Ei tullattavaa
3 posters
Arkhaios :: Kaupunkivaltiot :: Korintti
Sivu 1 / 1
Ei tullattavaa
Banaanimuhennos La Toukokuu 15 2010, 19:31
((Korintin muurien ulkopuolella, ajankohtana S-A 4.1 viileäkausi)).
Meria veti sieraimiinsa ilmaa ja pyöritteli tuulen mukana tullutta makua suussaan. Aivan kuin tuttu Korintin tuoksu leijailisi jo ilmassa. Ajatus antoi voimaa jalkojen liikuttamiseen ja pian orjatyttö jatkoi tarpomistaan metsätiellä. Hän oli joutunut varsin kiperään tilanteeseen: vangitsemisen jälkeen hän ja paikallinen hullu, se kuuluisa Kaksimieli, olivat joutuneet orjavankkureiden kyytiin, Oli jäänyt arvoitukseksi, minne heitä ja muita orjia oltiin oltu viemässä. Matkan katkaisi vaarallinen metsärosvojen joukkio hyökkäsi pienen vankkurikulkueen kimppuun. Raukat olivat varmaan luulleet saavansa saaliiksi jotain hienoa, mutta vartioiduista vaunuista oli löytynyt vain sekalainen kasa orjia. Eräs sileeni oli päässyt koristamaan kuolleiden kumpua, joka koostui enimmäkseen vankkureita kuljettaneista vartijoista ja vahvat miehet oltiin vangittu uudestaan. Lyhyt orjatyttö ja raihnainen vanhus olivat olleet hyödyttömiä, mutta onneksi he kehittivät juonen. Mukana oli roppakaupalla onnea, jumalille kiitos valheen onnistumisesta! He olivat menneet täydestä jumalatar Kybelen palvelijoina. Onneksi heidän ei ollut tarvinnut esittää yhtään hurjaa tai hurmiollista tanssia.
Meria kertasi tapahtumat nopeasti mielessään, mutta ajatukset harhailivat ja palasivat joka välissä äskeiseen tapahtumaan. Hän ei löytänyt sekavista tapahtumista sille mitään syytä. Joka tapauksessa, Kaksimieli oli aiemmin ollut lähestulkoon ystävällinen, verrattuna aiempaan käytökseen. Olihan toinen antanut Merian pitää vyötäisiltä kiinni hevosen selässä. Mutta… Sitten Kaksimieli oli yrittänyt seivästää hänet kepillään! Tappaa hänet. Ja syöttää ruumiin kentaureille!
Seuraavan puun takaa välkähti Korintin tuttu silhuetti, ja paniikinomaiset ajatukset vaipuivat mielen penkoille. Vihdoinkin koti oli lähellä, hän oli selvinnyt! Hymy valaisi pitkästä aikaa tytön kasvoja ja pelon rypyt otsalla silenivät, askeleet saivat uutta tarmoa.
Pian hän olikin jonossa kaupungin laidalla, odottamassa vuoroaan. Edessä tullivirkailijat tarkastivat kaupunkiin saapuvat, tiirailivat heidän tavaroitaan ja kyselivät kaikkea mahdollista. He kutsuivat itseään muurinvartijoiksi, mutta tosiasiassa he olivat uteliaita haaskalintuja kuten kaikki, jotka pyrkivät tekemään kaupankäynnin hankalaksi - kuten myös kaupunkiin pääsemisen.
"Jaa niin mikä?"
Tullimies viittoi ylempänsä paikalle, joka saapui paikalle tärkeämmän näköisenä kuin mitä oikeasti oli.
"Älä hupsi, tyttö, emme me ole tyhmiä. Sitä paitsi kiertolaisten päästäminen kaupunkiin on kiellettyä. Hus nyt siitä – seuraava!"
Myrtyneenä Meria siirtyi sivuun ja huomasi, kuinka häntä katsottiin karsaasti. Kuin hän olisi luteita kuhiseva syöpäläinen - likainen kiertolaistyttö. Miten niin orja ei voinut olla kaupungin ulkopuolella? He eivät ottaneet kuuleviin korviinsa hänen ehdotustaan siitä, että kutsuisivat isännän edustajan noutamaan hänet. Tuhahtaen tyttö istui kivelle tien sivuun. Kyllä joku tuttu ennen pitkää tulisi, joka päästäisi hänet muurin portista sisään… Tai vähintäänkin joku myötämielinen sielu, joka auttaisi häntä. Varmasti tulisi, nyt piti vain odottaa.
Kärsivällisesti.
((vapaa peli, tervetuloa))
Meria veti sieraimiinsa ilmaa ja pyöritteli tuulen mukana tullutta makua suussaan. Aivan kuin tuttu Korintin tuoksu leijailisi jo ilmassa. Ajatus antoi voimaa jalkojen liikuttamiseen ja pian orjatyttö jatkoi tarpomistaan metsätiellä. Hän oli joutunut varsin kiperään tilanteeseen: vangitsemisen jälkeen hän ja paikallinen hullu, se kuuluisa Kaksimieli, olivat joutuneet orjavankkureiden kyytiin, Oli jäänyt arvoitukseksi, minne heitä ja muita orjia oltiin oltu viemässä. Matkan katkaisi vaarallinen metsärosvojen joukkio hyökkäsi pienen vankkurikulkueen kimppuun. Raukat olivat varmaan luulleet saavansa saaliiksi jotain hienoa, mutta vartioiduista vaunuista oli löytynyt vain sekalainen kasa orjia. Eräs sileeni oli päässyt koristamaan kuolleiden kumpua, joka koostui enimmäkseen vankkureita kuljettaneista vartijoista ja vahvat miehet oltiin vangittu uudestaan. Lyhyt orjatyttö ja raihnainen vanhus olivat olleet hyödyttömiä, mutta onneksi he kehittivät juonen. Mukana oli roppakaupalla onnea, jumalille kiitos valheen onnistumisesta! He olivat menneet täydestä jumalatar Kybelen palvelijoina. Onneksi heidän ei ollut tarvinnut esittää yhtään hurjaa tai hurmiollista tanssia.
Meria kertasi tapahtumat nopeasti mielessään, mutta ajatukset harhailivat ja palasivat joka välissä äskeiseen tapahtumaan. Hän ei löytänyt sekavista tapahtumista sille mitään syytä. Joka tapauksessa, Kaksimieli oli aiemmin ollut lähestulkoon ystävällinen, verrattuna aiempaan käytökseen. Olihan toinen antanut Merian pitää vyötäisiltä kiinni hevosen selässä. Mutta… Sitten Kaksimieli oli yrittänyt seivästää hänet kepillään! Tappaa hänet. Ja syöttää ruumiin kentaureille!
Seuraavan puun takaa välkähti Korintin tuttu silhuetti, ja paniikinomaiset ajatukset vaipuivat mielen penkoille. Vihdoinkin koti oli lähellä, hän oli selvinnyt! Hymy valaisi pitkästä aikaa tytön kasvoja ja pelon rypyt otsalla silenivät, askeleet saivat uutta tarmoa.
Pian hän olikin jonossa kaupungin laidalla, odottamassa vuoroaan. Edessä tullivirkailijat tarkastivat kaupunkiin saapuvat, tiirailivat heidän tavaroitaan ja kyselivät kaikkea mahdollista. He kutsuivat itseään muurinvartijoiksi, mutta tosiasiassa he olivat uteliaita haaskalintuja kuten kaikki, jotka pyrkivät tekemään kaupankäynnin hankalaksi - kuten myös kaupunkiin pääsemisen.
"Jaa niin mikä?"
Tullimies viittoi ylempänsä paikalle, joka saapui paikalle tärkeämmän näköisenä kuin mitä oikeasti oli.
"Älä hupsi, tyttö, emme me ole tyhmiä. Sitä paitsi kiertolaisten päästäminen kaupunkiin on kiellettyä. Hus nyt siitä – seuraava!"
Myrtyneenä Meria siirtyi sivuun ja huomasi, kuinka häntä katsottiin karsaasti. Kuin hän olisi luteita kuhiseva syöpäläinen - likainen kiertolaistyttö. Miten niin orja ei voinut olla kaupungin ulkopuolella? He eivät ottaneet kuuleviin korviinsa hänen ehdotustaan siitä, että kutsuisivat isännän edustajan noutamaan hänet. Tuhahtaen tyttö istui kivelle tien sivuun. Kyllä joku tuttu ennen pitkää tulisi, joka päästäisi hänet muurin portista sisään… Tai vähintäänkin joku myötämielinen sielu, joka auttaisi häntä. Varmasti tulisi, nyt piti vain odottaa.
Kärsivällisesti.
((vapaa peli, tervetuloa))
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Ei tullattavaa
Xafir Su Toukokuu 16 2010, 10:39
Metsän tuoksu, panikoivan kentaurin kovat kaviot hakkaamassa rytmikkäästi maata, innokkaan satyyrin iloinen riemunhuuto.
Kitan nauraa kentaurin selässä ja potkii tuota kylkiin lisävauhdin toivossa. Vauhkoontunut kaviokas painelee pitkin mättäitä katsomatta mihin suuntaan matkaa.
Kitan tietää kyllä olevansa jo kaukana tutusta kotimetsästä, muttei jaksa nyt välittää - ei nyt, kun kiinni on saatu kaikkien aikojen suurin vapaana tallaava hevoseläin!
Niin, siis lukuunottamatta sitä Kitanin henkilökohtaisen historian suurta häpeäpilkkua; kentauria joka päihitti tämän sorkkajalan 6-0. Dierosko se oli..?
Sitä tämä nuorukainen ei nyt vaivaudu miettimään, vaan päästää taas uuden riemunkiljahduksen kun ratsu potkaisee takajaloillaan ilmaa.
Äkkiä poika kuitenkin huomaa ratsunsa lähestyvän kaupunkia, suurta sellaista, ja yrittää kääntää kentaurin suuntaa - turhaan, tietenkin.
Niinpä tämä ketterä satyyri hypähtää maahan ja päästää ratsunsa menemään.
-TUMP-
Kitan kierii jonkin matkaa ennen kuin saa itsensä pysähdyksiin ja nousee ylös.
"AU!!" poika tokaisee ja tutkii vaurioita; ei mitään vakavaa, kunhan pieniä ruhjeita siellä täällä.
Nyt satyyri alkaa katsella mihin on päätynyt, ja tämä katselu loppuukin harvinaisen lyhyeen kun hän huomaa katsovansa tuntematonta ihmistyttöä suoraan silmiin.
Ja taas muuton tapahtuu silmänräpäyksessä - iloinen, loistavasilmäinen ja intoa tihkuva poika on tiessään, ja tilalla on hiuksiinsa kätkeytyvä, arka, ryhditön satyyrinriepu, joka näyttää siltä kuin olisi juuri nostettu katuojasta sadan vuoden torkuiltaan.
Hetken Kitan ehtii jo miettiä pakoa, muttei lopulta uskallakaan liikkua huomatessaan olevansa ihmisten ympäröimä.
Voi.. ei.
Kitan nauraa kentaurin selässä ja potkii tuota kylkiin lisävauhdin toivossa. Vauhkoontunut kaviokas painelee pitkin mättäitä katsomatta mihin suuntaan matkaa.
Kitan tietää kyllä olevansa jo kaukana tutusta kotimetsästä, muttei jaksa nyt välittää - ei nyt, kun kiinni on saatu kaikkien aikojen suurin vapaana tallaava hevoseläin!
Niin, siis lukuunottamatta sitä Kitanin henkilökohtaisen historian suurta häpeäpilkkua; kentauria joka päihitti tämän sorkkajalan 6-0. Dierosko se oli..?
Sitä tämä nuorukainen ei nyt vaivaudu miettimään, vaan päästää taas uuden riemunkiljahduksen kun ratsu potkaisee takajaloillaan ilmaa.
Äkkiä poika kuitenkin huomaa ratsunsa lähestyvän kaupunkia, suurta sellaista, ja yrittää kääntää kentaurin suuntaa - turhaan, tietenkin.
Niinpä tämä ketterä satyyri hypähtää maahan ja päästää ratsunsa menemään.
-TUMP-
Kitan kierii jonkin matkaa ennen kuin saa itsensä pysähdyksiin ja nousee ylös.
"AU!!" poika tokaisee ja tutkii vaurioita; ei mitään vakavaa, kunhan pieniä ruhjeita siellä täällä.
Nyt satyyri alkaa katsella mihin on päätynyt, ja tämä katselu loppuukin harvinaisen lyhyeen kun hän huomaa katsovansa tuntematonta ihmistyttöä suoraan silmiin.
Ja taas muuton tapahtuu silmänräpäyksessä - iloinen, loistavasilmäinen ja intoa tihkuva poika on tiessään, ja tilalla on hiuksiinsa kätkeytyvä, arka, ryhditön satyyrinriepu, joka näyttää siltä kuin olisi juuri nostettu katuojasta sadan vuoden torkuiltaan.
Hetken Kitan ehtii jo miettiä pakoa, muttei lopulta uskallakaan liikkua huomatessaan olevansa ihmisten ympäröimä.
Voi.. ei.
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Vs: Ei tullattavaa
Banaanimuhennos Ma Toukokuu 17 2010, 22:02
Kivellä istuva tyttö huokaisi. Hän oli jo odotellut aikansa, eikä hän ollut huomannut ketään tai mitään, josta voisi olla apua. Epätoivoisena Meria terästi katsettaan ja haravoi ympäristöään entistä tarkemmin.
Rehevä nainen taapersi ohitse - ei, sillä oli varmasti hurjasti huolia omastakin takaa, esimerkiksi ruoan varastoinnin suhteen.
Maajussi jonotti vuoroaan heinävankkureidensa kanssa, joita veti muuli – jos hän piiloutuisi heiniin ja hänet saataisiin kiinni, eivät vartijat olisi niin ystävällisiä, että ainoastaan pistäisivät rautoihin!
Ohikulkijoiden luetteloiminen ja ominaisuuksien arvioiminen keskeytyi, kun yksi niistä jämähti paikoilleen ja tuijotti Meriaa suoraan silmiin. Tyttö katsoi takaisin ilme värähtämättä, ennen kuin hän tajusi mikä toinen oikein oli. Takkuinen ja täysin ilman rihman kiertämää kulkeva satyyri! Tytön suu jäi moukkamaisesti auki ja hän meinasi luiskahtaa kiveltä alas yllätyksen takia. Olihan näky sama kuin jos metsän susilauma jonottaisi kiltisti päästäkseen kaupunkiin.
Tytön uteliaisuus heräsi kun hän mietti, minkä takia tuommoinen eläin yritti päästä kaupunkiin. Sen kaulassa ei näkynyt ketjua, joka johtaisi omistajan käteen, joten ilmeisesti villisatyyri oli tullut paikalle itsekseen. Mutta minkä ihmeen takia, oliko toinen hullu tai tyhmä?
Satyyrin onneksi ihmiset sen ympärillä olivat käyttäytyneet kuin eivät huomaisikaan koko otusta, se oli vain paikoilleen jähmettynyt ötökkä. Mutta se ei välttämättä kestäisi kauaa.
'Minähän en tuohon puutu, sellaisesta touhusta tulee vain liikaa harmia… Mutta jos joku järjestää satyyrin olemassaolosta kohtauksen, en pääse koskaan sisälle.'
Meria nousi pystyyn päättäväisesti ja oli jo lähtemässä otusta kohti, kun hänellä välähti. Totta kai nyt pitäisi järjestää kohtaus, se olisi hänen mahdollisuutensa päästä kaupunkiin! Kävellessään satyyria kohti tytön ystävällinen ilme katosi, kun hän yritti paaduttaa omantuntonsa. Kaikki mitä nyt tarvittaisiin oli yksi kunnon huudahdus, joka kiinnittäisi ihmisten huomion, se ei olisi vaikeaa. Ja jos siitä olisi tuolle eläimelle jotain haittaa, ei se häntä liikuttaisi, koska Meria oli ansainnut päästä kotiin.
Vakuuttelut ja syyt eivät loppuneet kesken, mutta kuitenkaan hän ei saanut päätöstä tehtyä. Jalat olivat mieltä nopeammat ja pian Meria seisoi nenätysten satyyrin kanssa, tietenkin yli käsivarren etäisyydellä, jotta punkit eivät vaihtaisi omistajaa. Hän veti henkeä kiinnittääkseen muiden huomion – mutta hetkinen, nyt hän oli epäilyttävän lähellä tuota otusta ja joku voisi tulkita tilanteen aivan väärin. Mitä hän nyt tekisi?
Huudahdus oli jo noussut kurkusta ylös eikä sitä voinut enää pysäyttää, vaikka se loppuikin lyhyeen.
"Aaa-!"
Ääni lähti suusta hyvin ja selkeästi, harmi vain ettei Meria ehtinyt keksiä sille sopivaa loppua.
Rehevä nainen taapersi ohitse - ei, sillä oli varmasti hurjasti huolia omastakin takaa, esimerkiksi ruoan varastoinnin suhteen.
Maajussi jonotti vuoroaan heinävankkureidensa kanssa, joita veti muuli – jos hän piiloutuisi heiniin ja hänet saataisiin kiinni, eivät vartijat olisi niin ystävällisiä, että ainoastaan pistäisivät rautoihin!
Ohikulkijoiden luetteloiminen ja ominaisuuksien arvioiminen keskeytyi, kun yksi niistä jämähti paikoilleen ja tuijotti Meriaa suoraan silmiin. Tyttö katsoi takaisin ilme värähtämättä, ennen kuin hän tajusi mikä toinen oikein oli. Takkuinen ja täysin ilman rihman kiertämää kulkeva satyyri! Tytön suu jäi moukkamaisesti auki ja hän meinasi luiskahtaa kiveltä alas yllätyksen takia. Olihan näky sama kuin jos metsän susilauma jonottaisi kiltisti päästäkseen kaupunkiin.
Tytön uteliaisuus heräsi kun hän mietti, minkä takia tuommoinen eläin yritti päästä kaupunkiin. Sen kaulassa ei näkynyt ketjua, joka johtaisi omistajan käteen, joten ilmeisesti villisatyyri oli tullut paikalle itsekseen. Mutta minkä ihmeen takia, oliko toinen hullu tai tyhmä?
Satyyrin onneksi ihmiset sen ympärillä olivat käyttäytyneet kuin eivät huomaisikaan koko otusta, se oli vain paikoilleen jähmettynyt ötökkä. Mutta se ei välttämättä kestäisi kauaa.
'Minähän en tuohon puutu, sellaisesta touhusta tulee vain liikaa harmia… Mutta jos joku järjestää satyyrin olemassaolosta kohtauksen, en pääse koskaan sisälle.'
Meria nousi pystyyn päättäväisesti ja oli jo lähtemässä otusta kohti, kun hänellä välähti. Totta kai nyt pitäisi järjestää kohtaus, se olisi hänen mahdollisuutensa päästä kaupunkiin! Kävellessään satyyria kohti tytön ystävällinen ilme katosi, kun hän yritti paaduttaa omantuntonsa. Kaikki mitä nyt tarvittaisiin oli yksi kunnon huudahdus, joka kiinnittäisi ihmisten huomion, se ei olisi vaikeaa. Ja jos siitä olisi tuolle eläimelle jotain haittaa, ei se häntä liikuttaisi, koska Meria oli ansainnut päästä kotiin.
Vakuuttelut ja syyt eivät loppuneet kesken, mutta kuitenkaan hän ei saanut päätöstä tehtyä. Jalat olivat mieltä nopeammat ja pian Meria seisoi nenätysten satyyrin kanssa, tietenkin yli käsivarren etäisyydellä, jotta punkit eivät vaihtaisi omistajaa. Hän veti henkeä kiinnittääkseen muiden huomion – mutta hetkinen, nyt hän oli epäilyttävän lähellä tuota otusta ja joku voisi tulkita tilanteen aivan väärin. Mitä hän nyt tekisi?
Huudahdus oli jo noussut kurkusta ylös eikä sitä voinut enää pysäyttää, vaikka se loppuikin lyhyeen.
"Aaa-!"
Ääni lähti suusta hyvin ja selkeästi, harmi vain ettei Meria ehtinyt keksiä sille sopivaa loppua.
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Ei tullattavaa
Xafir To Toukokuu 20 2010, 15:03
Kitan katsoo hämmentyneenä edessään istuvaa tyttöä, joka selvästi miettii jotain. Ja ennen kuin satyyri ehtii miettiä sen kummemmin tuon ihmistytön mietiskelyjä, pomppaakin tuo yhtäkkiä pystyyn ja lähtee kävelemään määrätietoisesti kohti sorkkajalkaa, joka alkaa heti vaistomaisesti perääntyä. Mitä muukalainen hänestä oikein tahtoo!?
Juuri kun sorkkajalka alkaa kerätä rohkeutta puhumiseen, lähestyjän ilme muuttuu - vihaiseksi! Pojan perääntymistahti tihenee, kunnes hän huomaa toisen vetävän henkeä huutaakseen, ja kulku loppuu kuin seinään.
"Eieiei, älä vaan –" 'Aaa!!'
Reaktiona huutoon Kitankin kiljahtaa hieman hypähtäen ilmaan. Paniikki alkaa kasvaa jo valmiiksi pelokkaassa satyyrissa kun tämä huomaa - hyvin nopeasti - että heidän ympärilleen alkaa pakkaantua kiinnostunutta ja hämmentynyttä väkeä.
"Voi ei.." Kitan mutisee puoliäneen toivoen voivansa muuttua kärpäseksi ja lentää pois tästä painostavasta tilanteesta.
Pakotie on kuitenkin tukittu, sillä nyt kaikkialla on vain ihmisiä.
Niinpä tässä puolieläimessä alkaa kyteä itsesuojeluvaisto; jos ei paeta, niin tapellaan.
Kitan päättää kokeilla samaa tyyliä kuin tuo aiemmin mainittu orjatyttö, ja avaa suunsa huutoon.
Mutta kun ääni vapautuu ilmoille, se vääristyy pelosta ja saa vapauttajansakin säpsähtämään; äänen piti olla suuri ja pelottava, kansan hysterian partaalle ajava jyrähdys, mutta paniikki sai sen kuulostamaan hiiren piipitykseltä - joskaan ei puoliksikaan niin pelottavalta. Sitä ei oikeastaan voi kutsua edes huudoksi, paremminkin.. pihisevä piipitys.
Kitan punastuu hieman ja vetää enemmän hiuksia silmilleen kuin voisi peittää niillä itsensä kokonaan. Sitä hän kyllä toivoisi.
Piinaavan hiljaisuuden kestettyä jonkin aikaa takkuturkki lopulta rykäisee ja suoristaa aavistuksen selkäänsä - sikäli kun se on mahdollista - ja avaa suunsa.
Aluksi naamassa ammottavasta montusta ei kuulu mitään, kunnes lopulta sieltä alkaa pulputa pelosta käheää ääntä:
"Olen vain ohikulkumatkalla, enkä tahdo häiritä teitä tämän enempää. Pyydän anteeksi häiriötä, ja oletan olevani nyt vapaa lähtemään".
Matka katkeaa kuitenkin lyhyeen kun kahden askelen jälkeen ihmismuuri iskee vastaan kuin betoniseinä. Poika yrittää puikkelehtia ihmisarmeijan jalkojen välistä, mutta ne iskevät vastaan - ne eivät tahdo hänen lähtevän. Tahto on niin suuri, ettei edes kirppuvaara tai ruokoton ulkokuori pakota muuria väistymään.
Paniikki kasvaa kasvamistaan, ja kohta enää mikään ei hidastaisi tämän hysteerisenä panikoivan sorkkajalan matkantekoa.
Juuri kun sorkkajalka alkaa kerätä rohkeutta puhumiseen, lähestyjän ilme muuttuu - vihaiseksi! Pojan perääntymistahti tihenee, kunnes hän huomaa toisen vetävän henkeä huutaakseen, ja kulku loppuu kuin seinään.
"Eieiei, älä vaan –" 'Aaa!!'
Reaktiona huutoon Kitankin kiljahtaa hieman hypähtäen ilmaan. Paniikki alkaa kasvaa jo valmiiksi pelokkaassa satyyrissa kun tämä huomaa - hyvin nopeasti - että heidän ympärilleen alkaa pakkaantua kiinnostunutta ja hämmentynyttä väkeä.
"Voi ei.." Kitan mutisee puoliäneen toivoen voivansa muuttua kärpäseksi ja lentää pois tästä painostavasta tilanteesta.
Pakotie on kuitenkin tukittu, sillä nyt kaikkialla on vain ihmisiä.
Niinpä tässä puolieläimessä alkaa kyteä itsesuojeluvaisto; jos ei paeta, niin tapellaan.
Kitan päättää kokeilla samaa tyyliä kuin tuo aiemmin mainittu orjatyttö, ja avaa suunsa huutoon.
Mutta kun ääni vapautuu ilmoille, se vääristyy pelosta ja saa vapauttajansakin säpsähtämään; äänen piti olla suuri ja pelottava, kansan hysterian partaalle ajava jyrähdys, mutta paniikki sai sen kuulostamaan hiiren piipitykseltä - joskaan ei puoliksikaan niin pelottavalta. Sitä ei oikeastaan voi kutsua edes huudoksi, paremminkin.. pihisevä piipitys.
Kitan punastuu hieman ja vetää enemmän hiuksia silmilleen kuin voisi peittää niillä itsensä kokonaan. Sitä hän kyllä toivoisi.
Piinaavan hiljaisuuden kestettyä jonkin aikaa takkuturkki lopulta rykäisee ja suoristaa aavistuksen selkäänsä - sikäli kun se on mahdollista - ja avaa suunsa.
Aluksi naamassa ammottavasta montusta ei kuulu mitään, kunnes lopulta sieltä alkaa pulputa pelosta käheää ääntä:
"Olen vain ohikulkumatkalla, enkä tahdo häiritä teitä tämän enempää. Pyydän anteeksi häiriötä, ja oletan olevani nyt vapaa lähtemään".
Matka katkeaa kuitenkin lyhyeen kun kahden askelen jälkeen ihmismuuri iskee vastaan kuin betoniseinä. Poika yrittää puikkelehtia ihmisarmeijan jalkojen välistä, mutta ne iskevät vastaan - ne eivät tahdo hänen lähtevän. Tahto on niin suuri, ettei edes kirppuvaara tai ruokoton ulkokuori pakota muuria väistymään.
Paniikki kasvaa kasvamistaan, ja kohta enää mikään ei hidastaisi tämän hysteerisenä panikoivan sorkkajalan matkantekoa.
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Vs: Ei tullattavaa
Banaanimuhennos La Toukokuu 22 2010, 09:00
Huudahdus todellakin vaikutti ja ihmiset kerääntyivät satyyrin ympärille. Ei se ollutkaan niin kovin huono idea, kuten tyttö oli jo pelännyt. Hän vältti katsomasta satyyriin enää ja suuntasi kohti määränpäätään, kunnes hän huomasi, ettei itsekään päässyt ihmismuurin keskeltä minnekään. Kaupunkiin pyrkijöiden katseet eivät pelkästään kuvastaneet inhoa satyyria kohtaan, vaan niissä näkyi häiriöihin täysin kyllästyneiden ihmisten viha rauhanhäiritsijöitä kohtaan.
Vieressä panikoivan satyyrin hätä oli tarttuvaa laatua. Kun toinen kirkaisi kimeästi, Meria tunsi heikotusta polvissaan ja hän oli näkevinään erään miehen käden hakeutuvan tikarille. Voi ei, tällaista hän ei ollut lainkaan odottanut!
'Olisinpa jäänyt ihanalle kivelleni istumaan…'
Nyt hänen oli pakosta katsottava satyyrin suuntaan. Toinen yritti juuri hiljaisella soperruksellaan saada ihmisiä ymmärtämään, että hän oli täysin harmiton. Kuunnellessaan satyyrin sanoja Meria käänsi katseensa pois ja tunsi ikävän puristuksen kurkussaan. Reppana oli ollut omien sanojensa mukaan vain lähikulkumatkalla eikä toinen ollut tehnyt mitään pahaa. Orjatyttö oli tuosta vain valinnut toisen uhrikseen, miettimättä sen enempää seurauksia, vain koska poika sattui olemaan rodultaan satyyri. Hän ei itse pitänyt satyyreista.
Anteeksi…
Nähdessään jonon rikkoontuvan (eivätkö nuo haluakaan sisälle?) ja ihmisten kerääntyvän portille Arlon huokaisi. Hän oli portin nuorempi vartija ja hänen ylempänsä oli juuri lähtenyt toimittamaan jotain asiaa. Järjestyksen edustajana hänen pitäisi hajottaa tuo rypäs, mutta toisaalta hän ei saanut poistua portiltakaan.
"Hei, palatkaa jonoon jos mielitte sisälle!", hän huudahti, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Vartija ei nähnyt mitä joukon keskellä oli, mutta tunnelma oli tiivistynyt uhkaavaksi. Nyt oli tehtävä päätös.
Hän peruutti taakse pitäen katseensa ihmisissä ja veti puisen puomin portin läpikulkuaukon eteen. Se oli kuvaannollinen merkki siitä, että sisäänkäynti oli suljettu. Sitten hän lähti marssimaan ärtyneesti joukon luo.
"Mitä täällä oikein tapahtuu?"
Vieressä panikoivan satyyrin hätä oli tarttuvaa laatua. Kun toinen kirkaisi kimeästi, Meria tunsi heikotusta polvissaan ja hän oli näkevinään erään miehen käden hakeutuvan tikarille. Voi ei, tällaista hän ei ollut lainkaan odottanut!
'Olisinpa jäänyt ihanalle kivelleni istumaan…'
Nyt hänen oli pakosta katsottava satyyrin suuntaan. Toinen yritti juuri hiljaisella soperruksellaan saada ihmisiä ymmärtämään, että hän oli täysin harmiton. Kuunnellessaan satyyrin sanoja Meria käänsi katseensa pois ja tunsi ikävän puristuksen kurkussaan. Reppana oli ollut omien sanojensa mukaan vain lähikulkumatkalla eikä toinen ollut tehnyt mitään pahaa. Orjatyttö oli tuosta vain valinnut toisen uhrikseen, miettimättä sen enempää seurauksia, vain koska poika sattui olemaan rodultaan satyyri. Hän ei itse pitänyt satyyreista.
Anteeksi…
Nähdessään jonon rikkoontuvan (eivätkö nuo haluakaan sisälle?) ja ihmisten kerääntyvän portille Arlon huokaisi. Hän oli portin nuorempi vartija ja hänen ylempänsä oli juuri lähtenyt toimittamaan jotain asiaa. Järjestyksen edustajana hänen pitäisi hajottaa tuo rypäs, mutta toisaalta hän ei saanut poistua portiltakaan.
"Hei, palatkaa jonoon jos mielitte sisälle!", hän huudahti, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Vartija ei nähnyt mitä joukon keskellä oli, mutta tunnelma oli tiivistynyt uhkaavaksi. Nyt oli tehtävä päätös.
Hän peruutti taakse pitäen katseensa ihmisissä ja veti puisen puomin portin läpikulkuaukon eteen. Se oli kuvaannollinen merkki siitä, että sisäänkäynti oli suljettu. Sitten hän lähti marssimaan ärtyneesti joukon luo.
"Mitä täällä oikein tapahtuu?"
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Ei tullattavaa
Xafir La Toukokuu 22 2010, 16:01
Kitanin pakosuunnitelmat keskeyttää uusi, tuntematon ääni, joka saa pojan kiljahtamaan uudelleen:
"mitä täällä oikein tapahtuu?"
Satyyrin pää käännähtää äkkinäisellä liikkeellä katsomaan äänen tuottajaa ja kohtaa kyllästyneen näköisen miekkosen katseen.
Kitan tahtoisi sanoa jotain, muttei saa sanaa suustaan ja lähtee perääntymään selkä edellä ihmisjoukkoon, kunnes se alkaa työntää vastaan.
'No, syyttäkööt sitten itseään..' puolivuohi päättää ja antaa lähimmälle ihmiselle napakan potkun reiteen, mikä saa yleisön kohahtamaan ja potkun kohteen siirtymään kiljaisten sivuun - vaikkakin on hiukan kyseenalaista, kiljahtiko tämä kyseinen 'uhri' kivusta vai inhosta...
Tämän jälkeen muutkin siirtyvät hanakammin Kitanin tieltä, joka loikkii jo kohti kotia.
Matka katkeaa kuitenkin lyhyeen kun satyyri tuntee käsivarressaan kipeäätekevää painetta ja kiepsahtaa ympäri.
"H-heih.." Kitan henkäisee katsoessaan paniikin laajentamilla silmillään suurehkoon mieshenkilöön, joka ei ilmeestä päätellen ole kovin tyytyväinen moiseen juoksentelevaan kirppukasaan.
"Äläs nyt karkaa!" ukkeli murahtaa ja sysää satyyriraukan takaisin ihmismassan keskelle.
"Kuka tämän likaisen orjanpuolikkaan omistaa, tulkoon heti ilmoittautumaan!" mies jyrähtää ja saa Kitanin niskakarvat nousemaan pystyyn. Lopulta hänellä menee hermo:
"IRTI!!" sorkkajalka rääkäisee ja alkaa potkia kädestään puristavaa miestä katsomatta mihin osuu - kunnes tajuaa ettei osu mihinkään.
"Mitäh..?"
Muuta ei poikaparka osa sanoa, kun huomaa jalkansa lukkiutuneen - oikeastaan jääneen jumiin jonnekin..
Kyynelet alkavat vieriä Kitanin kalpeille poskille tämän kohdatessa sorkkia pitelevän yrmyn otuksen katseen.
"mitä täällä oikein tapahtuu?"
Satyyrin pää käännähtää äkkinäisellä liikkeellä katsomaan äänen tuottajaa ja kohtaa kyllästyneen näköisen miekkosen katseen.
Kitan tahtoisi sanoa jotain, muttei saa sanaa suustaan ja lähtee perääntymään selkä edellä ihmisjoukkoon, kunnes se alkaa työntää vastaan.
'No, syyttäkööt sitten itseään..' puolivuohi päättää ja antaa lähimmälle ihmiselle napakan potkun reiteen, mikä saa yleisön kohahtamaan ja potkun kohteen siirtymään kiljaisten sivuun - vaikkakin on hiukan kyseenalaista, kiljahtiko tämä kyseinen 'uhri' kivusta vai inhosta...
Tämän jälkeen muutkin siirtyvät hanakammin Kitanin tieltä, joka loikkii jo kohti kotia.
Matka katkeaa kuitenkin lyhyeen kun satyyri tuntee käsivarressaan kipeäätekevää painetta ja kiepsahtaa ympäri.
"H-heih.." Kitan henkäisee katsoessaan paniikin laajentamilla silmillään suurehkoon mieshenkilöön, joka ei ilmeestä päätellen ole kovin tyytyväinen moiseen juoksentelevaan kirppukasaan.
"Äläs nyt karkaa!" ukkeli murahtaa ja sysää satyyriraukan takaisin ihmismassan keskelle.
"Kuka tämän likaisen orjanpuolikkaan omistaa, tulkoon heti ilmoittautumaan!" mies jyrähtää ja saa Kitanin niskakarvat nousemaan pystyyn. Lopulta hänellä menee hermo:
"IRTI!!" sorkkajalka rääkäisee ja alkaa potkia kädestään puristavaa miestä katsomatta mihin osuu - kunnes tajuaa ettei osu mihinkään.
"Mitäh..?"
Muuta ei poikaparka osa sanoa, kun huomaa jalkansa lukkiutuneen - oikeastaan jääneen jumiin jonnekin..
Kyynelet alkavat vieriä Kitanin kalpeille poskille tämän kohdatessa sorkkia pitelevän yrmyn otuksen katseen.
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Vs: Ei tullattavaa
Banaanimuhennos Ma Toukokuu 24 2010, 20:39
Vartijan tympääntynyt ääni sai Merian toivomaan parasta, nyt tämä väärinkäsitys selvitettäisiin ja hän pääsisi kotiin. Hän kääntyi katsomaan vartijamiestä, odottaen tämän pelastavan hengen ensimmäistä toimea. Myös suurin osa ihmisjoukosta kääntyi katsomaan nuorukaista, jota saattoi juuri kutsua mieheksi. Nuoresta iästä huolimatta toisen virallinen asema oli antanut sanoille painoarvoa, joten hän oli herättänyt huomiota, vaikka uhkaavimmat ihmiset katsoivat paikalle saapunutta vartijaa kulmien alta.
Samalla kun muiden huomio herpaantui, satyyri päätti käyttää tilanteen viekkaasti hyväkseen. Vastentahtoisesti Merian oli pakko ihailla toisen rohkeutta, kun takkuinen otus hyökkäsi joukon isoimman miehen kimppuun ja pötki pakoon. Tyttö itse ehti vain nähdä ihmisjoukkoon muodostuneen aukon ennen kuin se sulkeutui, puhumattakaan pakenemisesta.
Heti seuraavaksi ihmismuurin takaa kuului käskevä murahdus, minkä jälkeen satyyri heitettiin niskavilloista takaisin sinne, mistä toinen oli lähtenytkin.
Miehen kysymys jäi kaikumaan pitkäksi aikaa, eikä kukaan osannut vastata siihen. Kaikenlaisia arvailuja ihmiset kuitenkin murahtelivat toisilleen: varmaan se oli sen kaupungin köyhimmän perheen loinen, ehkä se oli karannut, mutta oli täydellisen törkeää, ettei sillä ollut edes vaatteita, mokomakin sivistymätön barbaari…
Iso ihmismies ravisteli tiukassa otteessa pitämäänsä satyyria painottaakseen sanojaan: "Tämä yritti varmasti päästä syömään jätteitä kuin rotta." Hän yritti pitää otuksen mahdollisimman kaukana itsestään, inhon tunteet näkyivät kasvoilla vaikka toinen yritti peittää niitä.
Eräs nainen täydensi sanoja: "Ja mitä tauteja siitä irtoaakaan, se on vaaraksi lapsillemme."
"Orjamarkkinoille tuommoiset joutavat!"
Meria yritti vajota maan alle tai muuten tekeytyä niin huomaamattomaksi, että hänet unohdettaisiin. Ihmismiehen tiukassa otteessa räpistelevän satyyrin poskilta valui kyynelkarpaloita. Ei hänen ollut tarkoitus saada aikaan mitään tällaista, ihmisten oli pitänyt kiinnostua asiasta vain muutaman kymmenen sekunnin ajaksi, jotta hän pääsisi siinä syntyneessä sekaannuksessa livahtamaan portista. Sen sijaan hän oli itsekin monien valvovien ja ärtyneiden silmäparien keskellä, satyyri piti häntä varmasti kamalan hirveänä ihmisenä ja tämä oli toivotonta. Miten olikin mahdollista joutua yhdestä ongelmasta suoraan toiseen?
Tilanteen toivottomuuteen uppoutuneena hän ei melkein huomannut erästä tuttua naamaa, joka vilkaisi heidän suuntaansa yllättyneen halveksivana ja ärtyneenä. Miettimättä hetkeäkään Meria kohottautui täyteen pituuteensa ja avasi jälleen suunsa. Hänen äänensä oli vähällä sortua ja hän olisi ollut valmis juoksemaan kotiperheen satyyriukon syliin, joka näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä tähän käänteeseen.
"Thon!"
Samalla kun muiden huomio herpaantui, satyyri päätti käyttää tilanteen viekkaasti hyväkseen. Vastentahtoisesti Merian oli pakko ihailla toisen rohkeutta, kun takkuinen otus hyökkäsi joukon isoimman miehen kimppuun ja pötki pakoon. Tyttö itse ehti vain nähdä ihmisjoukkoon muodostuneen aukon ennen kuin se sulkeutui, puhumattakaan pakenemisesta.
Heti seuraavaksi ihmismuurin takaa kuului käskevä murahdus, minkä jälkeen satyyri heitettiin niskavilloista takaisin sinne, mistä toinen oli lähtenytkin.
Miehen kysymys jäi kaikumaan pitkäksi aikaa, eikä kukaan osannut vastata siihen. Kaikenlaisia arvailuja ihmiset kuitenkin murahtelivat toisilleen: varmaan se oli sen kaupungin köyhimmän perheen loinen, ehkä se oli karannut, mutta oli täydellisen törkeää, ettei sillä ollut edes vaatteita, mokomakin sivistymätön barbaari…
Iso ihmismies ravisteli tiukassa otteessa pitämäänsä satyyria painottaakseen sanojaan: "Tämä yritti varmasti päästä syömään jätteitä kuin rotta." Hän yritti pitää otuksen mahdollisimman kaukana itsestään, inhon tunteet näkyivät kasvoilla vaikka toinen yritti peittää niitä.
Eräs nainen täydensi sanoja: "Ja mitä tauteja siitä irtoaakaan, se on vaaraksi lapsillemme."
"Orjamarkkinoille tuommoiset joutavat!"
Meria yritti vajota maan alle tai muuten tekeytyä niin huomaamattomaksi, että hänet unohdettaisiin. Ihmismiehen tiukassa otteessa räpistelevän satyyrin poskilta valui kyynelkarpaloita. Ei hänen ollut tarkoitus saada aikaan mitään tällaista, ihmisten oli pitänyt kiinnostua asiasta vain muutaman kymmenen sekunnin ajaksi, jotta hän pääsisi siinä syntyneessä sekaannuksessa livahtamaan portista. Sen sijaan hän oli itsekin monien valvovien ja ärtyneiden silmäparien keskellä, satyyri piti häntä varmasti kamalan hirveänä ihmisenä ja tämä oli toivotonta. Miten olikin mahdollista joutua yhdestä ongelmasta suoraan toiseen?
Tilanteen toivottomuuteen uppoutuneena hän ei melkein huomannut erästä tuttua naamaa, joka vilkaisi heidän suuntaansa yllättyneen halveksivana ja ärtyneenä. Miettimättä hetkeäkään Meria kohottautui täyteen pituuteensa ja avasi jälleen suunsa. Hänen äänensä oli vähällä sortua ja hän olisi ollut valmis juoksemaan kotiperheen satyyriukon syliin, joka näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä tähän käänteeseen.
"Thon!"
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Ei tullattavaa
Xafir To Toukokuu 27 2010, 15:05
"Orjamarkkinoille tuollaiset joutavat!"
Huuto saa vauhkona räpiköivän Kitanin hetkeksi pysähtymään.
Orjamarkkinoille.
Orjamarkkinoille!
Sana jää kaikumaan satyyrin päähän ja saa tämän pyristelevän yhä rajummin vastaan.
"Ei! Eii!!" hän kirkuu eläimellisesti tapellessaan vastaan. Mutta Kitan kun ei ole tunnettu fyysisestä voimastaan..
"Sitokaa tämä haiseva vuohi ennen kuin se ehtii vahingoittaa muitakin!" häntä pitelevä, selvästi vihainen mies alkaa jakaa käskyjä, mutta satyyri ei jää tätä kuuntelemaan, kuten ei myöskään aikaisemman orjatytön epämääräistä, helpottunutta huudahdusta jollekin..
Hetken pähkäiltyään tämän puolivuohen aivoissa syttyy kynttilä.
Hän rentoutuu komentoja karjuvan miehen otteessa ja julistaa:
"minulla on peto hallussani! Se tottelee jokaista sanaani ja voi vahingoittaa teitäkin!"
Puolivuohi muistelee kauan sitten tapaamaansa kentauriorjaa, joka oli kammoksunut Rufusta hysteriaan asti, miksipä temppu ei siis toimisi ihmisiinkin?
"Juu ja minä olen sileeni!" korsto röhähtää ja saa katsojatkin naurahtamaan.
"Uskokaa minua!! Voin kutsua sen jos tahdotte!" Kitan jatkaa itsepintaisesti kiljumista, ja on näkevinään vilaukselta ärtyneen ja inhoavan miehen kasvoilla pelon häivähdyksen, kunnes tuo taas hillitsee ilmeensä. Varma ei tietenkään voi olla, mutta jotenkin Kitanista tuntuu ettei mies anna tämän yrittää pelkonsa takia, pelkonsa, että metsästä todella tulisi jotain järkyttävää..
Niinpä Kitan päättää yrittää ja kokoaa sen verran rohkeutensa rippeitä kasaan että saa väännettyä kasvoilleen hiukan ilkukurisen hymyn.
"Etkö uskalla..? Pelkäät vain.." poika virnistää ja antaa virneen sitten kuolla pois.
"Hyvä on sitten, jos kerran tahdot tehdä itsesi naurunalaiseksi..!" ukkeli virnistää takaisin ja paiskaa satyyripojan kovakouraisesti hiekkaiseen maahan.
"Au!!" tämä kiljahtaa korviavihlovasti mutta kompuroi sisulla pystyyn välittämättä kylkeä vihlovasta kivusta. Sitten poika lähtee kulkemaan kohti metsänlaitaa, ja tällä kertaa ihmiset väistyvät tieltä suosiolla, kuka inhosta, kuka silkasta pelosta, sitä Kitan ei jää katsomaan.
"Hei, hei, hei! Sinähän et lähde minnekään!" Kitanille jo turhankin tuttu ääni jyrähtää ja saa takkuturkin kiepsahtamaan ympäri.
"Sitä pitää kuts.." sitten hän huomaakin jo olevansa taas keskellä ihmismassaa.
"No ei väkisin.. Mutta olkaa sitten ihan hiljaa että se kuulee!" hän jupisee noustessaan jälleen kovalta mukulakiveykseltä. Sitten poika vetää henkeä ja..
"Rufuuuus! Syömäääään!!"
Ruokailukutsu kohahduttaa ihmisiä, ja jotkut jo perääntyvät, muutama lähtee jopa karkuun.
"Se aikoo syöttää meidät pedolleen..!" joku kuiskaa äänekkäästi, a satyyri on näkevinään silmänurkastaan kivimuurin kokoisen ukon valahtavan kalpeaksi muttei noteeraa havaintoaan sen kummemmin vaan kurottaa tähyilemään metsään. Kuulisipa se nyt tämän kerran...
Aikaa kuluu ja Kitan ehtii toistaakin huutonsa pariin kertaan, mutta ketään ei kuulu. Sieltä täältä alkaa kuulua jo naurahduksia ja pilkkahuutoja, mutta sorkkajalka jatkaa itsepintaisesti huuteluaan.
Voi kun tämän kerran..
Huuto saa vauhkona räpiköivän Kitanin hetkeksi pysähtymään.
Orjamarkkinoille.
Orjamarkkinoille!
Sana jää kaikumaan satyyrin päähän ja saa tämän pyristelevän yhä rajummin vastaan.
"Ei! Eii!!" hän kirkuu eläimellisesti tapellessaan vastaan. Mutta Kitan kun ei ole tunnettu fyysisestä voimastaan..
"Sitokaa tämä haiseva vuohi ennen kuin se ehtii vahingoittaa muitakin!" häntä pitelevä, selvästi vihainen mies alkaa jakaa käskyjä, mutta satyyri ei jää tätä kuuntelemaan, kuten ei myöskään aikaisemman orjatytön epämääräistä, helpottunutta huudahdusta jollekin..
Hetken pähkäiltyään tämän puolivuohen aivoissa syttyy kynttilä.
Hän rentoutuu komentoja karjuvan miehen otteessa ja julistaa:
"minulla on peto hallussani! Se tottelee jokaista sanaani ja voi vahingoittaa teitäkin!"
Puolivuohi muistelee kauan sitten tapaamaansa kentauriorjaa, joka oli kammoksunut Rufusta hysteriaan asti, miksipä temppu ei siis toimisi ihmisiinkin?
"Juu ja minä olen sileeni!" korsto röhähtää ja saa katsojatkin naurahtamaan.
"Uskokaa minua!! Voin kutsua sen jos tahdotte!" Kitan jatkaa itsepintaisesti kiljumista, ja on näkevinään vilaukselta ärtyneen ja inhoavan miehen kasvoilla pelon häivähdyksen, kunnes tuo taas hillitsee ilmeensä. Varma ei tietenkään voi olla, mutta jotenkin Kitanista tuntuu ettei mies anna tämän yrittää pelkonsa takia, pelkonsa, että metsästä todella tulisi jotain järkyttävää..
Niinpä Kitan päättää yrittää ja kokoaa sen verran rohkeutensa rippeitä kasaan että saa väännettyä kasvoilleen hiukan ilkukurisen hymyn.
"Etkö uskalla..? Pelkäät vain.." poika virnistää ja antaa virneen sitten kuolla pois.
"Hyvä on sitten, jos kerran tahdot tehdä itsesi naurunalaiseksi..!" ukkeli virnistää takaisin ja paiskaa satyyripojan kovakouraisesti hiekkaiseen maahan.
"Au!!" tämä kiljahtaa korviavihlovasti mutta kompuroi sisulla pystyyn välittämättä kylkeä vihlovasta kivusta. Sitten poika lähtee kulkemaan kohti metsänlaitaa, ja tällä kertaa ihmiset väistyvät tieltä suosiolla, kuka inhosta, kuka silkasta pelosta, sitä Kitan ei jää katsomaan.
"Hei, hei, hei! Sinähän et lähde minnekään!" Kitanille jo turhankin tuttu ääni jyrähtää ja saa takkuturkin kiepsahtamaan ympäri.
"Sitä pitää kuts.." sitten hän huomaakin jo olevansa taas keskellä ihmismassaa.
"No ei väkisin.. Mutta olkaa sitten ihan hiljaa että se kuulee!" hän jupisee noustessaan jälleen kovalta mukulakiveykseltä. Sitten poika vetää henkeä ja..
"Rufuuuus! Syömäääään!!"
Ruokailukutsu kohahduttaa ihmisiä, ja jotkut jo perääntyvät, muutama lähtee jopa karkuun.
"Se aikoo syöttää meidät pedolleen..!" joku kuiskaa äänekkäästi, a satyyri on näkevinään silmänurkastaan kivimuurin kokoisen ukon valahtavan kalpeaksi muttei noteeraa havaintoaan sen kummemmin vaan kurottaa tähyilemään metsään. Kuulisipa se nyt tämän kerran...
Aikaa kuluu ja Kitan ehtii toistaakin huutonsa pariin kertaan, mutta ketään ei kuulu. Sieltä täältä alkaa kuulua jo naurahduksia ja pilkkahuutoja, mutta sorkkajalka jatkaa itsepintaisesti huuteluaan.
Voi kun tämän kerran..
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Vs: Ei tullattavaa
Banaanimuhennos Su Toukokuu 30 2010, 11:53
Mahdollisuus oman nahkan pelastamiseen sai Merian unohtamaan satyyrin ahdingon. Hän huomioi toisen pakokauhuiset huudot, sillä ne kiinnittivät ihmisten huomion, eikä kukaan ollut kiinnostunut paikoillaan seisseen orjatytön edesottamuksista. Huudon säpsähdyttämä omistajan luottopalvelija Thon oli päässyt pahimmasta järkytyksestä yli ja nyt hän viittoili Merialle. Epäselvän nopeista ja terävistä liikkeistä huolimatta, tai niiden ansiosta, tyttö tajusi mitä toinen ajoi takaa ja hän pujotteli hajaantuneen ihmisjoukon läpi toisen luokse.
Hän oli jo melkein vihaisen satyyriukon luona, kun se pieni ääni hänen korvansa juuressa käski häntä vilkaisemaan metsän suuntaan. Takkuinen satyyri käveli rauhallisesti kohti metsänlaitaa ja Meria tipautti taas alaleukansa ällistyksestä. Miten toinen oli tehnyt tuon, päässyt vapaaksi ihan omin avuin? Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa, vaan osa ihmisjoukosta siirtyi uudelleen pojan ympärille. Tahtomattaankin Meria huokaisi ja se pieni ääni, omatunnoksikin kutsuttu, jatkoi käskevää supattamistaan hänelle.
"Tyttö! Tule tänne nyt heti äläkä kupeksi", Thon hoputti paikoilleen jämähtänyttä tyttöä. Satyri ei ihmettelisi, jos toisen järki oli taas valunut toisesta korvasta ulos. Sanoilla ei kuitenkaan näyttänyt olevan vaikutusta, joten hän lähti kipittämään pukinsorkillaan toisen luo.
Meria tunsi terävän puristuksen ranteessaan ja silmiään pyörittelevä yritti kiskoa häntä mukaansa jupisten taas omiaan.
"Odota nyt vähän", Meria tiuskahti takaisin, mutta siitä ei ollut juurikaan apua, päättäväisen yrmy satyyri ei kuunnellut häntä. Suostuttelun sijaan Meria yritti parhaansa mukaan kiilata itseään paikoilleen, ja hänen onnistui hidastamaan liikkumista hieman. Hän jopa paukutti nyrkillään satyyrin rannetta. Ympäröivät ihmiset eivät huomanneet heidän huitomistaan, tiuskimistaan ja satyyrin sadattelua, koska joukon hätäisimmät naiset olivat kiireen vilkkaa perääntymässä,
"Mikä se hirviö on? Rosannea, hae äkkiä tyttösi pois vaunusta ja juostaan turvaan muurille."
"Kauheaa!"
"No niin ihmiset, rauhoitutaan nyt – hienoa, Klethas, nää kaikki on menneet sekaisin! Pitäiskö kutsua apua?"
Hätäilevien ihmisten välistä Merian onnistuu nähdä vilaus metsikköä, jolloin hänellä itselläänkin nousee luu kurkkuun. Hän oli varmasti nähnyt vilauksen siitä pedosta, tuo eräs pusikko heilui selvästi, joku siellä vaani valmiina iskuun. Mutta satyyri hallitsee sitä, joten Meria päättää auttaa toista. Hän kirkaisee tarpeettoman kauhuissaan ja osoittaa heiluvien puskien suuntaan.
"Apua, sieltä se nyt tulee – Juoskaa!"
((Rufuksen mahti on aivan hurja... 8D . Hauska idea tuo, tästähän saa vaikka mitä aikaan. Muuten, pistin sulle yksäriä pelistä.))
Hän oli jo melkein vihaisen satyyriukon luona, kun se pieni ääni hänen korvansa juuressa käski häntä vilkaisemaan metsän suuntaan. Takkuinen satyyri käveli rauhallisesti kohti metsänlaitaa ja Meria tipautti taas alaleukansa ällistyksestä. Miten toinen oli tehnyt tuon, päässyt vapaaksi ihan omin avuin? Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa, vaan osa ihmisjoukosta siirtyi uudelleen pojan ympärille. Tahtomattaankin Meria huokaisi ja se pieni ääni, omatunnoksikin kutsuttu, jatkoi käskevää supattamistaan hänelle.
"Tyttö! Tule tänne nyt heti äläkä kupeksi", Thon hoputti paikoilleen jämähtänyttä tyttöä. Satyri ei ihmettelisi, jos toisen järki oli taas valunut toisesta korvasta ulos. Sanoilla ei kuitenkaan näyttänyt olevan vaikutusta, joten hän lähti kipittämään pukinsorkillaan toisen luo.
Meria tunsi terävän puristuksen ranteessaan ja silmiään pyörittelevä yritti kiskoa häntä mukaansa jupisten taas omiaan.
"Odota nyt vähän", Meria tiuskahti takaisin, mutta siitä ei ollut juurikaan apua, päättäväisen yrmy satyyri ei kuunnellut häntä. Suostuttelun sijaan Meria yritti parhaansa mukaan kiilata itseään paikoilleen, ja hänen onnistui hidastamaan liikkumista hieman. Hän jopa paukutti nyrkillään satyyrin rannetta. Ympäröivät ihmiset eivät huomanneet heidän huitomistaan, tiuskimistaan ja satyyrin sadattelua, koska joukon hätäisimmät naiset olivat kiireen vilkkaa perääntymässä,
"Mikä se hirviö on? Rosannea, hae äkkiä tyttösi pois vaunusta ja juostaan turvaan muurille."
"Kauheaa!"
"No niin ihmiset, rauhoitutaan nyt – hienoa, Klethas, nää kaikki on menneet sekaisin! Pitäiskö kutsua apua?"
Hätäilevien ihmisten välistä Merian onnistuu nähdä vilaus metsikköä, jolloin hänellä itselläänkin nousee luu kurkkuun. Hän oli varmasti nähnyt vilauksen siitä pedosta, tuo eräs pusikko heilui selvästi, joku siellä vaani valmiina iskuun. Mutta satyyri hallitsee sitä, joten Meria päättää auttaa toista. Hän kirkaisee tarpeettoman kauhuissaan ja osoittaa heiluvien puskien suuntaan.
"Apua, sieltä se nyt tulee – Juoskaa!"
((Rufuksen mahti on aivan hurja... 8D . Hauska idea tuo, tästähän saa vaikka mitä aikaan. Muuten, pistin sulle yksäriä pelistä.))
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Ei tullattavaa
Routa Pe Kesä 04 2010, 13:46
// Kun kerta nöyrästi pyydetään, pitäähän sitä kutsuun vastata. :'D Tulen siis mukaan heittämään enemmän kapuloita rattaisiin! //
Oivoi sinua, Korintti-parka – kaikenlaisia hulluja sinunkin sisuksissasi asuu. Kaikenlaisia kerjäläisiä, enemmän ja vähemmän tottelevaisia sekä karanneita orjia, ovelia kauppiaita, itsekeskeisiä kaupunkilaisia... ja nyt merkittävä valikoima jokaisen lajityypin edustajaa oli kerääntynyt portin läheisyyteen, tai lähinnä metsänrajaan ahdistelemaan kahta viatonta kulkijaa, joista kumpikaan ei ollut ansainnut väkijoukon nyreyttä. Eikä ainakaan sitä, että nämä suljettiin ihmisjoukon keskelle kuin kadulla painivat nuorukaiset, joiden ympärille kerääntyi pian kannustava väkijoukko. Kukaan ei ollut tainnut kuulla siitä, että ennen hutkimista kuuluisi tutkia, ja niin poispäin.
Sille ei kuitenkaan voinut enää mitään, miten asiat olivat edenneet, eivätkä ne olleet ainakaan muuttumassa yhtään parempaan suuntaan. Eivät ainakaan ilman apuvoimia, jotka eivät tainneet aivan olla sellaisia, mitä kaikki odottivat. Yksi odotti kettua, monet jotain verenhimoista petoa, jotkut eivät mitään...
... mutta yksikään ei varmasti odottanut oikeaa syöpäläistä, joka voisi tartuttaa ties mitä sairauksia niin lapsiin kuin aikuisiinkin.
Meria lieni väkijoukosta se, joka pelästyi vähiten, kun puskasta tosiaan loikkasi esiin jotain – ensin nälkiintynyt jänis ja sen perään vielä nälkiintyneempi, hurja metsästäjä. Oli ihme, että Kaksimieli kykeni sellaiseen syöksähdykseen kuin mitä tämä nyt teki pyrkiessään saamaan hädin tuskin suupalaksi kelpaavan nisäkkään kiinni, mutta se päättyi kivuliaan näköiseen kaatumiseen ja jäniksen pakokauhuiseen pakoon. Koko väkijoukko ratkesi nauruun, kun resuisiin, likaisiin vaatteisiin kietoutunut kerjäläinen ei aluksi meinannut päästä ylös, mutta kunhan tämä kohottautui jopa huonolla ryhdillään väkijoukon pisimpien miesten tasalle ja sai olemuksensa tunnistettavaksi, syntyi kohahdus.
Kyllähän arvon korinttilaiset nimittäin hullun miehen tunnistivat, kun sellaisen näkivät.
Skitsofreeninen kerjäläinen tukeutui uudenuutukaiseen kävelykeppiinsä, kolhittuaan äskeisessä rymistelyssä kipeän selkänsä, mikä painoi häntä entistäkin enemmän kasaan ja sai hänen ilmeensä vääristymään kivusta. Haaleansiniset silmät, osittain mustien suortuvien alle peittyneenä, sen sijaan katselivat väkijoukkoa hämmentyneenä – ei hän äsken ollut missään ihmisjoukon keskellä, mutta lounaaksi suunniteltu pitkäkorva oli vain sattunut luikahtamaan puskan läpi ja... niin... tässä sitä sitten oltiin.
Vasta hetken ihmeteltyään mies alkoi tajuta koko tilannetta – väkijoukko, tosin nyt kauemmas perääntynyt, oli piirittänyt reppanan näköisen satyyrin ja... "Tyttö!" hän huudahti selvästi ilahtuneena jälleennäkemisestä, vaikka se näyttikin jollain tapaa mielipuoliselta. Tosin, toinen lieni jo tottunut siihen heidän pienen seikkailunsa aikana. "Kaunis tyttö pääsi takaisin ehjänä... Mutta miksi tämä väkijoukko, somavarvas? Onko se hankaluuksissa?" Hän ontui askeleen lähemmäs, väkijoukon perääntyessä saman verran inhon ilme kasvoillaan. "Ja miksi se on tuollaisen satyyrinpennun seurassa?" Tosin melkein saman tien hänen kasvoilleen syttyi voitonriemuinen virne: "Satyyrinpapanoita! Tietysti, niin tietysti... Minä tiesin, mikä se oli!"
Krhm, siis yhä luulet tietäväsi, mikä se oli...
Kerjäläisen huomio kiinnittyi nyt Kitaniin. "Vai niin, se oli siis sinun papanasi! Huvittava papana olikin... Onko sulosääri tyttö jo kertonut sinulle, millaisiin vaikeuksiin jouduimme? Vain sinun papanasi tähden! Siitä saisit kerrottavaa kaikille karvajalkaisille tovereillesi..." Siniset silmät olivat taas kiinnittyneet Meriaan. "Mutta miksi kaikki nämä ihmiset haluavat katsella? Kaivatko sinä ne papanat ulos omin käsin?"
Joku naisista poistui äkkiä kuulomatkan ulkopuolelle...
Oivoi sinua, Korintti-parka – kaikenlaisia hulluja sinunkin sisuksissasi asuu. Kaikenlaisia kerjäläisiä, enemmän ja vähemmän tottelevaisia sekä karanneita orjia, ovelia kauppiaita, itsekeskeisiä kaupunkilaisia... ja nyt merkittävä valikoima jokaisen lajityypin edustajaa oli kerääntynyt portin läheisyyteen, tai lähinnä metsänrajaan ahdistelemaan kahta viatonta kulkijaa, joista kumpikaan ei ollut ansainnut väkijoukon nyreyttä. Eikä ainakaan sitä, että nämä suljettiin ihmisjoukon keskelle kuin kadulla painivat nuorukaiset, joiden ympärille kerääntyi pian kannustava väkijoukko. Kukaan ei ollut tainnut kuulla siitä, että ennen hutkimista kuuluisi tutkia, ja niin poispäin.
Sille ei kuitenkaan voinut enää mitään, miten asiat olivat edenneet, eivätkä ne olleet ainakaan muuttumassa yhtään parempaan suuntaan. Eivät ainakaan ilman apuvoimia, jotka eivät tainneet aivan olla sellaisia, mitä kaikki odottivat. Yksi odotti kettua, monet jotain verenhimoista petoa, jotkut eivät mitään...
... mutta yksikään ei varmasti odottanut oikeaa syöpäläistä, joka voisi tartuttaa ties mitä sairauksia niin lapsiin kuin aikuisiinkin.
Meria lieni väkijoukosta se, joka pelästyi vähiten, kun puskasta tosiaan loikkasi esiin jotain – ensin nälkiintynyt jänis ja sen perään vielä nälkiintyneempi, hurja metsästäjä. Oli ihme, että Kaksimieli kykeni sellaiseen syöksähdykseen kuin mitä tämä nyt teki pyrkiessään saamaan hädin tuskin suupalaksi kelpaavan nisäkkään kiinni, mutta se päättyi kivuliaan näköiseen kaatumiseen ja jäniksen pakokauhuiseen pakoon. Koko väkijoukko ratkesi nauruun, kun resuisiin, likaisiin vaatteisiin kietoutunut kerjäläinen ei aluksi meinannut päästä ylös, mutta kunhan tämä kohottautui jopa huonolla ryhdillään väkijoukon pisimpien miesten tasalle ja sai olemuksensa tunnistettavaksi, syntyi kohahdus.
Kyllähän arvon korinttilaiset nimittäin hullun miehen tunnistivat, kun sellaisen näkivät.
Skitsofreeninen kerjäläinen tukeutui uudenuutukaiseen kävelykeppiinsä, kolhittuaan äskeisessä rymistelyssä kipeän selkänsä, mikä painoi häntä entistäkin enemmän kasaan ja sai hänen ilmeensä vääristymään kivusta. Haaleansiniset silmät, osittain mustien suortuvien alle peittyneenä, sen sijaan katselivat väkijoukkoa hämmentyneenä – ei hän äsken ollut missään ihmisjoukon keskellä, mutta lounaaksi suunniteltu pitkäkorva oli vain sattunut luikahtamaan puskan läpi ja... niin... tässä sitä sitten oltiin.
Vasta hetken ihmeteltyään mies alkoi tajuta koko tilannetta – väkijoukko, tosin nyt kauemmas perääntynyt, oli piirittänyt reppanan näköisen satyyrin ja... "Tyttö!" hän huudahti selvästi ilahtuneena jälleennäkemisestä, vaikka se näyttikin jollain tapaa mielipuoliselta. Tosin, toinen lieni jo tottunut siihen heidän pienen seikkailunsa aikana. "Kaunis tyttö pääsi takaisin ehjänä... Mutta miksi tämä väkijoukko, somavarvas? Onko se hankaluuksissa?" Hän ontui askeleen lähemmäs, väkijoukon perääntyessä saman verran inhon ilme kasvoillaan. "Ja miksi se on tuollaisen satyyrinpennun seurassa?" Tosin melkein saman tien hänen kasvoilleen syttyi voitonriemuinen virne: "Satyyrinpapanoita! Tietysti, niin tietysti... Minä tiesin, mikä se oli!"
Krhm, siis yhä luulet tietäväsi, mikä se oli...
Kerjäläisen huomio kiinnittyi nyt Kitaniin. "Vai niin, se oli siis sinun papanasi! Huvittava papana olikin... Onko sulosääri tyttö jo kertonut sinulle, millaisiin vaikeuksiin jouduimme? Vain sinun papanasi tähden! Siitä saisit kerrottavaa kaikille karvajalkaisille tovereillesi..." Siniset silmät olivat taas kiinnittyneet Meriaan. "Mutta miksi kaikki nämä ihmiset haluavat katsella? Kaivatko sinä ne papanat ulos omin käsin?"
Joku naisista poistui äkkiä kuulomatkan ulkopuolelle...
Routa- Orja
- Viestien lukumäärä : 50
Ikä : 36
Vs: Ei tullattavaa
Xafir Su Heinä 04 2010, 19:11
//Hopsan heissan, en huomannu vastausta, anteeksi.. :/ //
Kitanin kasvoille kohoaa jo pieni, helpottunut hymy kun satyyripoika tuijottelee puskaa toiveikkaana.
"Tule vaan, älä pelkää.." hän kuiskailee kannustavasti ketulleen.
Ensin esiin pötkii jänis, sitten...
"Ihminen!"
Sana tunkee väkisinkin Kitanin suusta, eikä poika mahda enää mitään lipsahdukselleen.
Siispä on vain toivottava ettei kukaan huomannut sanan yllättynyttä sävyä. Ja laadittava suunnitelma.
"Siinähän sinä olet, Rufus! Missä ihmeessä olet luuran–.."
Pidemmälle tämä 'nerokkaan idean kehittelijä' ei ehdikään, kun ukkeli yllättää jälleen.
Eieiei, ei tämän näin pitänyt mennä!
Nyt satyyri ei voi kuin katsella tuota mielipuolta, suustaan sanoja vuodattavaa ihmismiestä, joka kiinnittääkin pian huomionsa Kitaniin.
"Kaivatko sinä ne papanat ulos omin käsin?"
Ajatuskin saa jopa Kitanin värähtämään inhosta.
Mutta nyt ei olisi aikaa inholle, joten ällötyksensä niellen Kitan astuu lähemmäs ukkoa ja yrittää uudelleen.
"Noniin, nyt riittää, Rufus. Mutta hyvä kun tulit, annoitkin jo odottaa". Satyyri kääntää kasvonsa väkijoukkoon päin ja korottaa hiukan ääntään.
"Kuunnelkaa! Tällä miehellä on ylimaallisia voimia, jotka voivat sysätä koko maailman raiteiltaan. Ja tämä kaikki on minun vallassani! Olen jumala, jota teidän kaikkien täytyisi kunnioittaa! Ja nyt olen tullut rankaisemaan niitä, jotka eivät minuun usko!!"
Poika esitelmöi silmät säkenöiden, niin innoissaan ja kiihkeästi, että joku voisi jopa uskoakin. Ja kyllä vain, yleisöstä kuuluu vaimea kohahdus ja muutama lähtee, muutama jää todella tuijottamaan tätä metsäläiskaksikkoa kunnioituksen vallassa.
Kunnes kaikki kaatuu kahteen sanaan.
"Todista se!"
Huudahdus saa nopeasti ihmisiä puolelleen, ja pian yllytyksiä kaikuu joka suunnalta.
Kitan vääntää jälleen hymyn huulillleen ja antaa katseensa kiertää ihmismassassa.
"Tarvitsetteko todisteita jumalan olemassaolosta? No, hyvä on, kenestä aloitetaan?" satyyri virnistää tyytyväisenä, onnitellen itseään täydellisestä toimintasuunnitelmasta.
Täydellisestäkö? Enpä menisi niin takuuseen, pojuseni...
Kitanin kasvoille kohoaa jo pieni, helpottunut hymy kun satyyripoika tuijottelee puskaa toiveikkaana.
"Tule vaan, älä pelkää.." hän kuiskailee kannustavasti ketulleen.
Ensin esiin pötkii jänis, sitten...
"Ihminen!"
Sana tunkee väkisinkin Kitanin suusta, eikä poika mahda enää mitään lipsahdukselleen.
Siispä on vain toivottava ettei kukaan huomannut sanan yllättynyttä sävyä. Ja laadittava suunnitelma.
"Siinähän sinä olet, Rufus! Missä ihmeessä olet luuran–.."
Pidemmälle tämä 'nerokkaan idean kehittelijä' ei ehdikään, kun ukkeli yllättää jälleen.
Eieiei, ei tämän näin pitänyt mennä!
Nyt satyyri ei voi kuin katsella tuota mielipuolta, suustaan sanoja vuodattavaa ihmismiestä, joka kiinnittääkin pian huomionsa Kitaniin.
"Kaivatko sinä ne papanat ulos omin käsin?"
Ajatuskin saa jopa Kitanin värähtämään inhosta.
Mutta nyt ei olisi aikaa inholle, joten ällötyksensä niellen Kitan astuu lähemmäs ukkoa ja yrittää uudelleen.
"Noniin, nyt riittää, Rufus. Mutta hyvä kun tulit, annoitkin jo odottaa". Satyyri kääntää kasvonsa väkijoukkoon päin ja korottaa hiukan ääntään.
"Kuunnelkaa! Tällä miehellä on ylimaallisia voimia, jotka voivat sysätä koko maailman raiteiltaan. Ja tämä kaikki on minun vallassani! Olen jumala, jota teidän kaikkien täytyisi kunnioittaa! Ja nyt olen tullut rankaisemaan niitä, jotka eivät minuun usko!!"
Poika esitelmöi silmät säkenöiden, niin innoissaan ja kiihkeästi, että joku voisi jopa uskoakin. Ja kyllä vain, yleisöstä kuuluu vaimea kohahdus ja muutama lähtee, muutama jää todella tuijottamaan tätä metsäläiskaksikkoa kunnioituksen vallassa.
Kunnes kaikki kaatuu kahteen sanaan.
"Todista se!"
Huudahdus saa nopeasti ihmisiä puolelleen, ja pian yllytyksiä kaikuu joka suunnalta.
Kitan vääntää jälleen hymyn huulillleen ja antaa katseensa kiertää ihmismassassa.
"Tarvitsetteko todisteita jumalan olemassaolosta? No, hyvä on, kenestä aloitetaan?" satyyri virnistää tyytyväisenä, onnitellen itseään täydellisestä toimintasuunnitelmasta.
Täydellisestäkö? Enpä menisi niin takuuseen, pojuseni...
Xafir- Barbaari
- Viestien lukumäärä : 31
Vs: Ei tullattavaa
Banaanimuhennos Ti Heinä 20 2010, 14:39
Jos Meria ei säikähtänyt liiankin tutun kejräläisen yhtäkkistä ilmestymistä, ainakin hän jähmettyi hetkeksi ällistyneenä. Kirkaisun jälkeinen ilme Merian kasvoilla oli vakuuttava: se oli kauhistunut. Viimeeksi kun hän oli nähnyt tuon miehen, he olivat harhaillee metsässä, ja toinen oli yrittänyt seivästää hänet kepillään. Ja nyt tuo murhaa yrittänyt kerjäläinen oli huomannut hänet.
Apua, Kaksimieli tuli suoraan tähän suuntaan! Nyt Meria toivoi, että ihmisjoukon muuri olisi vähintään kolme kertaa paksumpi eikä se antaisi tietä tuolla hoipertelevalle ilmestykselle.
'Sillä on uusi keppi'
Tyttö itse ei tiennyt, oliko toinen hullu vai ei, mutta väkijoukko ei jäänyt pohtimaan asiaa, vaan ihmiset väistivät sutjakasti kerjäläisen tieltä. Paikoillaan seisovan tytön rohkeus oli valunut varpaisiin, eikä hän saanut jalkojaan liikkeelle vaikka olisi halunnut. Somavarvas. Juonikas mies yritti jotain. Meria olisi halunnut vastata Kaksimielelle, ja hän jopa avasi suunsa muutamaan otteeseen, mutta sulki sen saamatta ulos pihahdustakaan, jolloin hän näytti kuivalle maalle joutuneelta kalalta.
'Se tulee lähemmäs, aikooko se viedä loppuun --'
Väkijoukko kiinnitti liikaa huomiota tyttöön, jonka olemassaolo oli aiemmin lähes jo unohdettu. Ihmiset vetäytyivät hieman kauemmaksi, kun tuli puhe satyyrinpapanoiden kaivamisesta. Kuvottavaa! Liian hyvällä mielikuvituksella varustettu tyttö olisi oksentanut, jos pelko ei olisi liian voimakas.
Onneksi satyyri otti hämmästyttävästi tilanteen haltuunsa. Seuraavien lauseiden aikana Meria valahti kuolonkalpeaksi, koska hän muisti mitä oli tapahtunut viime kerralla, kun Kaksimielen yli-inhimillisiin voimiin oltiin viitattu.
Ihmisten melun joukosta kuului erään miehen ääni muita voimakkaampana. Se on sama mies, joka aiemmin roikotti Kitania jaloista.
"Aloita se.. tuosta!", hän haastaa satyyrin ja tämän hullun käskyläisen osoittamalla etusormellaan Meriaa.
Apua, Kaksimieli tuli suoraan tähän suuntaan! Nyt Meria toivoi, että ihmisjoukon muuri olisi vähintään kolme kertaa paksumpi eikä se antaisi tietä tuolla hoipertelevalle ilmestykselle.
'Sillä on uusi keppi'
Tyttö itse ei tiennyt, oliko toinen hullu vai ei, mutta väkijoukko ei jäänyt pohtimaan asiaa, vaan ihmiset väistivät sutjakasti kerjäläisen tieltä. Paikoillaan seisovan tytön rohkeus oli valunut varpaisiin, eikä hän saanut jalkojaan liikkeelle vaikka olisi halunnut. Somavarvas. Juonikas mies yritti jotain. Meria olisi halunnut vastata Kaksimielelle, ja hän jopa avasi suunsa muutamaan otteeseen, mutta sulki sen saamatta ulos pihahdustakaan, jolloin hän näytti kuivalle maalle joutuneelta kalalta.
'Se tulee lähemmäs, aikooko se viedä loppuun --'
Väkijoukko kiinnitti liikaa huomiota tyttöön, jonka olemassaolo oli aiemmin lähes jo unohdettu. Ihmiset vetäytyivät hieman kauemmaksi, kun tuli puhe satyyrinpapanoiden kaivamisesta. Kuvottavaa! Liian hyvällä mielikuvituksella varustettu tyttö olisi oksentanut, jos pelko ei olisi liian voimakas.
Onneksi satyyri otti hämmästyttävästi tilanteen haltuunsa. Seuraavien lauseiden aikana Meria valahti kuolonkalpeaksi, koska hän muisti mitä oli tapahtunut viime kerralla, kun Kaksimielen yli-inhimillisiin voimiin oltiin viitattu.
Ihmisten melun joukosta kuului erään miehen ääni muita voimakkaampana. Se on sama mies, joka aiemmin roikotti Kitania jaloista.
"Aloita se.. tuosta!", hän haastaa satyyrin ja tämän hullun käskyläisen osoittamalla etusormellaan Meriaa.
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Ei tullattavaa
Routa Ke Elo 18 2010, 12:43
Kaksikon kannalta olisi ehdottomasti ollut parempi, mikäli Kitan olisi vain jatkanut kettunsa kutsumista ja jättänyt kerjäläisen huomiotta, mutta koska tämä tuli vedetyksi mukaan soppaan... no... Ei soppa siitä ainakaan parantunut. Pikemminkin päinvastoin, se paloi pohjaan. Ciostes oli äärimmäisen hämillään tilanteen jatkuvien, uusien käänteiden vuoksi, mutta vielä enemmän häntä kummastutti se, että hän joutui jälleen tekemisiin jumaluuksien kanssa. Ensin hän esitti pappia ja nyt... no... kai jotain karvaisen, sorkallisen jumalan käskyläistä.
Taivaansiniset silmät jähmettyivät jälleen Meriaan, kun useampikin etusormi päätyi osoittamaan tätä kiihkeiden yllytysten saattelemana. Tytönhupakolla oli melkoinen taito joutua hankaluuksiin ja sotkea Kaksimieli mukaan, vaikka tämä olisi vielä hetkeä aiemmin ollut puuhailemassa omiaan omassa rauhassaan. Mutta ei, jostain kumman syystä jumalat halusivat huvittaa itseään tönimällä heitä sattumasta toiseen, aivan kuin hänenkin elämänsä ei olisi jo aivan tarpeeksi puuduttavaa ilmankin. Ehkä orjatyttö kaipasi jännitystä arkeensa, mutta hän sai seikkailuja aivan tarpeeksi jo silkasta kerjäämisestä ja toimeen tulemisesta.
"Tee tuolle jotain – kasvata sille vaikka parta!" Kehotus sai röhönaurun raikumaan väkijoukossa. "Sopisitte silloin hyvin toisillenne, karvakoipi! Anna mennä, kasvata tytölle parta ja todista meille, että kykenet siihen!"
Kerjäläismies siirsi katseensa satyyriin, jolla ei kumma kyllä näyttänyt lainkaan olevan taitoja kasvattaa edes yhtä ylimääräistä karvatynkää kenenkään kasvoihin, saati rehottavaa kulkurinpartaa. Eikä hänelläkään mitään maagisia karvankasvatusvoimia ollut – hän keräsi kyllä täitä ja kirppuja omiin hiuksiinsa erinomaisesti, mutta se ei tainnut aivan riittää vakuuttamaan väkijoukkoa. Etenkään, kun osa näistä alkoi jo käydä epäileviksi, koska vaivaantunut hiljaisuus venyi... ja venyi... ja venyi yhä pidemmäksi, kolmikon yrittäessä kukin yksinään selvittää pakomahdollisuuksiaan.
"Mutta miksi sievälle somakasvolle pitäisi kasvattaa lisää karvoja? Eivätkö jo olemassa olevat riitä?" mies kysyi parrankasvatusta ehdottaneelta mieheltä, saaden tämän säpsähtämään. Tosin se johtui todennäköisesti siitä, että hän erehtyi tuomaan haisevan, kirppuisen olemuksensa yhden ontuvan askeleen lähemmäs. "Olen nähnyt, kun jotkut naiset raaputtavat jalkakarvojaan irti... Miksi sitä työtä pitäisi lisätä? Pidätkö sinä karvaisista naisista?"
Väkijoukosta kuului hajanaisia nauruntyrskähdyksiä, mutta myös ärtynyttä jupinaa – välikohtaus vei jokaisen arvokasta aikaa ja kaikki olisivat jo halunneet todistaa, josko isännätön orja lynkattaisiin tai tehtäisiinkö tälle jotain muuta mielenkiintoista. Mutta kun kaikki alkoi muuttua silkaksi leikiksi, ihmisten kärsivällisyys oli koetuksella.
"En minä halua tytölle lisää karvoja... Ottakaa sen sijaan niitä pois tuolta satyyrilta, jolla niitä on jo aivan tarpeeksi. Kai te tiedätte, mitä kaikkea niihin tarttuu, kun tuollainen karvakasa juoksentelee vapaana metsässä ja kaupungilla? Haluatteko te todella kaikki ne kirput koteihinne ja kaduillenne?" Ciostes rupatteli, huomaamatta takaisin Kitaniin suuntautuvaa, kasvavaa vihamielisyyttä. Hupsis... Kun yleisö alkoi taas tiivistyä satyyrin ympärille, kerjäläinen vaikeni hölmistyneenä ja nojasi leukansa kävelykeppinsä päähän. Jaa, Meria oli pelastettu kauneusvirheeltä, mutta poloinen sorkkajalka... Tämä taisi olla vielä pahemmassa pulassa kuin alun perin.
Taivaansiniset silmät jähmettyivät jälleen Meriaan, kun useampikin etusormi päätyi osoittamaan tätä kiihkeiden yllytysten saattelemana. Tytönhupakolla oli melkoinen taito joutua hankaluuksiin ja sotkea Kaksimieli mukaan, vaikka tämä olisi vielä hetkeä aiemmin ollut puuhailemassa omiaan omassa rauhassaan. Mutta ei, jostain kumman syystä jumalat halusivat huvittaa itseään tönimällä heitä sattumasta toiseen, aivan kuin hänenkin elämänsä ei olisi jo aivan tarpeeksi puuduttavaa ilmankin. Ehkä orjatyttö kaipasi jännitystä arkeensa, mutta hän sai seikkailuja aivan tarpeeksi jo silkasta kerjäämisestä ja toimeen tulemisesta.
"Tee tuolle jotain – kasvata sille vaikka parta!" Kehotus sai röhönaurun raikumaan väkijoukossa. "Sopisitte silloin hyvin toisillenne, karvakoipi! Anna mennä, kasvata tytölle parta ja todista meille, että kykenet siihen!"
Kerjäläismies siirsi katseensa satyyriin, jolla ei kumma kyllä näyttänyt lainkaan olevan taitoja kasvattaa edes yhtä ylimääräistä karvatynkää kenenkään kasvoihin, saati rehottavaa kulkurinpartaa. Eikä hänelläkään mitään maagisia karvankasvatusvoimia ollut – hän keräsi kyllä täitä ja kirppuja omiin hiuksiinsa erinomaisesti, mutta se ei tainnut aivan riittää vakuuttamaan väkijoukkoa. Etenkään, kun osa näistä alkoi jo käydä epäileviksi, koska vaivaantunut hiljaisuus venyi... ja venyi... ja venyi yhä pidemmäksi, kolmikon yrittäessä kukin yksinään selvittää pakomahdollisuuksiaan.
"Mutta miksi sievälle somakasvolle pitäisi kasvattaa lisää karvoja? Eivätkö jo olemassa olevat riitä?" mies kysyi parrankasvatusta ehdottaneelta mieheltä, saaden tämän säpsähtämään. Tosin se johtui todennäköisesti siitä, että hän erehtyi tuomaan haisevan, kirppuisen olemuksensa yhden ontuvan askeleen lähemmäs. "Olen nähnyt, kun jotkut naiset raaputtavat jalkakarvojaan irti... Miksi sitä työtä pitäisi lisätä? Pidätkö sinä karvaisista naisista?"
Väkijoukosta kuului hajanaisia nauruntyrskähdyksiä, mutta myös ärtynyttä jupinaa – välikohtaus vei jokaisen arvokasta aikaa ja kaikki olisivat jo halunneet todistaa, josko isännätön orja lynkattaisiin tai tehtäisiinkö tälle jotain muuta mielenkiintoista. Mutta kun kaikki alkoi muuttua silkaksi leikiksi, ihmisten kärsivällisyys oli koetuksella.
"En minä halua tytölle lisää karvoja... Ottakaa sen sijaan niitä pois tuolta satyyrilta, jolla niitä on jo aivan tarpeeksi. Kai te tiedätte, mitä kaikkea niihin tarttuu, kun tuollainen karvakasa juoksentelee vapaana metsässä ja kaupungilla? Haluatteko te todella kaikki ne kirput koteihinne ja kaduillenne?" Ciostes rupatteli, huomaamatta takaisin Kitaniin suuntautuvaa, kasvavaa vihamielisyyttä. Hupsis... Kun yleisö alkoi taas tiivistyä satyyrin ympärille, kerjäläinen vaikeni hölmistyneenä ja nojasi leukansa kävelykeppinsä päähän. Jaa, Meria oli pelastettu kauneusvirheeltä, mutta poloinen sorkkajalka... Tämä taisi olla vielä pahemmassa pulassa kuin alun perin.
Routa- Orja
- Viestien lukumäärä : 50
Ikä : 36
Arkhaios :: Kaupunkivaltiot :: Korintti
Sivu 1 / 1
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa