän oli varma näkevänsä viimeiseksi nuo kiiltelevät silmät. Hän veti kädet kasvojensa eteen suojaksi.
'Äiti, en halua kuolla vielä…'
Hyökkäämisen, kuristamisen tai silmien repimisen sijasta vanhus lyyhistyikin lattialle ja Merian kauhistunut ininä muuttui huudahdukseksi. Koko selli jähmettyi hetkeksi paikoilleen tuijottamaan maassa makaavaa Kaksimieltä ja lopulta Meria uskalsi vetää henkeä kun huomasi, ettei toinen liikkunut mihinkään.

Jos vanhus ei olisi viimeisissä sanoissaan syyttänyt Meriaa, olisi hän voinut kääntää katseensa syrjään ja tehdä kaiken tarvittavan äidin oppien mukaan, jotta hän pystyisi estämään hulluuden tarttumisen. Sen sijaan hän veti henkeä terävästi, sylkäisi ison klimpin kaula-aukostaan sisään ja kyykistyi alas.
"Minä en ole mikään hupakko", hän aloitti yrittäen kuulostaa mahdollisimman kiukkuiselta ja vakuuttavalta, jotta äänen värinä peittyisi. Hän piti huolellisesti etäisyyden Kaksimieleen ja varoi erityisesti koskemasta toiseen. Hän kaivoi pahan onnen chalkoin esiin, laski sen lattialle vanhuksen eteen ja pyyhkäisi toisella kädellä läpimärkiä poskiaan.
"Enkä varas."
Jos toinen ei tuohon reagoi, oli Kuolema tullut taloon. Ja sitä Meria pelkäsi vielä enemmän kuin hulluja.

Ja jotta lista ei olisi liian lyhyt, hän tuli ajatelleeksi, että vartijat saattaisivat tulla ja piestä heidät kaikki, koska yksi oli möykännyt. Jos ukko ei ollut siirtynyt Manalaan, piti toinen pitää hilajisena. Kireät hermot antoivat Merian sihahdukselle varmuutta, niin hän ainakin toivoi.
"Ja pysytte hiljaa, tai…"
Puhuiko hän yhdelle, kahdelle vai ruumiille?

((kuin myös, joten voin toivoa että oot sieltä päästä löytyy kärsivälisyyttä ^^ ))

Routa To Tammi 14 2010, 17:40

Kyllä Kaksimieli vielä elossa oli - ikävä kyllä. Vain kaatunut niin, ettei tämä yrityksistä huolimatta päässyt enää ylös, ja jalkaa ylöspäin selkään asti säteilevä kipu rauhoitti liikehdintää kummasti. Samoin kuin hieman myöhemmin chalkoin heleä kilahdus kivistä lattiaa vasten, kolikon kadotessa nopeasti näkyvistä. Jep, refleksit toimivat edelleen, vaikka kaikki muu näyttikin pettäneen. Jopa siihen asti, että hän vaikutti hetken kuolleelta.

"... ei ole varas...", mies mutisi suorastaan liikuttuneena saatuaan rahansa takaisin ja katseli hetken ajan ympärilleen lattiatasosta, nähden maailman hetken ajan ylösalaisin asentonsa vuoksi. "Pitää siis keksiä tytönhupakolle uusi nimi... Kaksimieli tarvitsee miettimisaikaa... Oikeastaan, hän tarvitsee unta." Pienessä sellissä ei ehkä ollut tarkoitus nauttia olostaan, mutta ainakin yhdellä seinällä oli kasa olkia - se varmaankin toimi nukkuma-alustana. Eikä eläimiäkin huonompaan kohteluun tottunut parempaa sänkyä tarvinnutkaan.

Vaikka matkaa oli vain vähän, sen taittamiseen kului reilusti aikaa välimatka huomioon ottaen. Mutta oli myönnettävä, ettei kipeällä selällä ja jalalla liikuttu kovin ketterästi, saati nopeasti. Ainakin kaikki pahnojen ja ryömivän hullun välillä olevat vangit siirtyivät kauemmas, arvatenkin peläten hulluuden tarttuvan, mutta se helpotti kyseisen olennon liikkumista. Hitaasti ja epävarmasti tämä onnistui viimein ryömimään oljille ja hakeutumaan mukavaan asentoon, koko sellin seuratessa melkein hengitystään pidättäen, kun skitsofreenikko sulki silmänsä.

Ja kun jakomielisyyden aiheuttama hulluus, kivun tuottama kärsimys ja nälkiintyneisyys katosi pois rentoutuvilta kasvoilta, Ciostesin todellinen ikä paistoi hetken ajan esiin - tämä ei ollut mikään maailmaa nähnyt vanhus, jolla ei ollut enää mitään toivoa paremmasta elämästä, vaan tämän olisi kuulunut olla mies parhaassa iässään. Tietenkin heikkokuntoisuus oli verottanut kasvojen komeutta, mutta vaikka ne eivät ehkä olleet enää missään nimessä karismaattiset, eivät ne myöskään olleet niin ikäloput kuin miltä ne normaalisti vaikuttivat.

"No niin, senkin koirat! Kuka teistä oikein mölysi kuin hulluksi tullut apina?!"

Sellin ovi rämähti auki ja vartija astui sisään soihtu kädessään, tutkien lähemmäs seiniä käpertyviä vankeja. "Sinä siinä!" tämä murahti yhtä miesvankia osoittaen. "Tule mukaani." Pahemmin lupia kyselemättä rotevarakenteinen vartija kiskaisi taskuvarkaan mukaansa, tämän uskaltamatta hangoitella vastaan sen enempää kuin parkumalla:

"Mutta se en ollut minä, se oli Kaksimieli...!"
"Luuletko tuon uppoavan minuun? Eihän tuosta luusäkistä ole kuin höpisemään itsekseen..."
"Uskokaa minua, se en..."
"Ja vaikka tuo nahjus olisikin syyllinen, on meilläkin sentään kunniamme, emmekä halua kirppuja!"
"Armoa...!"

Paksu, metallinen ovi rojahti kiinni kumealla jysähdyksellä, ja vartija raahasi äänistä päätellen vankia toisaalle. Eikä olkipedillä makaava Kaksimieli ollut huomaavinaankaan meteliä - monet tuijottivat tätä entistäkin pelokkaammin, sillä tämä saattoi aiheuttaa kenelle tahansa harmia käyttäytyessään tuolla tavoin ja livahtamalla kuin koira veräjästä. Liekö hulluuden alla enää kieroa järkeä, siltä ainakin näytti.

Banaanimuhennos Ke Tammi 27 2010, 23:33

Äskeisen syytöstulvan huomioon ottaen Kaksimieli leppyi nopeasti, ja oli pian lauhkea kuin lammas. Ukko ei ryhtynytkään mesoamaan, vaan siirtyi sellin reunalle. Hämärän reunustan valitseminen oli fiksu veto, sillä kerjäläinen oli näin poissa myös vartijoiden silmistä. Vinksahtaneella pässillä oli siis raateluhampaat poskiensa alla piilossa. Siitä huolimatta Meria päätteli vain erehtyneensä miehen suhteen.

Meria siirtyi itsekin pois sellin keskustasta ja päätyi melko lähelle kerälle käpertynyttä kerjäläisvanhusta. Nyt kun mielipuolisesti kääntyilevät silmät olivat kiinni ja posket olivat rentoutuneet, toinen näytti kummalliselta. Aivan kuin mies voisi olla jotain muutakin kuin katujen pelottavin kerjääjä.
Karski huuto säpsähdytti koko sellin. Matkan varrella vartija kolautteli muiden sellien kaltereita ja sai niiden kurjat asukit ulisemaan, mutta päästyään heidän kohdalleen hän sujautti avaimen lukkoon ja kävi pahaenteisesti sen asukit katseellaan läpi. Meria olisi voinut vaikka vannoa, että tuiman ärjymisen seassa mies hymyili vahingoniloisesti, kun hän löysi uhrinsa ja raahasi nuoren pojan vastusteluista huolimatta pois. Seinään kiinni painautunut tyttö kuuli pojan anelun liian pitkään, ja oven kolahtaessa kiinni tuli liian hiljaista.

Aikaa kului. Rotta vinkui ja juoksi käytävän halki, mutta poikaa ei tuotu takaisin. Jossain kaukana vettä tippui lätäkköön, ja Merian kurkkua kuivasi. Hän äkkäsi sellin nurkassa onnettoman vesikipon, joka oli yllättävästi melko täynnä, ennen kuin tyttö kävi sen luona helpottamassa janoaan.

Hän luuli olevansa aivan liian hermostunut nukkuakseen, mutta päästyään takaisin tyttö kuitenkin vajosi horroksen kaltaiseen tilaan ja aika menetti merkityksensä. Hän havahtui siihen, kun sellin ovi kolahti kiinni ja kaksi vartijaa kantoivat kainaloista erästä naista pois, joka valitti. Vankikoppi näytti suuremmalta, iso ihmisjoukko oli hävinnyt jonnekin.
Miten hän ei ollut huomannut mitään? Yllättäviin asioihin herääminen oli inhottavaa, etenkin vieraassa paikassa ja aivan yksin ihmisten keskellä. Tai no… Tytön katse kääntyi nukkavieruun mieheen. Kaksimieli oli ainoa henkilö, jolle Meria oli puhunut, eivätkä muut vangit vaikuttaneet yhtään kiinnostuneilta. Niin nurinkuriselta kuin se kuulostikin, puolituttu ihminen oli turvallisempi vaihtoehto – vaikka kyseessä olisikin hullu ja arvaamaton kerjäläinen.

"Hei, huhuu…", hän kuiskutti ja töni toista kylkeen. Millä nimellä miestä oikein voisi kutsua ilman, että toinen loukkaantuu?
"Kuule, tiedätkö mikä tässä on kyseessä? Kauanko me joudumme olemaan täällä? Minne muita on viety?"
Suljettuaan suunsa Meria huomasi, että hänen kurkkunsa oli kipeä ja olo oli huono, joten hän ei aikonut nousta ylös aivan heti. Hän tunsi olonsa muutenkin kireäksi harpunkieleksi, olkia särki eikä tilanteessa ollut mitään kehuttavaa. Hän ei tiennyt, kuunteliko Kaksimieli, mutta ei tyttö siitä tällä hetkellä välittänytkään.
"… minua pelottaa."

Routa Ke Helmi 03 2010, 11:25

Ciostes ei aluksi reagoinut Merian herättelyyn muuten kuin maiskauttamalla kuivaa suutaan - vielä hetken ajan hän näytti nuoremmalta ja suorastaan terveemmältä heräilevältä mieheltä, ennen kuin hän avasi silmänsä ja muuttui tutun vauhkomielisen näköiseksi. Hän ei ensin tuntunut edes tajuavan, että hänelle todella puhuttiin, ja toinen osapuoli joutui toistamaan kysymyksensä, ennen kuin hän näytti edes harkitsevan vastaamista.

"... viety pois, vai?" kerjäläinen toisti hitaasti ja mietiskellen, sanoja maistellen. Haaleansininen katse kävi selliä läpi eksyneen näköisenä - väki oli tosiaan vähentynyt heidän tulonsa jälkeen. "Mestattavaksi tietenkin... heh heh heh... mihinkäs muuhunkaan rikolliset joutuvat! Tuollaiset kierot, nopsajalkaiset pienet varkaat, kuten sinäkin... Heh heh, narun päähän roikkumaan ja tukehtumaan, elleivät niskat katkea ensin! Naps vain!"

Mies nauraa käkätti käheällä äänellä, kunnes kuiva kurkku koitui jälleen epäonnisen kohtaloksi ja nauraminen muuttui yskimiseksi. Oikeastaan hyvinkin vinkuvaksi ja repiväksi yskimiseksi, joka pakotti tämän taipumaan melkein kaksinkerroin vaakatasossa. Kunnon ruoka-annos ja lämmin yösija olisivat tehneet terää sellaiselle, joka oli tottunut nukkumaan sateessa ja kylmyydessä, viimeisimmäksi vetoisen tyrmän lattialla. Eikä tämä ollut varmasti saanut syötyä pitkään aikaan, edellisen leivänostonkin jäätyä puolitiehen.

"Köh... Poloisessa Kaksimielessä ei olekaan enää pian mitään hirtettävää... Pelkkä painolasti narun päässä!" Mies näytti olevan aikeissa jälleen nauraa, mutta tämän ilme vääntyi viime hetkellä kauhistuneeksi ja tämä suojasi päänsä käsillään. "Ei! EI! Ei poloista Kaksimieltä, Kaksimieli ei ole tehnyt mitään! Sinä valehtelet! Valehtelet! Kaksimieli ei ole pelkkä painolasti!" Vinkaisu. "Olet väärässä! En... minä en... ei! Minä en ole hullu!"

Näinköhän? Ainakin muut vangit tekivät hädissään pahuudelta ja hulluudelta suojaavia merkkejä sekä yrittivät painautua seinien läpi pakoon.

"En ole hullu! Ne eivät voi tappaa minuakin! ... E-ei... En voi olla... En ole varas! Enkä tappaja! E-enkä... Koska... Ei, minä olen hullu... olen hullu... ja minutkin tapetaan... pelkkä painolasti... ei, minä karkaan! ... Tytönhupakon avulla! Se auttaa meidät ulos täältä! Niin, ne ottavat mieluummin nuoren nätin tytön kuin meidät! EI!"

Kaksimieli otti hädissään kiinni orjatytön kädestä ja tuijotti tätä suoraan silmiin pelästyneen ja järkyttyneen näköisenä. "... en anna tytölle sattua mitään... Ciskos on väärässä, tytölle ei saa sattua mitään!" Hän katseli ympärilleen selvästi jotain etsien, muttei näyttänyt löytävän etsimäänsä.

"... vettä... Kaksimieli tarvitsee vettä..."

// Toivottavasti sinulla ei mene hermo näihin älyvapaisiin vastauksiin. XD //

Banaanimuhennos Ti Maalis 02 2010, 23:13

((Jos jollakulla hermo menee niin sitten varmasti sinulla, anteeksi. Mutta aivan paras tuo "-- Niin, ne ottavat mieluummin nuoren nätin tytön kuin meidät!--" Justiinsa, kiitti nyt vaan =D . Meria arvostaa tätä.))

Epätoivoisessa tilanteessa oli pakko kehittää positiivisia toiveita tulevasta. Harmi vain, että Meria oli päättänyt juuri Kaksimielen olevan se pelastava sankari, joka ratkaisisi kaikki ongelmat. Kirkkaan sinisissä silmissä asui selvästikin jokin syvempi viisaus, minkä takia miehen puheet kuulostivat välillä hiukka sekavilta, mutta sehän oli kaikille viisaille miehille ominaista. Silmien väri todellakin muistutti kuulainta kesäpäivää - ainakin siihen asti, kun Kaksimieli avasi kitansa.

Ensimmäiset sanat Meria kuunteli jähmettyneenä. Hänen odotuksensa vaihtui ensin järkytykseen (kuinka toinen saattoi!), hetken hän oli ärtynyt (eikö se parempaa sanottavaa muka keksi?!) ja lopuksi tyttö puri huultaan, kun mies oli vihjannut tai siis sanonut suoraan Merian olevan varas, joka mitä todennäköisemmin hirtetään seuraavaksi. Hän oli vain pyytänyt pienen pientä lohdutusta, edes taputusta jalalle, ja mitä hän oli saanut? Luetellessaan itselleen kaikkia niitä vääryyksiä, joita tuo ukkeli oli hänelle aiheuttanut, silmiin pyrkinyt vetisyys väistyi päättäväisen kiukun tieltä. Hyvä on, ollaan sitten ikäviä. Hän mulkaisi Kaksimieltä, joka oli juuri alkanut yskiä. Rohisevat, kuivat yskänpuuskat näyttivät repivän heikkoa kehoa, mutta Meria kielsi itseltään kaikki voivottelevat ajatukset.
Sen sietäisikin tukehtua!

Samalla kun Meria kihisi itsekseen, vanhus oli aloittanut höpötyksensä. Sellin muut asukkaat yrittivät parhaansa mukaan suojautua tai teeskennellä, ettei Kaksimieltä ollut olemassakaan, mutta orjatyttö tuhahti. Tuo ei ollut monologia, ei dialogia, vaan pelkästään teeskentelyä ja keplottelua. Hän yritti vetää kätensä takaisin itselleen, kun mies nappasi siitä kiinni koukkumaisilla sormillaan. Viimeiset sanat uhkasivat pilata Merian huolella valmistellun purkauksen, mutta onneksi mies uhkasi lopuksi kinuta vettä.

"Vettä? Sinulleko?", Meria naurahti kuivasti, "Et sinä ole ainoa, jolla on jano. Ja miten voit olettaa, että joku haluaisi antaa sinulle mitään niin kallisarvoista kaiken tuon äskeisen jälkeen?"
Miehen kosketus alkoi kuvottamaan tyttöä, ja hän riuhtaisi kättään uudestaan, katsoen miestä tuimasti takaisin. Hän ei heltyisi, vaikka toinen esittäisi kuinka kilttiä ja säälittävää hyvänsä.
"Etkä sinä ole hullu", hän jatkoi hiljaa sihisten, koska sellin muut asukkaat olisivat varmasti hyvin eri mieltä tässä asiassa.
"Ainoastaan kiero, ilkeä ja ennen kaikkea itsekäs mies. Minulla ei ole mitään syytä antaa sinulle anteeksi kaikkea kerta toisensa jälkeen! Ensin hankit minut selliin, sitten olet tarjoamassa hirtettäväksi jos vain itse säästyt, ja sitten kehtaat kaiken lisäksi pyytää vettä!"
Kiivaan syytöstulvan jälkeen Meria hengitti raskaasti ja tuijotti miestä tiiviisti, vaatien selitystä. Jos toinen aikoi piiloutua fiksusti kehittelemänsä hulluuden taakse, hän aikoisi ravistella vastaukset toisesta.

Routa Ma Maalis 15 2010, 00:14

Ciostesin huulilta karkasi säälittävä vinkaisu, kun eräs toinenkin ääni alkoi syytää syytöksiä hänen niskaansa, eikä hän voinut kuin kyyristellä sanojen edessä. Eikö hän ollutkaan hullu? Miksi kaikki sitten väistivät hänen tieltään, tekivät hulluudelta suojaavia merkkejä ja yleensäkin pitivät häntä sellaisena? Hän oli jo sopeutunut kohtaloonsa kutsumanimensä luomien ennakkoluulojen leimaamana, vailla ystäviä tai minkäänlaista tukea ja turvaa, mutta yhtäkkiä hän olikin ainoastaan paha ihminen.

Mutta vaikka mies oli hetken aikaa hämmentynyt, eikä aivan niin sekopäinen kuin yleensä, ei tämän "viisautta säteilevissä silmissä" ollut enää sitä samaa vakuuttavaa sielunrauhaa kuin hetki sitten. Ei, Ciskos oli tullut takaisin, eikä tämä vaiennut hetkeksikään. Niinpä päässä kaikuvien sanojen tahdissa katse harhaili ympäri tyrmää eikä tuntunut osaavan kiinnittyä kunnolla mihinkään kohtaan, samoin kuin ei mikään muukaan keskittymiskyvyssä.

Kaksimieli nuolaisi kuivuneita huuliaan ja hengitti raskaasti ahdistuneisuuttaan, kunnes hänen katseensa lopulta jäi hetkeksi Merian kasvoihin. Hän olisi ollut kiitollinen edes yhdestä suullisesta, jotta hänen kielensä ei olisi natissut kuivuuttaan, mutta hänellä ei ollut enää rohkeutta pyytää toistamiseen. Jollain tapaa vastapuoli onnistui pelottamaan häntä itsevarmuudellaan, tai oikeastaan hänen vähemmän itsevarmaa puoliskoaan, sillä kasvottomalla äänellä oli oma painava sanansa sanottavana asiaan liittyen. Satyyrin papanoita jakeleva nulikka ei tiennyt mistään mitään ja sai heidät pulaan – tämä olisi pitänyt kopauttaa kepillä kuoliaaksi ja jättää vankeuteen mätänemään!
"Kas niin, rotat – kuka teistä lähtee seuraavaksi?"

Vartijat. Nämä olivat palanneet edelliseltä reissultaan ja kilistelivät nyt avainnippua tyrmän oven takana. Sellin valtasi täydellinen hiljaisuus toisen raavaan miehen astuessa sisään, lukuun ottamatta kopsahduksia, jotka lähtivät kepin päästä sen kalahtaessa kivilattiaa vasten. Jollakulla taisi kuitenkin olla tarpeeksi jano yrittää yltää vesikippoon kättä pidemmällä, mutta tämä sai aikaiseksi ainoastaan sen, että koko kuppi kaatui nurin ja arvokas vesi valui hukkaan.

"Selvän teki, kirppusäkki! Sinä ja suojattisi saatte olla seuraavat!"

Kerjäläinen sähisi ja ulisi surkeana, kun toinen vartijoista kiskoi tämän kovakouraisesti jaloilleen, toisen astuessa sisään vain sen verran, että tämä ulottui nykäisemään orjatytön paidasta pystyyn. Talutus ei tälläkään kerralla ollut erityisen hellävaraista, puhumattakaan siitä, että juuri syöneiden vartijoiden tyytyväinen röyhtäily ja rasvaiset näpit olivat silkkaa kidutusta nälkäisille vangeille. Hädin tuskin jaloillaan pysyvä mies jouduttiin riuhtaisemaan ylös kerran jos toisenkin, ja eteneminen oli tuskallisen hidasta tämän ontumisen vuoksi.

"Vauhtia nyt, luukasa! Ei meillä ole koko päivää aikaa kävelyttää sinua!"
"Vettä..."
"Oma vikasi, kun kaadoit sen kupin etkä juonut, kun oli tilaisuus..."
"... poloinen K-Kaksimieli hi-hirtetään...?"
"Ketään ei hirtetä siitä hyvästä, että nämä ovat olleet tiellä, typerys! Vaikka sinun tapauksessasi voisimmekin tehdä poikkeuksen, eihän sinusta kenellekään mitään iloa rampana hulluna ole, tekisimme vain palveluksen koko kaupungille! Eihän sinua kukaan surisikaan... Tiedätkö muuten, mitä me söimme? Oikein rasvaista, mehevää possua, herkullista..."
"Hysh, Aiolos! Vaiti, tai ukko pistää vielä kirouksen niskaasi!"
"Tämä surkea ihmisen irvikuva, vai? Tiedätkö, et sinä ole edes lainkaan pelottava, kun lähietäisyydeltä katsoo... Etkä varsinkaan ilman sitä pahanilman keppiäsi!"
"Aiolos...!"
"Hyvä on, Kephas, olen hiljaa! Ota rauhallisesti... Mahassa kiertää, se saa minut aina äreäksi..."

Ruuups!

"... nyt vauhtia, rotta, ennen kuin me kaikki tukehdumme tänne!"

// Saat itse keksiä, mihin ne viedään ja miksi. :'DDD //

Banaanimuhennos Ma Maalis 22 2010, 00:20

Kerjäläinen jäi katsomaan Meriaa suoraan silmiin, mikä ahdisti tyttöä. Häntä lähes hävetti, sillä eihän toinen ollut pyytänyt kuin vettä. Vaikka se olikin kaikkein kallisarvoisin asia tässä sellissä, ei periaatteessa ollut mitään syytä olla antamatta sitä tuolle Kaksimielelle, näyttelijälle. Eihän toinen ollut tappanut ketään. Hän käänsi katseensa pois, mutta ei laskenut sitä, jotta mies ei arvaisi, mitä hänen päässään liikkuu. Se tosin taisi näkyä hänen liian tiukasti vastakkaiseen seinään kiinnittyneessä katseessaan.

Raskaasti tömähtelevien askelten ääni tuli pahaenteisesti lähemmäksi ja avainta käännettiin lukossa. Meria yritti vaivihkaa hivuttautua kauemmaksi ovesta, mutta se oli turha toivo. Kädet tarttuivat karulla otteella tytön tunikaan ja hänet riuhtaistiin ylös, eikä hän edes ehtinyt ajatella kaatunutta vesikippoa. Vaistomaisesti hän yritti rimpuilla, johon hän sai vastauksena tympääntyneen läimäyksen korville.
Alistuneeksi muuttunut tyttö kompasteli vartijan otteessa, mutta hän ei tohtinut edes harkita valittavansa kohtelusta tai kysyvänsä mitään. Eihän hän ei pystynyt kiroamaan ketään. Olisi niin hyödyllistä, jos hän saisi syötettyä uskomuksen yli-inhimillisistä taidoistaan muille ihmisille, koska se säästäisi hänet monelta harmilta. Merian näkökulmasta Kaksimieltähän talutettiin varovasti kuin eksoottista hevoseläintä, toinen oli niin taitava omassa roolissaan. Pitäisiköhän tässä itsekin ryhtyä hulluksi…

Pian he saapuivat ulko-ovelle, mikä katkaisi Merian lennokkaat ajatusketjut. Hän nosti päänsä ja vilkaisi ihmetellen ympärilleen. Minne heitä oltiin viemässä?
Vartijat vaihtoivat muutaman sanan, minkä jälkeen toinen heistä virnisti leveästi.
”Mikä onnen päivä, meidän ei tarvitse ruokkia hampaattomia suitanne enää koskaan. Linjoistaan täytyy pitää huolta, eikö vaan, Kephas”, vartija sanoi ja taputti vatsaansa toivottaen sille ihraisia vuosia.

Äiti, tahdon kotiin..

Pian ulkoa kuului räminää ja sieltä huudettiin jotain. Vartijat kiristivät otettaan orjista ja säkittivät heidän päänsä takaapäin.
”Hiljaa, senkin loiset, tai tukehdutte!”

Seuraavan kerran kun Meria näki jotain, hän oli hämärässä ja heiluvassa kopissa. Siellä haisi härän lanta, ihmisen hiki ja homehtunut olki. Vankkurissa oli muitakin.
”Kuulemma Laureonin kaivoksissa on kova pula orjista…”
Ehdotus sai vankkurin toisessa päässä kyhjöttävät miehet väittelemään kiivaasti. Ei heitä hopeakaivoksiin varmasti oltu viemässä, senhän todistavat jo nuo kolme tuolla noin: eräs nääntynyt sileeni (harvinainen näky orjana!), sekopää vanhus ja lyhyt tytönruipelo. Ei niistä ole mihinkään töihin.

Au. Meria kosketti ohimoaan, se oli kipeä ja iho tuntui kiristävän siitä kohtaa. Miksi hän oli tänne joutunut? Päättelemällä tyttö ei keksinyt mitään vastausta, vaikka hän mietti viime hetkien tapahtumat läpi kerta toisensa jälkeen. Sitten hän muisti, kuinka vartijat olivat käyttäneet sanaa suojatti, kun he päättivät ottaa mukaansa juuri heidät. Hänet oltiin yhdistetty tuohon Kaksimieleen, jonka tapaamisesta ei ollut ollut muuta kuin haittaa. Hän katsoi miestä syyttävästi ja mutisi itsekseen. ”Se kirottu taateli, ei olisi pitänyt yrittää olla ystävällinen…”
Hän kietoi kädet polviensa ympäri ja painoi päänsä niitä vasten. Kaikki oli toivotonta.

Suht tasaista vauhtia edennyt matka tyssäsi. Pyörien kolina muuttui räminäksi ja huudoiksi, jolloin Meria säpsähti istumaan selkä suorana, mutta hän ei saanut sanoista mitään selvää vaikka olisi yrittänyt. Ne kuulostivat ensin yllättyneiltä, sitten vihaisilta ja yksi huutajista kirkaisi, minkä jälkeen hänen äänensä katosi. Merian sydän hakkasi ja pieni vaunu oli liian ahdas, mutta ei hän uloskaan halunnut mennä. Voi kun hän voisi käpertyä kenen tahansa syliin, joka voisi suojella häntä.
Seuraava ääni oli tytölle liikaa ja hän sulki silmänsä, vinkuen kimeästi pelastusta.

((Hähää, en paljastanutkaan vielä mitään >:D Siellä myös on ihan vapaat kädet sitten))

Routa Ma Maalis 22 2010, 07:14

Ilma muuttui kerralla raikkaammaksi, kun tunkkaiset käytävät jäivät taakse ja aikaisen aamun viileä ilma syleili ulos tullutta nelikkoa. Aurinko ei ollut vielä noussut kuin luomaan haalean hohdon taivaanrantaan eikä lämmittänyt ilmaa lainkaan, mutta vaikka ulkona vartiossa seisovat vartijat asennoistaan päätellen kärsivät kylmästä ja jopa vankeja taluttamaan joutunut kaksikko värähti, ei eri lämpötiloihin tottunut kerjäläinen näyttänyt välittävän asiasta lainkaan. Ainakaan ennen kuin tämä sokaistiin säkillä, mikä irrotti tästä vielä viimeiset pahantuuliset sähinät ja vartijoihin langetetut kiroukset.

Itse asiassa yksi näistä jopa näytti huolestuneelta, kun hulluksi leimattu vanki väitti tämän muuttuvan kykenemättömäksi siittämään poikaa, kun tämä seuraavan kerran söisi rasvaisen ateriansa.

Ciostes parkaisi matalasti tullessaan tuupatuksi kipeästi kopin pohjalla oleville oljille viimeisimpänä lisänä sen kuljettamiin vankeihin, laskeuduttuaan tietenkin aran jalkansa päälle. Joku nykäisi säkin hänen päästään ja paiskasi luukun kiinni, minkä jälkeen orjavaunut lähtivät natisten ja kitisten liikkeelle, tärähdellen kiviin ja kuoppiin. Karjan kuljettamiseen suunniteltu koppi ei päästänyt juurikaan valoa sisälleen, ainoastaan sen verran, että soihtujen valuessa ohi vangit saivat summittaisen käsityksen toisistaan.

Laureonin kaivokset? Kaksimieli vingahti surkeana kuvitellessaan raatamista hopeakaivoksessa, jossa ei ollut mitenkään kummallista kuolla rasitukseen ja kesän kuumimpina päivinä jopa kuumuuteen. Mutta ennen kuin tämä ehti alkaa valittaa kohtaloaan, miehet ryhtyivät väittelyyn siitä, mitä tekemistä tytöllä, hullulla ja ruipelolla sileenillä olisi määränpäätä ajatellen. Ei, heitä vietiin jonnekin muualle – kenties halvaksi huviksi jollekulle...

Ja niin omituista kuin se olikin, miehen silmissä oli melkeinpä myötätuntoa, kun tämä tuli katsahtaneeksi orjatyttöön mutinan seurauksena – järkevä puolisko sentään kykeni vielä tuntemaan empatiaa.

Kului arviolta tunti, kun tasainen kolina, pyörien kitinä ja vankien hajanainen kuiskailu keskenään saivat muita ääniä taustahälyksi. Vaunut nytkähtivät liikkumaan nopeammin ja saattajana olleet vartijat manasivat, kun kauempaa kuului ensimmäinen merkki hyökkääjistä, epämääräinen riemukas ulvonta ja ilakointi. Oliko joku hyökkäämässä vaunujen kimppuun?

Maantierosvot, kenties? Mitä kallisarvoista nämä kuvittelivat eläinkopista löytävänsä?!

Kirkaisusta päätellen yksi rosvoista oli joko saanut nuolen lahjaksi vartijalta, mutta se ei vaikuttanut pidättelevän hyökkäystä lainkaan, vaan pikemminkin puhaltavan lisää tuulta sen purjeisiin. Lisääntynyt valo antoi sileenille mahdollisuuden tarkastella tapahtumia pienestä reiästä, ja tämän peurankorvat liikahtivat toiveikkaana.

"Rosvoja! Kolme... viisi... kuusi sellaista!"
"Kita kiinni, vuohi, ne kuvittelevat varmaan löytävänsä jonkin arvokkaan hevosen eivätkä hyödyttömiä orjia!"
"Justiinsa niin! Joten jos haluat olla hyödyksi, teeskentele vaikka muotovaliota lammasta ja mää'i henkesi edestä, jos se on sinulle lainkaan kallisarvoinen! Ne eivät vapauta meitä, jos eivät usko täällä olevan jotain ulos kaivamisen arvoista!"

Oivoi, laskutaitoinen sileeniorja ei ilmeisesti tehnyt lainkaan vaikutusta roteviin vankeihin, mutta toisaalta nämä olivat aivan oikeassa. Koko hyökkäys muuttui yhtäkkiä hullunkuriseksi, kun osa vangeista yritti imitoida eläimiä ja näin uskotella, että kahta lammasta ja yhtä hevosta kuljetti kaksi aseistettua vartijaa. Tyhmyys tiivistyi joukossa ja hulluus oli tarttuvaa: niinhän se oli?

Hyökkäys ei tuntunut kestävän kuin ohikiitävän hetken, sillä maantierosvoilla oli ylivoima vartijoiden kaikesta aseistuksesta huolimatta, ja epätoivoiset ihmiset tekivät epätoivoisia tekoja saadakseen haluamansa. Niinpä vaunut usean minuutin täydellä vauhdilla kiidettyään yhtäkkiä pysähtyivät ja äänet siirtyivät luukun taakse. "Nileas, tulepas tänne sen pikku kirveesi kanssa ja hajota lukko! Joko nuo vartijat ovat idiootteja ja kuljettavat omia eväitään tai sisällä odottaa kaivoksiin meneviä orjia, jotka luulevat olevansa eläimiä."

Lopulta luukku rojahti alas ja nousevan auringon valo häikäisi sisällä olevia orjia, maantierosvojen näyttäessä täysin hölmistyneeltä näiden nähdessä kuljetettavat vangit. Mitä kirottua nämä tekisivät vanhuksella – tai vielä parempaa, sileenillä?! Lähimpänä luukkua olleet miehet kiskottiin nopeasti ulkoilmaan, kun taas orjatyttöä vikiteltiin tulemaan ulos omin avuin. Se ainakin lieni selvää, että tämä oli mieluinen yllätys, kenties turhankin mieluisa.

Mieskaksikko jäi neuvottelemaan rosvojoukon johtajan kanssa näiden pestaamisesta mukaan, olivathan nämä kuitenkin tuomittuja vankeuteen syystä ja arvokas lisä jälleen yhden jäsenen menettäneeseen rosvojoukkoon. Sen sijaan yksi rosvoista, lyhyt ja harteikas miehenroikale nousi sisälle koppiin tutkimaan muita vankeja tarkemmin, tämän katseen osuessa kerran jos toisenkin toiveikkaana Meriaan. Sileeni ja Ciostes sen sijaan saivat vain arvioivia silmäyksiä, eikä kumpikaan näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä siihen, että nämä olisivat rosvojen silmissä hyödyttömiä.

"Jätkät, mitä tuumitte? Jätetäänks nää kaks oman onnensa nojaan ja otetaan tytteli mukaan, vai ollaanko kilttejä ja säästetään ne tarpomiselta kaupunkiin?" Parrakkaan rosvon katse palasi jälleen kerran mainittuun 'tytteliin' ja tämän kellertävä hammasrivistö levisi näkyviin leveän virneen myötä. "Älä pelkää, tytsy, me pidetään susta hyvä huoli..."

Sileeni oli kuitenkin saanut tarpeekseen ja vinkaisi pelosta, pyrähtäen ulos kopista niin nopeasti kuin jalkakahleiltaan pääsi ja yritti paeta. Pahaksi onnekseen tämä ei kuitenkaan päässyt pitkälle, sillä yksi rosvoista harjoitteli veitsenheittotaitojaan liikkuvaan kohteeseen ja surmasi orjaparan, ennen kuin tämä ehti edes kahdenkymmenen askeleen päähän.

"Oidipus!"
"Mitä? Se olisi kuitenkin kuollut ennen pitkää – sama se on meidän testata, maistuuko tuollainen yhtä paljon peuralta kuin mitä näyttää!"

Nyt Kaksimieltä alkoi oikeasti pelottaa – rotevat miehet palkattiin joukkion jatkoksi, Meria pääsisi yhtä lailla turvaan naiseutensa turvin, mutta hän oli yhtä hyödytön kuin puoli-ihminen. Mitä hän muka tarjoaisi vastineeksi siitä, että hänen henkensä säästettäisiin? Ilman keppiään hän ei edes pääsisi ontumaan lähimpään kaupunkiin, joten hänen selviytymismahdollisuutensa olisivat vielä huonommat kuin sileenipololla. Ja tämä oli tapettu!

"Eiköhän lähdetä ja jätetä vanhus – YEOUCH!"

Uhhuh. Pakokauhuun sortumaisillaan oleva Ciostes oli ilmeisesti tarpeeksi epäonninen antautuakseen siihen vaaraan, että tämä surmattaisiin siihen paikkaan, sillä parrakkaan rosvon liasta musta käsivarsi päätyi tämän hampaisiin. Jostain syystä Ciskoksesta oli hyvä idea näyttää kykenevänsä pitämään puoliaan, mutta esille vedetyistä aseista päätellen sellainen uhkasi vain teloituttaa purevan vangin.

Nyt tarvittaisiin ihme – tai kauniita, vienolla äänellä lausuttuja sanoja, jotka pelastaisivat kaksikon hengen.

// Minä... innostuin. //

Banaanimuhennos Su Maalis 28 2010, 18:53

Äänet eivät loppuneet, mutta ne jäivät taka-alalle, kun kotieläinlauma valtasi vankkurit. Meria raotti silmiään eikä ollut uskoa aistejaan: toiset orjat olivat ryhtyneet hirnumaan ja määkimään. Mitä ihmettä? Tyttö ei voinut estää typerän ja leveän hymyn nousemista kasvoille, olihan tilanne aivan hullunkurinen! Samalla hän pystyi muutaman sydämenlyönnin ajaksi unohtamaan vaaran.

Uuden ajattelunaiheen tuottama ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun ulkoa tulleet huudot loppuivat ja ovi vankkurien ovi tempaistiin auki. Pilven takaa kurkistava aurinko häikäisi silmät ja hahmot näkyivät mustina olentoina, mutta terävästi piirtyvät ääriviivat paljastivat viimeistään nyt, minkälaisesta joukkiosta oli kyse. Suurin osa miehistä oli lihaksikkaita ja he naureskelivat raa’asti keskenään, mutta rosvojen etunenässä oli hontelo, teräväsilmäinen etruski. Meria ei ehtinyt katsoa miestä tarkemmin, koska vankkuriin kipusi lyhyt barbaari. Toinen ainakin haisi kuin vuohenlanta ja keltaisista hampaista oli hädintuskin puolet jäljellä.
Ei kestänyt kauaakaan, kun Meria tajusi tuon miehen katsovan suoraan häneen. Vain sellainen mies, joka tiesi saavansa pian haluamansa, pystyi virnistämään tuolla tavalla. Orjatyttö säpsähti, kun myös hän tajusi tilanteensa, ja käänsi katseen sivuun kuvotuksen vallassa. Kyllä hän arvasi, minkälaista huolenpitoa rasvainen mies tarkoitti…

Sileeni oli orjista ainoa, joka ei jähmettynyt kauhuissaan. Huis vain ja toinen pinkaisi kavioillaan metsää kohti – kunnes matka päättyi tukahtuneeseen rääkäisyyn. Silmät muljahtivat ympäri ja puoli-ihminen kaatui maahan, ison veitsen törröttäessä lähes keskellä selkää.
Vankkurissa kyhjöttävä Meria ei onneksi nähnyt, kuinka tahmeaa verta purskahti, mutta tapon äänet olivat kuuluneet sisälle asti liiankin hyvin. Paha maku nousi suuhun, mutta hän ei uhrannut ajatustakaan henkensä menettäneelle sileenille, koska hän oli liian huolissaan omasta tilanteestaan. Vaikka hän oli periaatteessa turvassa ainakin hetken, olivat kaupunkien ulkopuolella elävät metsäläiset oikeita eläimiä, jotka saattaisivat innostua päästyään veren makuun. Yhden miehen alkukantaiset halut eivät auttaisi, jos muut kymmenen rosvoa päättäisivät uhrata vangit jollekin synkälle jumalalle. Se oli estettävä!

Keskittyessään kuolemanpelkoon Meria onnistui unohtamaan huolen sen miehen lupaavasta virneestä. Tärkeintä oli selviytyä ja jäädä henkiin. Selviytymissuunnitelmat menivät täysin sekaisin, kun hölmö vanhus iski hampaansa karvaisen ja lyhyen rosvon käsivarteen. Metalli kalahti, kun mies kiskaisi lommoisen sapelin huotrastaan vasemmalla kädellä, haluten selvästi survaista sen vanhuksen naamaan.

"Ei, seis - seis!"
Meria huudahti äkkiä ja nousi huojahtaen seisomaan. Miehet olivat aluksi yllättyneitä, kuten tyttö itsekin. Hän ei ymmärtänyt, kuinka jalat olivat sinkauttaneet hänet ylös. Laajentunein silmin miehiä takaisin tuijottava Meria ei ollut suunnitellut seuraavaa liikettään, mutta sen pohtimiselle ei ollut aikaa.
"Älkää koskeko… pyhään mieheen tai hän kiroaa teidät… niin että lihanne mätänee, alkaen sukukalleuksista!", messuamisensa aikana Meria osoitti tärisevällä sormellaan parrakasta rosvoa ja hän yritti peittää pelkonsa huutamalla, ääni oli lähellä kirkumista.
Vetäessään henkeä tytön päähän pälkähti, että rosvot eivät välttämättä ilahtuisi uhkailuista, kunhan he palautuisivat alkujärkytyksestä. Siksi hän laski sormensa ja huomautti kainosti: "Lisäksi, jos tapatte Kybelen papin, minä kuolen myös. Se olisi sääli, olenhan juuri saanut oppia Afroditen papittarilta…"
Ensimmäisen lauseen tyttö pystyi sanomaan uudella varmuudella, koska hän uskoi väitteeseen itsekin. Loput olivat täyttä palturia, mutta valheet tekivät kielen liukkaaksi.

((Huomasin, hienoa ^^ ! Päätin etten ala kilpailemaan, mutta kuitenkin onnistuin saamaan suorituspaineita…
Kybele on muuten luonnon, elinvoiman ja vuorten jumalatar, jonka palvontamenoihin kuuluu hurjat ja hurmiolliset tanssit.))

Routa Pe Huhti 02 2010, 11:30

// Kybelen pappi... Jep, Kaksimielihän kykenee raihnaisella kropallaan villeihin tansseihin, kyllä vain! //

Kypärän mikä?!

Ciostes näytti niitä harvoja kertoja elämässään naurettavalta, suu yhä puremisen jäljiltä ammollaan ja silmät suurina kauhusta tämän jähmetyttyä täysin aloilleen – ainoastaan villisti ympäriinsä harhaileva katse kertoi, ettei tämä ollut pelkkä realistinen patsas. Jopa tämän pään sapelillaan katkaista aikonut rosvo oli jähmettynyt niille sijoilleen, eikä tajunnut kuin vasta hetken kuluttua tarttua pureman saaneeseen käsivarteen.

"K-k-kybelen pappi?" joku onneton uskaltautui toistamaan taustalta, muiden katsoessa toisiaan ja Meriaa epäilevästi. Miten ihmeessä tuollainen laiha, vanha luikero oli onnistunut pääsemään papiksi? Yleensä nämä tekivät asemansa selväksi ja olivat pelkureita, jotka mieluummin maksoivat koko omaisuutensa kuin pääsivät hengestään, mutta tämä vesikauhuinen syöpäläinen puri! Tosin, tätä tarkemmin tarkasteltaessa... tämän olisi voinut kuvitella myyvän vaikka vaimonsa pelastuakseen.

"Nuo vartijat käyvät päivä päivältä hullummaksi – pistää nyt pappi orjien ja rikollisten sekaan! Auttakaa mies ja tyttö ulos, äkkiä!" yksi rosvoista alkoi käskyttää, ja saman tien muutama tämän tovereista kapusi ketterästi sisään vaunuun ja kantoi kerjäläisen ulos, kun taas orjatyttö autettiin alas kädestä pitäen. "Vai Afroditen papittarilta, eh? Palvelus näyttää auttaneen, ainakin vastalahjaksi suotujen avujen perusteella..."

"Oidipus! Älä anna heille syytä kirota meitä!"

Kaksimieli näytti yhä perinpohjin järkyttyneeltä siitä, että tämän pää oli hetken aikaa ollut lähellä haljeta kahtia, mutta kun toinen mukana olleista miehistä tarjosi tälle keihääntyngän kävelykepiksi, tämä näytti saavan hiljalleen rohkeuttaan takaisin. Silkkaa kokeilunhaluaan tämä kopautti melkein päällensä käynyttä miestä sääreen, tämän vaipuessa maahan kivusta ja muiden kavahtaessa kauemmas. Taivaansiniset silmät saivat melkein mielipuolisen tuikkeen, kun tämä tajusi, miten oikein oli pelastunut ja mitä se tarkoitti.

Jos joku ihmettelikin, miten kävelykyvytön mies kykeni palvomaan valitsemaansa jumalatarta, nämä eivät uskaltaneet enää kysyä. Ilmeisesti tyhmyys tiivistyi joukossa tarpeeksi, jotta pikainen valhe meni täysin läpi, mutta kenelläkään ei liennyt syytä väittää, etteikö se olisi tällä kertaa ollut erinomaisen hienoa.

"Tu-tuota... Tarvitsetteko te kyytiä takaisin Korinttiin tai jonnekin muualle? Meillä o-on hevosia, oikein v-varmajalkaisia ja hyviä..."

Ciostes näytti siltä, että tämä olisi voinut jopa jäädä rosvojen seuraan nauttimaan hartaasta kunnioituksesta pidemmäksikin aikaa, mutta yksi vilkaisu Merian suuntaan riitti muistuttamaan tälle moisen ajatuksen epävarmuudesta. "Korinttiin... Haluamme palata Korinttiin."

"K-kyllä, heti... Nileas, tuopas se ruskea tamma tänne..."

// Nyt ei jaksa edistää, saat sinä vuorostasi innostua. :'D Pyörii päässä liikaa asioita. //

Banaanimuhennos Ti Huhti 06 2010, 16:53

((Mutta jos ei puhuta siitä edistämisestä ^^))

Suljettuaan suunsa Meria kadotti rohkeutensa ja hän joutui ottamaan tukea seinästä. Hän seurasi rosvojen ilmeitä sydän kurkussa, koska joukossa oli paljon ihmisiä, joiden suu ei ammottanut ihmetyksestä auki. Tytöstä tuntui, ettei hän voinut edes hengittää tai muuten jähmettynyt hetki katkeaisi, jolloin he paljastuisivat ja saisivat kokea lopun ties millä tavalla… Älä ajattele sitä, hän yritti käskeä itseään tarmokkaasti, mutta se ei auttanut ja lopulta tyttö toljotti rosvoja kasvot valkoisena kuin lakana.
Onneksi maantierosvoissa oli jumalaapelkäävä sekä äänekäs mies, joka ei epäröinyt pitkään ja sai sanoillaan kumppaneihinsa liikettä. Epäluulo vaihtui kunnioitukseksi, ja Merialle ojennettiin käsi avuksi mitä hienostuneimmalla tavalla. Kyseinen avulias rosvo taisi itsekin olla äimistynyt, koska ei huomannut papittaren kummallisen vaisua käytöstä ja käden nihkeyttä.

Jos tytöllä olisi ollut hieman enemmän aikaa toipua tästä tapahtumien vyörystä, olisi Kaksimielen käytös varmasti nostanut leveän hymyn hänen kasvoilleen. Raihnainen vanhus näytti saaneen tuikkeen takaisin silmiinsä ja toisen kulmahampaat vilkkuivat (kuin pedolla!) kun toinen kopautti napakasti uudella kepillään erääseen huono-onniseen sääreen. Myös rosvojen käytös ja nöyristely olisi ollut osa vuoden parasta juttua.

Nuori tamma tuotiin heidän luokseen pikapuoliin. Se oli reipas, mutta kuuliaisen oloinen, mutta Meria ei antanut ulkomuodon hämätä itseään. Eteenpäin sojottavat korvat yrittivät vain peitellä sitä tosiseikkaa, että eläin aikoisi joko purra hänet hengiltä, liiskata kavioidensa alle tai vähintäänkin heittää selästään, jos aikaisemmat keinot eivät olleet onnistuneet. Orjatar ei ollut eläissään viettänyt aikaa oikeiden hevosten kanssa, puhumattakaan sellaisen koskettamisesta.
Meria vilkaisi Kaksimieltä huolestuneena, mutta saatuaan ajatuksen hän vilkuili ympärilleen, Voi harmi… Näytti huolestuttavasti siltä, että rosvojoukko ei kuljettanut mukanaan kärryjä.

Järjen pieni hiven sai Merian pitämään suunsa supussa ja niin he pääsivät lähtemään, rosvojoukon huiskuttaessa heille hyvästiksi, toivottaen samalla kaikkea hyvää sekä heille että kunnianarvoiselle Kybelelle.
"Muistamme häntä seuraavassa uhrissamme!", joku oli viimeiseksi vakuuttanut.

Heidän harmistuksekseen ainakaan papitar ei ollut vastannut siihen mitään, koska Meria oli liian keskittynyt istumaan paikoillaan hievahtamatta, jäykkänä kuin marmoripatsas. Hän tarrautui edessään istuvan Kaksimielen vatsan ympärille tiukasti. Terävissä kylkiluissa ei ollut paljoa, mistä voi pitää kiinni, minkä takia hän piti kiinni entistä paremmin.
Hetkellä millä hyvänsä hän makaisi tienpientareella kallo halki… Sitä hän odotti niin pitkään, kunnes tunikan karkea kangas hiertyi hänen ihoonsa ja muutti jokaisen askeleen entistä tuskaisemmaksi. Hän vaikersi ja kysyi hiljaa:
"Onko vielä pitkä matka? Minua särkee joka paikkaan", hän valitti ja innostui siitä päästyään vauhtiin: "eikä tämä koni varmasti ole edes menossa Korinttiin, ei siinä voi kestää näin pitkään…"
Kiitollisuus on hyve?

Routa Ke Huhti 07 2010, 11:34

Meria tuskin halusi tietää sitä tosiseikkaa, ettei Ciosteskaan ollut koskaan eläessään ratsastanut hevosella. Tämä oli vain katsellut kateellisena, kuinka muut tekivät niin tai ajoivat vaunuilla, mutta itse hän ei ollut koskaan päässyt edes kokeilemaan. Enintään niin pienenä, ettei edes muistanut sitä, eikä sillä pahemmin kehuskeltu. Ihme kyllä, tämä sai turhankin tottelevaisen tamman liikkeelle, vaikka pian kävikin selväksi, ettei tämä ollut mikään kummoinen ratsastaja.

Sitä paitsi, oliko kukaan yrittänyt ratsastaa kipeällä selällä?

Matka sujui hitaasti, koska alun ravaamisen jälkeen miehen oli pakko hidastaa kulku käynniksi omien kipujensa vuoksi, eivätkä kanssamatkustajan kitinät auttaneet asiaa lainkaan. Totta kai matka kesti pidempään kävelyvauhtia, koska vaunuja vetäessään hevoset olivat ravanneet heti portista päästyään ja viimeisimmät minuutit nämä olivat laukanneet piiskan kannustamana. Jotta turha valitus lakkaisi, tämä kopautti tyttöä tuntuvasti jalkaan mukaan otetulla keihäänvarrella, joka saisi toimia kävelykeppinä siihen asti, että hän löytäisi uuden.

"Ei särje enää – nyt särkee enää vain jalkaan", Kaksimieli totesi äänensävyllä, josta oli mahdotonta sanoa, oliko tämä vakavissaan vai hymyilikö tämä itsekseen. Kyseessä taisi olla jokin kerjäläisten temppu: kun asiat tuntuivat olevan huonosti, jonkin piti olla vielä huonommin, jotta muihin asioihin ei enää kiinnittänyt huomiota tai ne eivät tuntuneet niin pahalta.

Muutaman minuutin jälkeen Ciostes pysäytti hevosen kenties turhankin napakalla nykäisyllä ohjista ja käski Merian laskeutua alas, ennen kuin hän teki saman itse hieman varovaisemmin, onnistumatta silti olemaan kipeyttämättä toista jalkaansa entisestään. Hänellä oli kaiken lisäksi nälkä ja jano, sillä ruokailu ollut jo ennen tyrmään joutumista vähäistä, kun taas toinen oli ehtinyt sentään juoda vuorokauden sisällä. Mutta siltikään hän ei valittanut, vaan lähetti hevosen matkoihinsa, kykenemättömänä enää ratsastamaan rampautumatta entistä pahemmin.

"Korintti on tuossa suunnassa", kerjäläinen totesi melkein omituisen tervejärkisen oloisena, heilauttaen keihäänvartta heidän kulkusuuntaansa päin. "Nätillä tytöllä on paremmat jalat, joten hän kävelee nopeammin kuin vanha Kaksimieli... Tytöllä, joka pelasti meidät." Leveä virnistyksensekainen hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän puristi kädellään orjatytön olkapäätä. "Kaksimieli on kiitollinen. Mutta tytön pitää luvata, ettei enää visko satyyrinpapanoita." Koska niistähän tämä kaikki oli lähtöisin.

"Juokse jo, tyttö." Hetken ajan läsnä oli vain ja ainoastaan Ciostes, jonka ajatuksenjuoksua Ciskos ei häirinnyt, ja tämän onnistui hymyillä melkeinpä hurmaavasti. Jälleen hetken ajan tämä näytti siltä kolmekymmentä vuotta vanhalta mieheltä, jolla oli kokonainen elämä edessään, mutta kuten aina, kyse oli silkasta illuusiosta. Totuushan oli se, että hän oli raihnainen vanhus, jonka keho ei enää kauaa kestäisi kerjäläisen elämän kurjuutta.

"Juokse..."

Banaanimuhennos Ma Huhti 12 2010, 15:35

"Au!"
Merian älähdys kaikui selvästi kuuroille korville ja tyttö olisi voinut vannoa, että vanhus hymyili vahingoniloisesti. Kaksimieli ei tehnyt elettäkään pyytääkseen anteeksi eikä edes vilkaissut taakseen, minkä takia Meria tyytyi mököttämään loppumatkan huulet rutussa. Olihan selvää, ettei matka muuttuisi mukavammaksi, kun jalka pian varmasti turpoaisi – nyt oli epämukava olo oikeastaan kaikkialta.

Tytön ilme kirkastui vasta, kun Kaksimieli käski hänen hypätä alas. Mikä helpotus! Meria pungersi itsensä alas hieman kömpelösti, mutta huomattavasti sutjakkaammin kuin kerjäläinen itse. Vasta odottaessaan toisen laskeutumista hänelle tuli mieleen ihmetellä, miksi he olivat jalkautuneet nyt. Keskelle ei-mitään.
Hän pudisti päätään entistä hämmentyneempänä, kun vanhus lähetti tuhlailevasti hevosen matkoihinsa, ja ruskea kammotus lähti jolkottamaan eteenpäin, valmiina hiertämään jonkun muun takamuksen verille. Mutta he olisivat voineet yrittää tuon eläimen myymistä! Noh, varmasti tuo vanha mies selittäisi pian, mitä ihmettä hän aikoo.

Selitysten sijaan Meria sai vain kehotuksen lähteä tarpomaan Korinttiin ja lopuksi toinen muistutti satyyrinpapanoista. Ehkä lausahduksen tarkoitus oli olla hauska, mutta tyttöä ei naurattanut ja hän vain puisti päätään, vakuuttaen eleellään tottelevansa toista. Tulevaisuudessa hän harkitsisi vähintään kolmesti, ennen kuin antaisi almuja vieraille.
"Mutta…", Meria puri huultaan ja katsoi suuntaan, josta he olivat tulleet. Takaa-ajajia tai muita vaaroja ei näkynyt, joten mistä tämä oikein johtui... Selityksiä, kiitos.
"Ei tänne metsään voi yksin jäädä, ties mitä kentaureja vaanii puiden takana, vai etkö sinä ole palaamassa Korinttiin?" hän höpötti heiluttaen huolestuneena käsiään eikä huomannut kuinka kerjäläisen olemus oli hieman muuttunut.
Eihän toinen ollut hylkäämässä Meriaa, eihän? Neljä silmää näkee vaarat aina paremmin kuin kaksi, niin äiti oli aina opettanut. Ajatellessaan aihetta hän tunsi olonsa kumman rauhattomasti ja lopulta tyttö säpsähti - hän varmasti kuuli epäilyttävän rasahduksen!

Routa To Huhti 15 2010, 11:30

"Siksi tytön pitää juosta... Nopeasti, nopeammin kuin Kaksimieli..."

Ciostes tunsi lähestulkoon sympatiaa Meriaa kohtaan tämän pelätessä kentaureita ja muita metsän olentoja niin selvästi, muttei antanut sen näkyä kasvoiltaan. Hän halusi toisen selviävän takaisin ehjänä, vaikka hän ei niin onnistuisi itse tekemään – tämä oli oikein hyvä tyttö, kunnollinen ja tunnollinen, vaikka orja taisi ollakin. Mutta ainakin tämä saisi ruokaa ja leposijan palatessaan takaisin.

"Palaan kyllä... aikanani... kun sinä olet jo kotona", mies jatkoi ja taputti lopulta nuorekkoa toiselle olkapäälle rohkaisevana eleenä. "Sinua kaivataan varmasti jo." Hänen kasvoillaan käväisi jälleen hymy, joka kuitenkin vääristyi, kun kuviteltu ääni palasi sättimään häntä siitä, että hän oli laskemassa avaimen varallisuuteen pois käsistään. Jos tyttö oli orja, hän voisi väittää tämän yrittäneen karata ja palauttaa tämän isännälle, joka maksaisi palkkioksi sievoisen summan...

"Ei!" Kaksimielen käsi oli valunut olkapäältä tarraamaan kiinni nuoremman käsivarresta, mutta nyt tämä tempaisi otteensa irti ja kavahti kauemmas. "En myy sitä... en... se pääsee vahingoittumattomana kotiin..." Hän irvisti ja piteli päätään, kunnes hän lopulta mulkaisi toista osapuolta pistävästi ja huitaisi kepillään tätä kohti, yrittäen vain hätistää tämän kauemmas sen sijaan, että löisi tätä tarkoituksella. Hän ei halunnut myydä toista takaisin isännälleen tai kenellekään, mutta hiljaisuuden jälkeen äänet palasivat entistäkin käskevämpinä.

"Juokse Korinttiin, tyttö!" kerjäläinen sitten käski yllättävän vakuuttavalla äänellä. "Ennen kuin kentaurit vievät sinut..." Hän irvisti itsekseen ja katseli hetken aikaa ympärilleen, ennen kuin hän raahautui tienvarteen ja istahti siihen. "Mene jo..." Hän jäisi keräämään voimia ja odottamaan sopivia vaunuja, joiden kyytiin kiipeäisi, sillä kipeällä jalallaan ja ratsastamisesta entisestään kipeytyneellä selällään hänestä ei olisi kävelemään pitkää matkaa.

Banaanimuhennos Ke Huhti 21 2010, 10:55

Kehoituksista ja vakuutteluista huolimatta hän ei saanut itseään liikkeelle ja seisoi hämmentyneenä paikallaan, kun vastakkaiset houkuttelivat häntä eri suuntiin. Toisaalta hän halusi kirmata pois niin nopeasti kuin pääsi, koska metsä kurkotti uhkaavasti heidän päälleen joka puolelta. Mutta toisaalta hän oli jo ehtinyt tottua vanhuksen läsnäoloon ja hän tunsi olonsa turvallisemmaksi, kun omat ajatukset eivät päässeet vaeltelemaan niin vapaasti kuin jos hän olisi täysin yksin. Mitään käytännön hyötyä raihnaisesta kerjäläisestä ei olisi oikeassa vaaratilanteessa, mutta eihän edes yksi sotilas mahtaisi mitään kentaurilaumaa vastaan, joten sillä ei ollut väliä.
Kaipaamisesta muistuttaminen sai tytön tuntemaan olonsa entistä rauhattomammaksi eikä edes Kaksimielen lohduttava taputus auttanut. Äiti varmasti kaipasi häntä ja oli huolestunut, mutta muiden suhtautumista hän ei halunnut edes ajatella. Mitä herrakin sanoisi, kun orja oli jättänyt palaamatta kävelyltään. Hän oli ollut poissa jo epäterveellisen kauan, vaikka tyttö ei tarkkaan hahmottanutkaan, paljonko aikaa oli kulunut.

Kotona odottavia uhkia ajatellessaan Meria oli jäänyt katsomaan vanhuksen suuntaan. Yhtäkkiä miehen kasvot jäykistyivät, hymyilevät huulet vetäytyivät lähes tuskaiseen irvistykseen, ja ilme muuttui pelottavaksi. Mitä tapahtui? Hän ei ymmärtänyt, mikä miehelle oli tullut, ja jäi siksi katsomaan toista kummastuneena.
Sitten mies kirkaisi hyytävästi ja kavahti taaemmaksi tarrautuen käteensä. Vaistomaisesti Meria hypähti taaemmaksi, mutta hänen jalkansa osui johonkin oksaan tai juureen, jolloin hän kaatui takamukselleen. Se teki kipeää, mutta hän ei huomannut sitä tuijottaessaan itsekseen mutisevaa vanhusta. Hänen sydämensä rummutti ja aivot löivät tyhjää, mutta vanhuksen seuraava liike sai häneen vauhtia.
"Älä!"
Meria huudahti kauhistuneena, kun keppi heilahti häntä kohti. Lyönti meni ohi, mutta tyttö kääntyi ja työnsi itsensä liikkeelle ennen kuin seuraava isku osuisi. Kädet antoivat vauhtia, mutta pian kompurointi muuttui juoksuksi ja hän juoksi niin nopeasti kuin ikinä pystyi.

Aivan liian aikaisin hänen oli pakko hidastaa. Meria vaipui kaksin kerroin ja nojasi polviinsa, yrittäen saada kiskottua enemmän ilmaa sisäänsä. Kurkkua kuristi ja jalat uhkasivat täristä. Hän vilkaisi taakseen peläten pahinta, mutta vielä mitään ei näkynyt. Siitä huolimatta hän pakotti itsensä jatkamaan matkaa ja kompuroi huohottaen eteenpäin, toivottavasti oikeaan suuntaan.

Sponsored content

Erityisen onnekasta

Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta

Vs: Erityisen onnekasta