Kummallinen ilmestys
Arkhaios :: Kaupunkivaltiot :: Korintti
Sivu 1 / 1
Kummallinen ilmestys
Banaanimuhennos Su Heinä 05 2009, 18:15
Keskikesän aurinko poltti säteillään maata, muutti osan kasveista keltaisiksi ja rapiseviksi ja kuumensi talojen paksut seinät. Onneksi Meria oli päässyt hetkeksi pois sisätilojen huonosta ilmasta ja nyt hän käveli pitkin Korintin keskikatua. Hän oli matkalla torille ruokaostoksille, kolme obolusta taskussaan. Sillä saisi vaikka mitä, jos kunnollista ruokaa oli ylipäätään jäljellä, sillä katu oli aivan täynnä väkeä ja moni muukin oli varmasti hankkimassa syötävää varastoihinsa. Toivottavasti se oli vain kuvitelmaa, sillä orjatyttö ostaisi mieluiten mahdollisimman halvalla. Siten hänen omaan taskuunsa jäisi pari chalkoita.
Ulkona ei ollut sen helpompi olla kuin sisälläkään. Kadusta nouseva pöly tarttui kitalakeen, muutti sen autiomaaksi ja sai tytön yskäisemään. Käännähtäessään köhimään hänen silmänsä osuivat viereisen korttelin markkinapaikkaan – orjatoriin. Lavalle oli tuotu juuri ryhmä laihoja neekereitä ja pari vaaleaa pikkulasta. Hän osasi kuvitella, kuinka kärpäset parveilivat hurjan näköisissä tummissa silmissä. Yhdellä pieneen lannevaatteeseen pukeutuneella mustalla käkkäräpäällä oli nenässään norsunluusta tehty puikko, mutta varmasti ylhäisestä asemasta huolimatta ihmisen olemus oli lyöty ja apaattinen. Meria käänsi katseensa pois, kun kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin, ja jatkoi matkaansa päätään pudistaen.
Hän ei kuitenkaan päässyt pitkälle, koska hän törmäsi johonkuhun.
"Aah!", hän huudahti yllätyksestä ja horjahti taaksepäin. Katsomatta edes uhriaan tarkemmin hän heittäytyi polvilleen maahan ja vakuutti kiireesti anteeksipyynnöillään teon olevan täysi vahinko. Vilkaistessaan värittömien hiustensa välistä hän näki, että edessä oli pääasiassa ihmisistä muodostunut muuri. Väki oli kerääntynyt tuijottamaan jotakin, mutta mitä?
Ulkona ei ollut sen helpompi olla kuin sisälläkään. Kadusta nouseva pöly tarttui kitalakeen, muutti sen autiomaaksi ja sai tytön yskäisemään. Käännähtäessään köhimään hänen silmänsä osuivat viereisen korttelin markkinapaikkaan – orjatoriin. Lavalle oli tuotu juuri ryhmä laihoja neekereitä ja pari vaaleaa pikkulasta. Hän osasi kuvitella, kuinka kärpäset parveilivat hurjan näköisissä tummissa silmissä. Yhdellä pieneen lannevaatteeseen pukeutuneella mustalla käkkäräpäällä oli nenässään norsunluusta tehty puikko, mutta varmasti ylhäisestä asemasta huolimatta ihmisen olemus oli lyöty ja apaattinen. Meria käänsi katseensa pois, kun kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin, ja jatkoi matkaansa päätään pudistaen.
Hän ei kuitenkaan päässyt pitkälle, koska hän törmäsi johonkuhun.
"Aah!", hän huudahti yllätyksestä ja horjahti taaksepäin. Katsomatta edes uhriaan tarkemmin hän heittäytyi polvilleen maahan ja vakuutti kiireesti anteeksipyynnöillään teon olevan täysi vahinko. Vilkaistessaan värittömien hiustensa välistä hän näki, että edessä oli pääasiassa ihmisistä muodostunut muuri. Väki oli kerääntynyt tuijottamaan jotakin, mutta mitä?
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Kummallinen ilmestys
Vieraili To Heinä 09 2009, 21:33
Kun sanottiin, että elämän kulun voi itse määrätä tai luovuttaa jumalten käsiin, niin ei - se ei ollu totta. Ihminen pystyi omistamaan toisen ihmisen, ihminen pystyi omistamaan olennonkin, jota ei tavattu kuin rautammisissa metsissä villeinä alueensa puolustajina, joiden laumayhteisö toimi barbaarimaisen raa'asti hylätessään heikot ja vanhat. Tai näin ainakin eräs hallakonkimo ruuna tunsi asian olevan. Hän oli hylkiö, siis turha ja hyödytön rasite, joka oli lopulta löytänyt paikkansa kaksijalkaisten keskeltä.
Orjana.
Isännän asioille lähetetty kummajainen ei kävellyt yleen katsovasti ihmisiä kuhisevan massan keskellä, vaan enemminkin yritti tehdä itsestään niin pienen ja olemattoman kuin vain kykeni - tietenkään onnistumatta kovinkaan kummoisesti todellisuudessa. Satunnaisella tuurilla ohi kulkeva sileenikin vilkaisi häntä kulmiensa alta ja tuhahti. Eh, kentaurit eivät taineet olla tuonkaan häiskän suosiossa ? Hmph, parempi neljä hevosen kinttua kuin vain kaksi!
Vaan kas, kun kannattaisi katsoa minne asteli. Orjamarkkinoiden läpi lönköttelevä kaviokas ei tietenkään tajunnut, että kaikki eivät ehkä väistäisi massavan olemuksensa tieltä, joten kun yht'äkkiä jokin tömähti kehoaan vasten, niin oli tämän pysähdyttyvä seinään törmänneen lailla. Nuorukaisen suusta pärskähti eräälainen ynähdys, joka oli niin eläimellinen kuin tältä saattoi odottaa - oikein Lykosmaista kamaa, etten sanoisi. Lisäksi polvilleen langettunut nainen ei saanut kuin epävarmoja pälyilyjä aikaan, koska eihän toinen voinut missään nimessä puhutella häntä, vaan jotakuta ympärille kerääntynyttä henkilöä, joka uteliaan ahnain silmin rääpi kaiken irti tilanteesta.
Ellei sitten kentaurin näkemisestäkin.
"Neiti, olkaa hyvä ja nouskaa ylös. Se oli aivan omaa syytäni, kun en katsonut eteeni."
Lykos ei edes yrittänyt kumarrella tässä väentungoksessa, sillä seuraavaksi mielikuvissaan joku jo hyppäisi tämän selkään ja täräyttäisi kantapäät papurikkokuvioituihin kylkiin, kuten isännän riiviömäiset lapsenlapset. Uh, että orjana saikin kestää kaikkea...
Yng, mutta älkää tuijottako siinä vieressä - hajaantukaa ? Ihan kuin täällä ei muutenkin olisi läkähdyttävä helle, joka sai Lykoksen lautaset kostumaan, puhumattakaan niskasta, joka oli harmailla suortuvilla verhottu.
Orjana.
Isännän asioille lähetetty kummajainen ei kävellyt yleen katsovasti ihmisiä kuhisevan massan keskellä, vaan enemminkin yritti tehdä itsestään niin pienen ja olemattoman kuin vain kykeni - tietenkään onnistumatta kovinkaan kummoisesti todellisuudessa. Satunnaisella tuurilla ohi kulkeva sileenikin vilkaisi häntä kulmiensa alta ja tuhahti. Eh, kentaurit eivät taineet olla tuonkaan häiskän suosiossa ? Hmph, parempi neljä hevosen kinttua kuin vain kaksi!
Vaan kas, kun kannattaisi katsoa minne asteli. Orjamarkkinoiden läpi lönköttelevä kaviokas ei tietenkään tajunnut, että kaikki eivät ehkä väistäisi massavan olemuksensa tieltä, joten kun yht'äkkiä jokin tömähti kehoaan vasten, niin oli tämän pysähdyttyvä seinään törmänneen lailla. Nuorukaisen suusta pärskähti eräälainen ynähdys, joka oli niin eläimellinen kuin tältä saattoi odottaa - oikein Lykosmaista kamaa, etten sanoisi. Lisäksi polvilleen langettunut nainen ei saanut kuin epävarmoja pälyilyjä aikaan, koska eihän toinen voinut missään nimessä puhutella häntä, vaan jotakuta ympärille kerääntynyttä henkilöä, joka uteliaan ahnain silmin rääpi kaiken irti tilanteesta.
Ellei sitten kentaurin näkemisestäkin.
"Neiti, olkaa hyvä ja nouskaa ylös. Se oli aivan omaa syytäni, kun en katsonut eteeni."
Lykos ei edes yrittänyt kumarrella tässä väentungoksessa, sillä seuraavaksi mielikuvissaan joku jo hyppäisi tämän selkään ja täräyttäisi kantapäät papurikkokuvioituihin kylkiin, kuten isännän riiviömäiset lapsenlapset. Uh, että orjana saikin kestää kaikkea...
Yng, mutta älkää tuijottako siinä vieressä - hajaantukaa ? Ihan kuin täällä ei muutenkin olisi läkähdyttävä helle, joka sai Lykoksen lautaset kostumaan, puhumattakaan niskasta, joka oli harmailla suortuvilla verhottu.
Vieraili- Vierailija
Vs: Kummallinen ilmestys
Banaanimuhennos Ma Heinä 13 2009, 07:24
Kaviot. Vasta nyt Meria tajusi tuijottavansa ihmisjalkojen sijaan kengitettyjä kavioita, joista jatkuivat hevosen kintut. Häntä kuitenkin puhutteli ihmisääni, joka jopa neiditteli orjaa. Kummallista, tuota sanaa kuuli hyvin harvoin. ja heti kun se oli saanut lauseensa sanottua, tyttö ponkaisi pystyyn.
'Niinpä, minähän tässä kaaduin'.
Jollekin toiselle ruskeahiuksinen olisi voinut sanoa nuo sanat, mutta nyt ne jäivät kuihtuvan ajatuksen tasolle. Hänen edessään seisoi ilmielävä kentauri, joka heilautteli häntäänsä ja näytti muutenkin vaivaantuneelta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tyttö näki tämän lajin edustajan omin silmin. Ja vielä kaupungissa, kengitettynä!
Seuraavaksi Meria tajusi tekevän sitä samaa kuin väkijoukko heidän ympärillään – hän tuijotti olentoa ihmetyksestä ja uteliaisuudesta laajentunein silmin, ahmi silmillään toisen jokaista yksityiskohtaa. Oli erityisen kummallista nähdä, kuinka hevosen sileä karvapeite muuttui ihmismiehen vatsaksi. Turkki ainakin näytti sileältä, voi kun sitä pääsisi silittämään...
Aivan kuin väkijoukko hivuttautuisi pikkuhiljaa lähemmäksi ja lähemmäksi. Tuollainen tunkeilu ei käynyt päinsä. Ensinnäkin, kentauriorja vaikutti siltä, kuin torakat kiipeäisivät pitkin tämän selkään. Toinenhan saattaisi karata täältä hetkenä minä hyvänsä, mikä olisi ollut kovin kurjaa. Tai tylsää ainakin.
"Höpsistä, ei minua edes sattunut", hän vastasi kenties jopa epäilyttävän ystävällisesti ja reippaasti. Samalla hän puisteli hiekkaa ja pölyä vaatteistaan sekä katsoi kentauria silmiin. Samalla innostunut hymy nousi ruskettuneille kasvoille.
Ennen kuin Meria oli ehtinyt kehittää suunnitelman, kuinka hän pääsisi kentaurin kanssa kaksistaan johonkin rauhallisempaan paikkaan, pois tämän väkijoukon keskeltä, pieni mustanharmaa otus sinkosi ihmisten seasta heitä kohden. Satyyri viipelsi pukinsorkillaan hevosen jalkojen ohitse ja tarrasi Merian käsivarresta kiinni, ennen kuin nuori nainen ehti tehdä mitään.
Ote oli luja, pitkähköt kynnet painuvat ihoon ja uhri parkaisi kivusta ja yllätyksestä.
"Nyt sinä liikut, vai ajattelitko tarjota hevosenlihaa tänään päivälliseksi", satyyri Thon murahti välittämättä vieressä olevasta kentaurista. Satyyri oli orjana samassa talossa kuin Meria ja häntä oli käsketty pitää tyttöä silmällä. Nuoren orjan pitkät kauppareissut olivat herättäneet ylimääräistä huomiota, mitäs tyttö oli niin typerä.
Selvittyään ensi säikähdyksestä Meria ravisti kättään, ja kun se ei auttanut, hän ärähti ja potkaisi satyyria jalkaan.
"Päästä irti, sinä kirpunsyömä määkijä!"
((Älä ihmettele satyyrin nimeä, muutan sen hahmokuvaukseenkin pian. Sille saa vapaasti tehdä mitä haluaa, kunhan se pysyy hengissä.))
'Niinpä, minähän tässä kaaduin'.
Jollekin toiselle ruskeahiuksinen olisi voinut sanoa nuo sanat, mutta nyt ne jäivät kuihtuvan ajatuksen tasolle. Hänen edessään seisoi ilmielävä kentauri, joka heilautteli häntäänsä ja näytti muutenkin vaivaantuneelta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tyttö näki tämän lajin edustajan omin silmin. Ja vielä kaupungissa, kengitettynä!
Seuraavaksi Meria tajusi tekevän sitä samaa kuin väkijoukko heidän ympärillään – hän tuijotti olentoa ihmetyksestä ja uteliaisuudesta laajentunein silmin, ahmi silmillään toisen jokaista yksityiskohtaa. Oli erityisen kummallista nähdä, kuinka hevosen sileä karvapeite muuttui ihmismiehen vatsaksi. Turkki ainakin näytti sileältä, voi kun sitä pääsisi silittämään...
Aivan kuin väkijoukko hivuttautuisi pikkuhiljaa lähemmäksi ja lähemmäksi. Tuollainen tunkeilu ei käynyt päinsä. Ensinnäkin, kentauriorja vaikutti siltä, kuin torakat kiipeäisivät pitkin tämän selkään. Toinenhan saattaisi karata täältä hetkenä minä hyvänsä, mikä olisi ollut kovin kurjaa. Tai tylsää ainakin.
"Höpsistä, ei minua edes sattunut", hän vastasi kenties jopa epäilyttävän ystävällisesti ja reippaasti. Samalla hän puisteli hiekkaa ja pölyä vaatteistaan sekä katsoi kentauria silmiin. Samalla innostunut hymy nousi ruskettuneille kasvoille.
Ennen kuin Meria oli ehtinyt kehittää suunnitelman, kuinka hän pääsisi kentaurin kanssa kaksistaan johonkin rauhallisempaan paikkaan, pois tämän väkijoukon keskeltä, pieni mustanharmaa otus sinkosi ihmisten seasta heitä kohden. Satyyri viipelsi pukinsorkillaan hevosen jalkojen ohitse ja tarrasi Merian käsivarresta kiinni, ennen kuin nuori nainen ehti tehdä mitään.
Ote oli luja, pitkähköt kynnet painuvat ihoon ja uhri parkaisi kivusta ja yllätyksestä.
"Nyt sinä liikut, vai ajattelitko tarjota hevosenlihaa tänään päivälliseksi", satyyri Thon murahti välittämättä vieressä olevasta kentaurista. Satyyri oli orjana samassa talossa kuin Meria ja häntä oli käsketty pitää tyttöä silmällä. Nuoren orjan pitkät kauppareissut olivat herättäneet ylimääräistä huomiota, mitäs tyttö oli niin typerä.
Selvittyään ensi säikähdyksestä Meria ravisti kättään, ja kun se ei auttanut, hän ärähti ja potkaisi satyyria jalkaan.
"Päästä irti, sinä kirpunsyömä määkijä!"
((Älä ihmettele satyyrin nimeä, muutan sen hahmokuvaukseenkin pian. Sille saa vapaasti tehdä mitä haluaa, kunhan se pysyy hengissä.))
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Kummallinen ilmestys
Vieraili Ti Heinä 14 2009, 17:38
"Oh, mikä helpotus kuulla tuo, neiti."
Kuin katseet olisivat polttaneet reikiä kylkiin - niitä tuli joka suunnasta. Niin edestä, niin takaa, niin sivuilta... ihme, kun joku ei ollut kiivennyt läheiselle orjalavalle jo vilkuilemaan, mutta siinähän lieni omat riskinsä tulla myydyksi, vaikka olisi kuinka vapaata kansalaista tahansa, mutta ei pystynyt todistamaan sitä mitenkään. Kentauri pingotti koko kehoaan, ettei vain olisi äyskäissyt uteliaille kaksijalkaisille, että näiden tulisi pysyä loitommalla, elleivät mielineet hevosenkengän kuvaa naamatauluunsa, mutta ei - Lykoksen ei tarvinnut pelätä sisäisen tulivuorensa täydellistä purkautumista, koska sen teki joku muu.
Nimittäin satyyri, ja kiukkuinen sellainen.
"Hei...!"
Hevosen lihaa ? Tarkoittiko tuo pukinkäppänä häntä ? Johan oli röyhkeä otus kerta kaikkiaan - joutaisi saada kunnon oppitunnin siitä ketä kuului arvostaa, vaikka tämä olikin yhteiskunnalliselta asemaltaan mitä oli. Sitä paitsi naisia ei saanut riepotella noin, sillä nämä sattuivat olemaan miehiä heikompaa tekoa sekä avuttomia surkumyttyjä, joista ei ollut kuin lapsen kantajaksi ja synnyttäjäksi - kai. Eikö arvio mennyt aika nappiin ?
Tosin tässä kirppuneidissä riitti ihailtavaa sisua - kuka tahansa ei olisi potkinut sorkkajalkaista satyyria, sillä noiden (kentaurin mielestä) halkaistu "kavio" tekisi varmasti kipeämpää osuessaan kostomielessä takaisin. Vaikka satyyrista lähtenyt älähdys lietsoi vahingoniloista hyvittuneisuutta, niin se myös antoi harmaa hiuksiselle nuorukaiselle tilaisuuden toimia - nimittäin aikaa napata tyttöä kädestä ja repäistä tuon oman kehonsa taakse. Näin massava hevosenruhonsa tuli kärhämän fyysiseksi keskipisteeksi.
"Ala kalppia siitä!"
Ihmisjoukko kohahti, milloin myös osa tajusi paeta etäämmälle - kentaurihan kävi vaaralliseksi! Lykoksen ahdistus niin ikään myös kasvoi, eikä hän enää tiennyt halusiko sekaantua tähän ihmisnaisen suureen probleemaan, joka ensinnäkään ei edes kuulunut tälle millään muotoa ? Noh, kaipa satyyrin hevosliha -puheet olivat kiehauttaneet tarpeeksi hermonystyröitään, joten likan olisi turha kuvitella Lykoksen puolustavan nyt tuon oikeuksia...
"Yng, mikä sinä olet minua komentelemaan, kentauri ?!"
Thon äyskäisi kinttuaan pidellen ja voivotellen karmeaa kohtaloaan kuin sympatiapisteitä kerjäten. Pah, luuletko saavasikin niitä, sinä senkin pieni...
"Olen pahansisuinen jättiläislihaklöntti, joka tallaa tuollaisia hapsenhörökakkaroita päivätyökseen!"
Noh, vaikeniko se nyt ? Paras olisi.
[[ Selevä homma. Pahoitteluni pienestä hittauksesta tuolla välissä muuten, se on aina muokattavissa poiskin~. ]]
Kuin katseet olisivat polttaneet reikiä kylkiin - niitä tuli joka suunnasta. Niin edestä, niin takaa, niin sivuilta... ihme, kun joku ei ollut kiivennyt läheiselle orjalavalle jo vilkuilemaan, mutta siinähän lieni omat riskinsä tulla myydyksi, vaikka olisi kuinka vapaata kansalaista tahansa, mutta ei pystynyt todistamaan sitä mitenkään. Kentauri pingotti koko kehoaan, ettei vain olisi äyskäissyt uteliaille kaksijalkaisille, että näiden tulisi pysyä loitommalla, elleivät mielineet hevosenkengän kuvaa naamatauluunsa, mutta ei - Lykoksen ei tarvinnut pelätä sisäisen tulivuorensa täydellistä purkautumista, koska sen teki joku muu.
Nimittäin satyyri, ja kiukkuinen sellainen.
"Hei...!"
Hevosen lihaa ? Tarkoittiko tuo pukinkäppänä häntä ? Johan oli röyhkeä otus kerta kaikkiaan - joutaisi saada kunnon oppitunnin siitä ketä kuului arvostaa, vaikka tämä olikin yhteiskunnalliselta asemaltaan mitä oli. Sitä paitsi naisia ei saanut riepotella noin, sillä nämä sattuivat olemaan miehiä heikompaa tekoa sekä avuttomia surkumyttyjä, joista ei ollut kuin lapsen kantajaksi ja synnyttäjäksi - kai. Eikö arvio mennyt aika nappiin ?
Tosin tässä kirppuneidissä riitti ihailtavaa sisua - kuka tahansa ei olisi potkinut sorkkajalkaista satyyria, sillä noiden (kentaurin mielestä) halkaistu "kavio" tekisi varmasti kipeämpää osuessaan kostomielessä takaisin. Vaikka satyyrista lähtenyt älähdys lietsoi vahingoniloista hyvittuneisuutta, niin se myös antoi harmaa hiuksiselle nuorukaiselle tilaisuuden toimia - nimittäin aikaa napata tyttöä kädestä ja repäistä tuon oman kehonsa taakse. Näin massava hevosenruhonsa tuli kärhämän fyysiseksi keskipisteeksi.
"Ala kalppia siitä!"
Ihmisjoukko kohahti, milloin myös osa tajusi paeta etäämmälle - kentaurihan kävi vaaralliseksi! Lykoksen ahdistus niin ikään myös kasvoi, eikä hän enää tiennyt halusiko sekaantua tähän ihmisnaisen suureen probleemaan, joka ensinnäkään ei edes kuulunut tälle millään muotoa ? Noh, kaipa satyyrin hevosliha -puheet olivat kiehauttaneet tarpeeksi hermonystyröitään, joten likan olisi turha kuvitella Lykoksen puolustavan nyt tuon oikeuksia...
"Yng, mikä sinä olet minua komentelemaan, kentauri ?!"
Thon äyskäisi kinttuaan pidellen ja voivotellen karmeaa kohtaloaan kuin sympatiapisteitä kerjäten. Pah, luuletko saavasikin niitä, sinä senkin pieni...
"Olen pahansisuinen jättiläislihaklöntti, joka tallaa tuollaisia hapsenhörökakkaroita päivätyökseen!"
Noh, vaikeniko se nyt ? Paras olisi.
[[ Selevä homma. Pahoitteluni pienestä hittauksesta tuolla välissä muuten, se on aina muokattavissa poiskin~. ]]
Vieraili- Vierailija
Vs: Kummallinen ilmestys
Banaanimuhennos To Heinä 16 2009, 20:37
((Tuo sopii hyvin, eli älä turhaan muuttele. Suloinen tuo Lykoksen ajatus naisista – surkumyttyjä… =) ))
Saatuaan kengänkärjestä jalkaansa Thon tunsi, että hänen arvoaan oli loukattu suuresti. Voivottelunsa lomassa hän mulkaisi kuritonta orjatyttöä kulmiensa alitse, ja katse lupasi kostoa.
Satyyri ja Meria eivät koskaan olleet tulleet hyvin toimeen, eikä kummallakaan ollut pienintäkään halua muuttaa suhtautumistaan. Tämä oli jälleen uusi osoitus siitä: isäntä ei ollut suoranaisesti käskenyt satyyria varjostamaan tyttöä, hän oli ohimennen sanonut, että nuorta naista voisi pitää silmällä. Nuoret ovat levottomia, kaikkihan sen tietävät. Siitä lähtien Thon oli kuitenkin kulkenut ihmisen perässä aina kun toinen oli lähtenyt jonnekin.
Vielä suurempi yllätys Merialle oli se, kun tuntematon kentauri kiskaisi hänet taakseen turvaan. Kyllä hänen kätensä kiskominen oli nyt suosittua, mutta mikä mies – tai siis kentauri – hänet olikaan pelastanut! Toisen uhrautuvaisuus oli ainutlaatuista ja ihailtavaa. Nuori nainen katsoi ihailevasti edessään seisovaa kentauria, joka juuri käski satyyria häipymään.
"Yng, mikä sinä olet minua komentelemaan, kentauri?!"
Kuultuaan kentaurin vastauksen äskeiseen lauseeseen Thon röyhisti rintaansa ja yritti näyttää niin suurelta ja mahtavalta kuin mahdollista, jolloin hän näytti varsin hullunkuriselta – ainakin Merian mielestä.
"Olen vaikutusvaltaisen perheen palveluksessa", satyyri aloitti mahtailevasti. Vaikutusvaltainen oli liioittelevasti sanottu, mutta liioittelu ei ollut sorkkajalalle epätavallista.
"Ja tämä tyttö", hän viittasi kentaurin takana tyytyväisenä seisovaan Meriaan ja jatkoi tiukasti, "on isännälleni kuuluva orja. Eli älä sotkeudu meidän asioihimme – häivy."
Satyyri näki tällä hetkellä vain häntä loukanneen kaksikon, jotka olivat uskomattoman nenäkkäitä. Olihan hän sentään luotettu henkilö Milonakiksen perheessä ja hän oli palvellut heitä pitkään sekä uskollisesti. Sen takia hänen mieleensä ei tullut, ettei tämänlaatuisen huomion kerääminen ole välttämättä se fiksuin asia, varsinkin jos joku kutsuu vartijat paikalle. Osa väestä oli lähtenyt pois, vieraiden ongelmat eivät jaksaneet kiinnostaa heitä, mutta suuri osa oli jäänyt katsomaan uteliaasti tilanteen kehittymistä – tosin he olivat siirtyneet kauemmaksi, jos kentauri villiintyy.
Todellisuudessa satyyri ei ollut missään mielessä korkeassa asemassa, vaikka otus olisikin halunnut uskoa niin. Meria ei siis hätkähtänyt toisen sanoja, koska tiesi niiden olevan tyhjää puhetta. Eihän satyyri ollut koskaan aikaisemminkaan kannellut hänen tekemisistään, ainakaan hän ei ollut saanut mitään erityistä rangaistusta. Pihistetty leivos tai pieni viiniruukku illalla pehmittäisivät ukon mielen sopivasti.
"Jos et huomannut, olen menossa ostoksille ja aioin juuri oikaista tuon kadun poikki", Meria puhui satyyrille yhtä hitaasti kuin vajaaälyiselle ja nyökkäsi kujaa kohden. Hän kääntyi lähteäkseen ja katsahti toiveikkaasti kentauriin. Pitihän hänen saada tilaisuus kiittää toista tämän urheudesta.
"Etkös sinäkin ollut menossa samaan suuntaan ennen kuin törmäsimme?"
Saatuaan kengänkärjestä jalkaansa Thon tunsi, että hänen arvoaan oli loukattu suuresti. Voivottelunsa lomassa hän mulkaisi kuritonta orjatyttöä kulmiensa alitse, ja katse lupasi kostoa.
Satyyri ja Meria eivät koskaan olleet tulleet hyvin toimeen, eikä kummallakaan ollut pienintäkään halua muuttaa suhtautumistaan. Tämä oli jälleen uusi osoitus siitä: isäntä ei ollut suoranaisesti käskenyt satyyria varjostamaan tyttöä, hän oli ohimennen sanonut, että nuorta naista voisi pitää silmällä. Nuoret ovat levottomia, kaikkihan sen tietävät. Siitä lähtien Thon oli kuitenkin kulkenut ihmisen perässä aina kun toinen oli lähtenyt jonnekin.
Vielä suurempi yllätys Merialle oli se, kun tuntematon kentauri kiskaisi hänet taakseen turvaan. Kyllä hänen kätensä kiskominen oli nyt suosittua, mutta mikä mies – tai siis kentauri – hänet olikaan pelastanut! Toisen uhrautuvaisuus oli ainutlaatuista ja ihailtavaa. Nuori nainen katsoi ihailevasti edessään seisovaa kentauria, joka juuri käski satyyria häipymään.
"Yng, mikä sinä olet minua komentelemaan, kentauri?!"
Kuultuaan kentaurin vastauksen äskeiseen lauseeseen Thon röyhisti rintaansa ja yritti näyttää niin suurelta ja mahtavalta kuin mahdollista, jolloin hän näytti varsin hullunkuriselta – ainakin Merian mielestä.
"Olen vaikutusvaltaisen perheen palveluksessa", satyyri aloitti mahtailevasti. Vaikutusvaltainen oli liioittelevasti sanottu, mutta liioittelu ei ollut sorkkajalalle epätavallista.
"Ja tämä tyttö", hän viittasi kentaurin takana tyytyväisenä seisovaan Meriaan ja jatkoi tiukasti, "on isännälleni kuuluva orja. Eli älä sotkeudu meidän asioihimme – häivy."
Satyyri näki tällä hetkellä vain häntä loukanneen kaksikon, jotka olivat uskomattoman nenäkkäitä. Olihan hän sentään luotettu henkilö Milonakiksen perheessä ja hän oli palvellut heitä pitkään sekä uskollisesti. Sen takia hänen mieleensä ei tullut, ettei tämänlaatuisen huomion kerääminen ole välttämättä se fiksuin asia, varsinkin jos joku kutsuu vartijat paikalle. Osa väestä oli lähtenyt pois, vieraiden ongelmat eivät jaksaneet kiinnostaa heitä, mutta suuri osa oli jäänyt katsomaan uteliaasti tilanteen kehittymistä – tosin he olivat siirtyneet kauemmaksi, jos kentauri villiintyy.
Todellisuudessa satyyri ei ollut missään mielessä korkeassa asemassa, vaikka otus olisikin halunnut uskoa niin. Meria ei siis hätkähtänyt toisen sanoja, koska tiesi niiden olevan tyhjää puhetta. Eihän satyyri ollut koskaan aikaisemminkaan kannellut hänen tekemisistään, ainakaan hän ei ollut saanut mitään erityistä rangaistusta. Pihistetty leivos tai pieni viiniruukku illalla pehmittäisivät ukon mielen sopivasti.
"Jos et huomannut, olen menossa ostoksille ja aioin juuri oikaista tuon kadun poikki", Meria puhui satyyrille yhtä hitaasti kuin vajaaälyiselle ja nyökkäsi kujaa kohden. Hän kääntyi lähteäkseen ja katsahti toiveikkaasti kentauriin. Pitihän hänen saada tilaisuus kiittää toista tämän urheudesta.
"Etkös sinäkin ollut menossa samaan suuntaan ennen kuin törmäsimme?"
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Kummallinen ilmestys
Vieraili La Heinä 18 2009, 13:55
[[ Khih, mukavaa, että miellytti \o/ ]]
Voi, jos Lykos olisi osannut lukea ajatuksia, niin hän olisi suorastaan heittäytynyt pois tytön ja satyyrin välistä - eihän tämä nyt ihmistyttelin ihailua ollut itselleen kerjäämässä, vaan jakamassa oma kohtaista oikeutta. Vaikka kentauri olikin ollut liki polven korkeudesta orjana, niin hänellä oli sentään jonkinlainen itsensä kunnioitus jäljellä, eikä yksi mukamas vaikutusvaltaisesta perheestä tullut käppänä hyppinyt nokille.
"Pah, minä en ole menossa mihinkään!"
Kätensä risteytyivät rintakehäänsä vasten puuskaan, kun tämä oli likipitäen länttämässä mahtavan takalistonsa vasten tannerta - mutta vain melkein. Likan sanat nimittäin saivat tämän kurkistamaan alaviistoon sivulleen, eikä olisikaan liennyt ihme, jos nuorukainen olisi murjaissut totuuden - eihän hän ollut menossa sinne päin, jonne tuntematon pikku neiti osoitti. Ohitse hiipuvan hetken hallakonkimo pohti ja tuumaili huulet mutrussa fiksuinta vastausta, joka osoittautui pelkäksi pään nyökkäykseksi.
Hyvä on. Tulen mukaasi, vaikka se ei ollutkaan alkuperäinen tarkoitus. Ehkä isäntä antaisi pienen seikkailun anteeksi, kuten ennenkin, koska eihän voimiaan tuntevaa koninpuolikasta saanut hermostuttaa. Jos eläimet stressasivat ja muuttuivat helposti ärhäköiksi, niin entäs sitten sellainen olento, joka oli puoliksi vieläpä ihminen ? Sydänhän siinä pysähtyisi alta aikayksikön.
Tumma etukavio ruopaisi maata vaativasti, kun hän puoliksi tönäisi ärhäkän satyyrin syrjempään itsestään. Menetkös siitä, surkea kirppu! Rinnan ryhistely ja uhittelu ei vakuuttanut pahemmin kun pituuseroakin oli kerta näin paljon - hah. Silloin tällöin törmäsi itseään pidemmäksi venähtäneisiin henkilöihin, mutta autappa Apollon, kun Lykos eksyisi metsään lajitovereidensa keskelle - hänhän olisi ponimallinen kaupunkihöröttäjä, joka kuolisi nälkään ja janoon viikossa.
"No niin, me-mennäänpäs siis."
Kätensä ojentui tytölle, mutta katse pysyi yhä satyyrissä, jonka kasvot olivat kuin palaneet auringossa. Tästä tulisi varmaan enemmän ja vähemmän santaa niskaan, mutta kyllä tuon mykistyneen pukinkoiven ilmeen näkeminen oli sen arvoista! Jos Lykos olisi vapaa kentauri, niin tämä vielä vaatisi pari kepiniskua käppänälle tuon huonon käytöksen vuoksi.
"Siispä, suonette anteeksi, arvon mahtavan perheen orjapukki."
Kuinka niin äänessään kuulsi pisteliäisyyttä ?
[[ Kaverin koneella kirjoitin, niin siksi taso vähän mitä on... Kirjoitan edistävämpää tekstiä seuraavassa vuorossa. ]]
Voi, jos Lykos olisi osannut lukea ajatuksia, niin hän olisi suorastaan heittäytynyt pois tytön ja satyyrin välistä - eihän tämä nyt ihmistyttelin ihailua ollut itselleen kerjäämässä, vaan jakamassa oma kohtaista oikeutta. Vaikka kentauri olikin ollut liki polven korkeudesta orjana, niin hänellä oli sentään jonkinlainen itsensä kunnioitus jäljellä, eikä yksi mukamas vaikutusvaltaisesta perheestä tullut käppänä hyppinyt nokille.
"Pah, minä en ole menossa mihinkään!"
Kätensä risteytyivät rintakehäänsä vasten puuskaan, kun tämä oli likipitäen länttämässä mahtavan takalistonsa vasten tannerta - mutta vain melkein. Likan sanat nimittäin saivat tämän kurkistamaan alaviistoon sivulleen, eikä olisikaan liennyt ihme, jos nuorukainen olisi murjaissut totuuden - eihän hän ollut menossa sinne päin, jonne tuntematon pikku neiti osoitti. Ohitse hiipuvan hetken hallakonkimo pohti ja tuumaili huulet mutrussa fiksuinta vastausta, joka osoittautui pelkäksi pään nyökkäykseksi.
Hyvä on. Tulen mukaasi, vaikka se ei ollutkaan alkuperäinen tarkoitus. Ehkä isäntä antaisi pienen seikkailun anteeksi, kuten ennenkin, koska eihän voimiaan tuntevaa koninpuolikasta saanut hermostuttaa. Jos eläimet stressasivat ja muuttuivat helposti ärhäköiksi, niin entäs sitten sellainen olento, joka oli puoliksi vieläpä ihminen ? Sydänhän siinä pysähtyisi alta aikayksikön.
Tumma etukavio ruopaisi maata vaativasti, kun hän puoliksi tönäisi ärhäkän satyyrin syrjempään itsestään. Menetkös siitä, surkea kirppu! Rinnan ryhistely ja uhittelu ei vakuuttanut pahemmin kun pituuseroakin oli kerta näin paljon - hah. Silloin tällöin törmäsi itseään pidemmäksi venähtäneisiin henkilöihin, mutta autappa Apollon, kun Lykos eksyisi metsään lajitovereidensa keskelle - hänhän olisi ponimallinen kaupunkihöröttäjä, joka kuolisi nälkään ja janoon viikossa.
"No niin, me-mennäänpäs siis."
Kätensä ojentui tytölle, mutta katse pysyi yhä satyyrissä, jonka kasvot olivat kuin palaneet auringossa. Tästä tulisi varmaan enemmän ja vähemmän santaa niskaan, mutta kyllä tuon mykistyneen pukinkoiven ilmeen näkeminen oli sen arvoista! Jos Lykos olisi vapaa kentauri, niin tämä vielä vaatisi pari kepiniskua käppänälle tuon huonon käytöksen vuoksi.
"Siispä, suonette anteeksi, arvon mahtavan perheen orjapukki."
Kuinka niin äänessään kuulsi pisteliäisyyttä ?
[[ Kaverin koneella kirjoitin, niin siksi taso vähän mitä on... Kirjoitan edistävämpää tekstiä seuraavassa vuorossa. ]]
Vieraili- Vierailija
Vs: Kummallinen ilmestys
Banaanimuhennos Ma Heinä 20 2009, 22:32
((Ällös sinä siellä tasosta valita))
Valmiiksi kehitellyt nokkelat sanat juuttuivat satyyrin kurkkuun, kun hänet sivuutettiin. Kaiken kukkuraksi tuo hevosensikiö kehtasi nimittää häntä… orjapukiksi. Thon puhisi itsekseen ja mulkoili kiukkuisena kentaurin loittonevaa selkää. Ehkä hän ei voisi maksaa takaisin tuosta röyhkeydestä, mutta ainakin vieraan olennon kanssa loittoneva Meria-tyttö saisi tuntea tämän nahoissaan! Ainakin jos se oli Thonista kiinni.
Meria oli oikein tyytyväinen nähdessään kentaurin myöntävän eleen. Muutaman sydämenlyönnin ajan hän oli jo ehtinyt pelätä, ettei harmaa mies seuraisikaan häntä. Viimeiseksi hän halusi jäädä kahden tuon satyyrinkäppänän kanssa, se oli varmaa.
Kentaurin ojentaessaan kätensä Meria katsoi sitä hölmistyneenä, siirsi kummastelevasti katseensa kentauriin ja jäi katsomaan jälleen kättä. Olettiko toinen tosiaan, että hän ottaisi siitä kiinni? Ei hänellä tietenkään ollut mitään tätä tuntematonta kentauria vastaan, ei hän olisi muuten pyytänyt tätä seuraukseen. Ellei sitten saadakseen tekosyyn häipyä… No, joka tapauksessa, edes orjan ei ollut hyvä idea talsia käsi kädessä kentaurin kanssa, kun kyseessä oli julkinen paikka.
Nopeasti tyttö kaivoi taskujaan ja löysi henkilökohtaisen pussukkansa lisäksi vainyksinkertainen, mutta kaunis, vihertävä kampa. Pakon edessä hän nappasi sen hyppysiinsä ja laittoi sen kentaurin avonaiseen kämmeneen.
"Noin, ole hyvä."
Hän ei halunnut tehdä kentauria naurunalaiseksi, mutta ei myöskään itseään.
Pian he olivat syrjässä pahimmasta vilinästä ja satyyri Thon oli – toivottavasti – jättänyt heidät rauhaan. Enää ei tarvinnut pelätä, että kukaan kävelee päin tai ajaa päälle, joten Meria hidasti ja kääntyi katsomaan kentauria kunnolla. Ainoa ikävä asia oli se, että hänen täytyi pitää päätään inhottavasti takakenossa, jotta hän näki toisen kasvot kunnolla.
"Käppänälle pistetään aivan liian harvoin jauhot suuhun, oli jo aikakin! Mutta en ole nähnyt sinua aikaisemmin täällä, oletko muuttanut vasta?", tyttö kysyi silmät kiiluen ja yritti peittää hymähdystään. Aivan kuin kentaurit muuttaisivat kaupunkiin omasta tahdostaan, eivät ainakaan täysjärkiset. Mutta mistäs sitä tiesi, vaikka tämä olisi menettänyt järjen valon jo lapsena. Olihan toinen sentään neiditellyt häntä, orjatyttöä.
Meria oli kallistunut hieman eteenpäin ja odotti vastausta, janoten tietoa. Jos kentauri oli valmis kertomaan elämäntarinansa, niin nainen kuuntelisi sen uteliaasti kieli pitkällä.
Valmiiksi kehitellyt nokkelat sanat juuttuivat satyyrin kurkkuun, kun hänet sivuutettiin. Kaiken kukkuraksi tuo hevosensikiö kehtasi nimittää häntä… orjapukiksi. Thon puhisi itsekseen ja mulkoili kiukkuisena kentaurin loittonevaa selkää. Ehkä hän ei voisi maksaa takaisin tuosta röyhkeydestä, mutta ainakin vieraan olennon kanssa loittoneva Meria-tyttö saisi tuntea tämän nahoissaan! Ainakin jos se oli Thonista kiinni.
Meria oli oikein tyytyväinen nähdessään kentaurin myöntävän eleen. Muutaman sydämenlyönnin ajan hän oli jo ehtinyt pelätä, ettei harmaa mies seuraisikaan häntä. Viimeiseksi hän halusi jäädä kahden tuon satyyrinkäppänän kanssa, se oli varmaa.
Kentaurin ojentaessaan kätensä Meria katsoi sitä hölmistyneenä, siirsi kummastelevasti katseensa kentauriin ja jäi katsomaan jälleen kättä. Olettiko toinen tosiaan, että hän ottaisi siitä kiinni? Ei hänellä tietenkään ollut mitään tätä tuntematonta kentauria vastaan, ei hän olisi muuten pyytänyt tätä seuraukseen. Ellei sitten saadakseen tekosyyn häipyä… No, joka tapauksessa, edes orjan ei ollut hyvä idea talsia käsi kädessä kentaurin kanssa, kun kyseessä oli julkinen paikka.
Nopeasti tyttö kaivoi taskujaan ja löysi henkilökohtaisen pussukkansa lisäksi vainyksinkertainen, mutta kaunis, vihertävä kampa. Pakon edessä hän nappasi sen hyppysiinsä ja laittoi sen kentaurin avonaiseen kämmeneen.
"Noin, ole hyvä."
Hän ei halunnut tehdä kentauria naurunalaiseksi, mutta ei myöskään itseään.
Pian he olivat syrjässä pahimmasta vilinästä ja satyyri Thon oli – toivottavasti – jättänyt heidät rauhaan. Enää ei tarvinnut pelätä, että kukaan kävelee päin tai ajaa päälle, joten Meria hidasti ja kääntyi katsomaan kentauria kunnolla. Ainoa ikävä asia oli se, että hänen täytyi pitää päätään inhottavasti takakenossa, jotta hän näki toisen kasvot kunnolla.
"Käppänälle pistetään aivan liian harvoin jauhot suuhun, oli jo aikakin! Mutta en ole nähnyt sinua aikaisemmin täällä, oletko muuttanut vasta?", tyttö kysyi silmät kiiluen ja yritti peittää hymähdystään. Aivan kuin kentaurit muuttaisivat kaupunkiin omasta tahdostaan, eivät ainakaan täysjärkiset. Mutta mistäs sitä tiesi, vaikka tämä olisi menettänyt järjen valon jo lapsena. Olihan toinen sentään neiditellyt häntä, orjatyttöä.
Meria oli kallistunut hieman eteenpäin ja odotti vastausta, janoten tietoa. Jos kentauri oli valmis kertomaan elämäntarinansa, niin nainen kuuntelisi sen uteliaasti kieli pitkällä.
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Kummallinen ilmestys
Vieraili Ti Heinä 21 2009, 20:54
A-Ahaa ?
Kampa.
Ei hän mitään kammalla tehnyt, ellei ihminen vihjannut hiusten olevan sotkuiset ja kaipaavan näinollen takkujen ratkomista. Tosin Lykos ei pahemmin ollut "sivistynyt" kampaamiseen ja itsensä puunaamiseen, koska vaihtelevasti muut orjat puunasivat turkkinsa kiiltäväksi, tai sitten kauhukakara-kaarti repi jouhia niin, että takkujen sijasta kaljut läntit olivat ilmeisempi vaihtoehto. Siispä kentauri vain päätyi seuraamaan vierellään kulkevaa tyttöä ja kääntelemään suortuvien suoristajaa käsissään - se oli perin käytännöllinen kapistus, mutta ei ehkä tällaisen mämmikouran hyppysissä...
"Uh...?"
Maa kutsuu, kaveri! Lilliputti höpötteli hassuja - jopa niin hauskoja juttuja, että kimon suupielet alkoivat nykimään ylöspäin typerään virneeseen. Hänenlaisensako muka muuttaisi kaupunkiin metsän rauhaisasta siimeksestä, jossa hallitsivat erilaiset lait ? Kentaurille sopivat lait.
"En, olen ollut isännältäni jo lapsesta saakka."
Tuntui oudolta puhua lapsista, naisista ja miehistä - varsa, tamma ja orii olivat ehkä Lykokselle helpommin suuhun sopivia tarkoitusperäisiä sanoja, mutta koska salainen haaveensa oli olla filosofinen kaksijalkainen, niin mikäs siinä sitten. Massassa massan tavalla, eikös ?
Ja sitten koittikin hiljaisuus, kun nuorukaisen suuhun ei muotoutunut mitään asiaan liittyvää tai sopivaa. Ei tätä kiinnostanut alkaa avautumaan omasta elämästään ja siitä, kuinka hän oli päätynyt Inakhos τσεκούριn perheeseen eläimen asemaan alistettuna vaunujuhtana - jäänyt kitukasvuiseksi, keskinkertaiseksi ja unohdetuksi muiden lajitovereiden keskuudessa. Lauma, jossa tämä oli ollut, piti Pikikuuta liikanimensä veroisena onnettomuuspakkauksena, joka oli vain vaaraksi muille. Lisäksi orjatterankaan tausta ei välttämättä ollut utelun arvoinen...
"Olin sinua lyhyempi silloin, kun tulin tänne!"
T-y-p-e-r-y-s. Lyhyys voi olla arka aihe monille, mutta eihän Lykos tullut ajatelleeksi sitä. Hänhän voisi pitää jämäkkä rakenteista neitosta vaikka kävelykeppinään.
"Enkä yhtään ihmettele, jos et ole nähnyt minua. Olen enemmäkseen viettänyt vuosia isännän puutarhassa koristeena sekä pelolla vetäen viljavankkureita. Juhlakärryjäkin olen tätä nykyään repimässä eteenpäin, mutta se antaa minulle erikoisoikeutena viedä tärkeitä papereita ison talon ulkopuolelle."
Ylpeä, mikä ylpeä - eivätpähän muut orjat päässeet kopsuttelemaan melkein vapaalla jalalla Korintin kaduilla.
"Olen varmaan ihan tasavertainen sen... käppänän kanssa ?"
Kampa.
Ei hän mitään kammalla tehnyt, ellei ihminen vihjannut hiusten olevan sotkuiset ja kaipaavan näinollen takkujen ratkomista. Tosin Lykos ei pahemmin ollut "sivistynyt" kampaamiseen ja itsensä puunaamiseen, koska vaihtelevasti muut orjat puunasivat turkkinsa kiiltäväksi, tai sitten kauhukakara-kaarti repi jouhia niin, että takkujen sijasta kaljut läntit olivat ilmeisempi vaihtoehto. Siispä kentauri vain päätyi seuraamaan vierellään kulkevaa tyttöä ja kääntelemään suortuvien suoristajaa käsissään - se oli perin käytännöllinen kapistus, mutta ei ehkä tällaisen mämmikouran hyppysissä...
"Uh...?"
Maa kutsuu, kaveri! Lilliputti höpötteli hassuja - jopa niin hauskoja juttuja, että kimon suupielet alkoivat nykimään ylöspäin typerään virneeseen. Hänenlaisensako muka muuttaisi kaupunkiin metsän rauhaisasta siimeksestä, jossa hallitsivat erilaiset lait ? Kentaurille sopivat lait.
"En, olen ollut isännältäni jo lapsesta saakka."
Tuntui oudolta puhua lapsista, naisista ja miehistä - varsa, tamma ja orii olivat ehkä Lykokselle helpommin suuhun sopivia tarkoitusperäisiä sanoja, mutta koska salainen haaveensa oli olla filosofinen kaksijalkainen, niin mikäs siinä sitten. Massassa massan tavalla, eikös ?
Ja sitten koittikin hiljaisuus, kun nuorukaisen suuhun ei muotoutunut mitään asiaan liittyvää tai sopivaa. Ei tätä kiinnostanut alkaa avautumaan omasta elämästään ja siitä, kuinka hän oli päätynyt Inakhos τσεκούριn perheeseen eläimen asemaan alistettuna vaunujuhtana - jäänyt kitukasvuiseksi, keskinkertaiseksi ja unohdetuksi muiden lajitovereiden keskuudessa. Lauma, jossa tämä oli ollut, piti Pikikuuta liikanimensä veroisena onnettomuuspakkauksena, joka oli vain vaaraksi muille. Lisäksi orjatterankaan tausta ei välttämättä ollut utelun arvoinen...
"Olin sinua lyhyempi silloin, kun tulin tänne!"
T-y-p-e-r-y-s. Lyhyys voi olla arka aihe monille, mutta eihän Lykos tullut ajatelleeksi sitä. Hänhän voisi pitää jämäkkä rakenteista neitosta vaikka kävelykeppinään.
"Enkä yhtään ihmettele, jos et ole nähnyt minua. Olen enemmäkseen viettänyt vuosia isännän puutarhassa koristeena sekä pelolla vetäen viljavankkureita. Juhlakärryjäkin olen tätä nykyään repimässä eteenpäin, mutta se antaa minulle erikoisoikeutena viedä tärkeitä papereita ison talon ulkopuolelle."
Ylpeä, mikä ylpeä - eivätpähän muut orjat päässeet kopsuttelemaan melkein vapaalla jalalla Korintin kaduilla.
"Olen varmaan ihan tasavertainen sen... käppänän kanssa ?"
Vieraili- Vierailija
Vs: Kummallinen ilmestys
Banaanimuhennos Pe Heinä 24 2009, 07:35
"Eh…", Meria henkäisi yllättyneenä kuullessaan esiin hypähtäneen toteamuksen. Hän ei ollut osannut odottaa sellaista: aihe ei liittynyt mihinkään, se ei ollut edes kysymys tai tutustumista varten esitetty puolikohtelias lause. Ehkä se oli vitsi, joten Meria ohitti sen olankohautuksella.
"No siinä tapauksessa sinä olit tosi lyhkäinen!", hän huudahti hymyillen. Vasta nyt hän huomasi, että tämä poika, mies, ori tai mikä lie, ei ollut kovinkaan korkealla. Tämän lajin edustajat ovat kuulemma niin korkeita, etteivät he mahtuisi kunnolla oviaukoista sisään – mutta ei tämä. Olihan tämä mukavaa, ettei tarvinnut niksauttaa niskojaan sijoiltaan kun katsoo toista silmiin.
Seuraavaksi kentauri ryhtyi kerskumaan omilla etuoikeuksillaan. Itse sanat eivät olleet suoranaisesti itsekehusta tihkuvia, mutta kentaurin ilme teki olemuksesta hieman ärsyttävän. Sen takia Meria vastasi terävämmin kuin oli tarkoitus:
"Juuri niin. Eihän Thon oikeasti ole missään erityisasemassa."
Kateus muutti hänen alun perin hyväntahtoisen ajatuksensa aivan toisenlaiseksi. Eli et ole sinäkään, kentauri. Vaikka vetäisit kuinka hienoja tai kultakoristeisia kärryjä perässäsi, ei se muuta asemaasi. Ehkä saat jonkun edun, jota muilla ei ole, mutta siinä se.
Mutta, toisaalta, ei hänen pelastajansa ja sankarinsa voinut olla itserakas kerskuja. Ei vain voinut. Se siis tarkoitti sitä, että hän oli ymmärtänyt aivan väärin. Harmaahapsen äskeinen lause oli sittenkin kenties ollut epävarma, ehkä toinen oikeasti luuli olevansa kuivettunutta satyyria mitättömämpi. Sitten se omahyväinen ilme olikin kenties johtunut siitä, että kentaurin vatsa oli täynnä ja toinen oli tyytyväinen.
"Siksi häneen on siis turha edes verrata", Meria korjasi äskeisiä sanojaan levitellen hyväntahtoisesti käsiään. En minä äsken tarkoittanut pahaa, älä siis lähde pois, sinä kummallinen ja kiehtova eläin. Tai mikä nyt oletkaan. "Thon vain haluaisi olla isännän luottomies ja lemmikki. Mutta…"
Merian katse kiinnittyi kentaurin käsissä pyörivään kampaan, hän tuijotti sitä ja kun mitään ei tapahtunut tarpeeksi nopeasti, hän selvitti kurkkuaan.
"Minä voin ottaa sen jo takaisin."
"No siinä tapauksessa sinä olit tosi lyhkäinen!", hän huudahti hymyillen. Vasta nyt hän huomasi, että tämä poika, mies, ori tai mikä lie, ei ollut kovinkaan korkealla. Tämän lajin edustajat ovat kuulemma niin korkeita, etteivät he mahtuisi kunnolla oviaukoista sisään – mutta ei tämä. Olihan tämä mukavaa, ettei tarvinnut niksauttaa niskojaan sijoiltaan kun katsoo toista silmiin.
Seuraavaksi kentauri ryhtyi kerskumaan omilla etuoikeuksillaan. Itse sanat eivät olleet suoranaisesti itsekehusta tihkuvia, mutta kentaurin ilme teki olemuksesta hieman ärsyttävän. Sen takia Meria vastasi terävämmin kuin oli tarkoitus:
"Juuri niin. Eihän Thon oikeasti ole missään erityisasemassa."
Kateus muutti hänen alun perin hyväntahtoisen ajatuksensa aivan toisenlaiseksi. Eli et ole sinäkään, kentauri. Vaikka vetäisit kuinka hienoja tai kultakoristeisia kärryjä perässäsi, ei se muuta asemaasi. Ehkä saat jonkun edun, jota muilla ei ole, mutta siinä se.
Mutta, toisaalta, ei hänen pelastajansa ja sankarinsa voinut olla itserakas kerskuja. Ei vain voinut. Se siis tarkoitti sitä, että hän oli ymmärtänyt aivan väärin. Harmaahapsen äskeinen lause oli sittenkin kenties ollut epävarma, ehkä toinen oikeasti luuli olevansa kuivettunutta satyyria mitättömämpi. Sitten se omahyväinen ilme olikin kenties johtunut siitä, että kentaurin vatsa oli täynnä ja toinen oli tyytyväinen.
"Siksi häneen on siis turha edes verrata", Meria korjasi äskeisiä sanojaan levitellen hyväntahtoisesti käsiään. En minä äsken tarkoittanut pahaa, älä siis lähde pois, sinä kummallinen ja kiehtova eläin. Tai mikä nyt oletkaan. "Thon vain haluaisi olla isännän luottomies ja lemmikki. Mutta…"
Merian katse kiinnittyi kentaurin käsissä pyörivään kampaan, hän tuijotti sitä ja kun mitään ei tapahtunut tarpeeksi nopeasti, hän selvitti kurkkuaan.
"Minä voin ottaa sen jo takaisin."
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Kummallinen ilmestys
Vieraili Ke Heinä 29 2009, 10:48
Huh ?
Aivan kuin ilma olisi muuttunut äsken jotenkin koleaksi, vai kuvitteliko Lykos ? Ihmistyttö tuntui olevan enemmän ja vähemmän ailahteleva luonne, kun ensin tuo oli yksi lämpöisä ystävällisyys ja seuraavaksi sylki piikikästä tappuraa suustaan. Eihän hän ollut mikään ihmistuntija, mutta kyllä näiden vuosien aikana oli tullut opituksia yhtä sun toista noiden kaksijalkaisten tavasta kommunikoida ja olla ennalta arvaamattomia. Toista se varmaan olisi kentaurien parissa... kehon kieltä heikäläisiltä pystyi ainakin paremmin tulkitsemaan.
"Yiiyh, en minä mikään lemmikki haluaisi olla..."
Vaikka olenkin jo. Lykoksen katse palasi takaisin käsissään olevaan kampaan, kun tämä uppoutui niin paljon ajatuksiinsa, ettei ollut kuulla lyhyenlängän pyyntöä. Siis mikä kampa ? Ei minulla mitään kampaa ollut käsissäni, vaikka sitä satuinkin tässä möllöttämään ja pyörittelemään kuin mitäkin ainokaista aarretta. Eh, tylleröllehän se oli sitä, joten kentauri teki varmasti elämänsä pahimpiin mokiin kuuluvan käännähdyksen isännän kodin suuntaan. Kohta olisi ruokinta-aika, joten paranisi olla ajoissa!
"Kyllä, kyllä - minä menenkin tästä."
... Mitähän Lykos oli oikein kuullut pelastettunsa sanovan ?
Se jäänee arvoitukseksi, koska vasta parin päivän kuluttua harmaahapsi oivalsi mukanaan raahautuvan hiustenselvittäjän, jonka omistaja toivon mukaan ei ollut kiristellyt hampaitaan pirstaleiksi. Tuskastuneena itselleen sallimattomasta virheestä, varkaudesta suorastaan, oli hän onnekseen saanut luvan viedä toisen kirjeen isännän tuttavalle. Kunhan posti oltaisiin toimitettu Eriaden Milonakisille, niin hän voisi pihistää hieman aikaa sen tytön etsintään - ehkä neiti oli talon virallinen ruokatarpeiden hakija tai jotain vastaavaa...
"Mitä sinä täällä teet ?!"
Vastahan Lykos oli päässyt sisäpihalle, kun joku määki pahansuovan ja halveksivan utelunsa kuultaviin. Närkästyneenä kentauri käänsi nokka pystyssä päätään kohti puhuttelijaa, jonka ränsistyneet piirteet olivat niin erehdyttävän tutut, ettei nuorukainen voinut kuin loksauttaa suunsa ammolleen. Tuohan oli se kiusankappale, joka oli uhonnut ylevän nelijalkaisen ansaitsevan tulla hevosmakkaraksi.
"Jos tulit etsimään Meriaa, niin ala kalppimaan siitä jo! Huss!"
"Hmph! Tulin tuomaan talonisännälle tärkeää pergamenttia!"
Kappas, hiljenikö vuohenkuvatus ? Ainakin tuon pukinkintut alkoivat väpättämään ja sormet puristuivat nyrkkiin - otuksen silmiin oli syttynyt outo kiilto...
"Anna se tänne! Minä vien sen!"
Äkkiä Thon roikkuikin viestin toisessa päässä ja koitti repiä sitä epäuskoisen Lykoksen kädestä. Uh, älä luukekkaan! Kyllä ruuna tiesi, kuinka satyyri mustamaalaisi hänet huonoksi viestinviejäksi tai kerskuisi, kuinka oli löytänyt huolimattoman orjan pudottaman pergamentinpalan maasta. Silloinhan se tietäisi vain satinkutia kentaurille, joka vähiten halusi lautasensa jomottavan kepiniskuista tai peräti ruoskan, joka pureutuisi lihaan ja luuhun kiinni.
"Irti! Minun tehtäväni on viedä se!"
Varo vain, käppänä, etten murskaa noita pieniä sorkkiasi! Minulla on rautakengätkin!
[[ Tein pienen aikahypyn ja hieman improvisoi uuden tapaamisen~~ ]]
Aivan kuin ilma olisi muuttunut äsken jotenkin koleaksi, vai kuvitteliko Lykos ? Ihmistyttö tuntui olevan enemmän ja vähemmän ailahteleva luonne, kun ensin tuo oli yksi lämpöisä ystävällisyys ja seuraavaksi sylki piikikästä tappuraa suustaan. Eihän hän ollut mikään ihmistuntija, mutta kyllä näiden vuosien aikana oli tullut opituksia yhtä sun toista noiden kaksijalkaisten tavasta kommunikoida ja olla ennalta arvaamattomia. Toista se varmaan olisi kentaurien parissa... kehon kieltä heikäläisiltä pystyi ainakin paremmin tulkitsemaan.
"Yiiyh, en minä mikään lemmikki haluaisi olla..."
Vaikka olenkin jo. Lykoksen katse palasi takaisin käsissään olevaan kampaan, kun tämä uppoutui niin paljon ajatuksiinsa, ettei ollut kuulla lyhyenlängän pyyntöä. Siis mikä kampa ? Ei minulla mitään kampaa ollut käsissäni, vaikka sitä satuinkin tässä möllöttämään ja pyörittelemään kuin mitäkin ainokaista aarretta. Eh, tylleröllehän se oli sitä, joten kentauri teki varmasti elämänsä pahimpiin mokiin kuuluvan käännähdyksen isännän kodin suuntaan. Kohta olisi ruokinta-aika, joten paranisi olla ajoissa!
"Kyllä, kyllä - minä menenkin tästä."
... Mitähän Lykos oli oikein kuullut pelastettunsa sanovan ?
Se jäänee arvoitukseksi, koska vasta parin päivän kuluttua harmaahapsi oivalsi mukanaan raahautuvan hiustenselvittäjän, jonka omistaja toivon mukaan ei ollut kiristellyt hampaitaan pirstaleiksi. Tuskastuneena itselleen sallimattomasta virheestä, varkaudesta suorastaan, oli hän onnekseen saanut luvan viedä toisen kirjeen isännän tuttavalle. Kunhan posti oltaisiin toimitettu Eriaden Milonakisille, niin hän voisi pihistää hieman aikaa sen tytön etsintään - ehkä neiti oli talon virallinen ruokatarpeiden hakija tai jotain vastaavaa...
"Mitä sinä täällä teet ?!"
Vastahan Lykos oli päässyt sisäpihalle, kun joku määki pahansuovan ja halveksivan utelunsa kuultaviin. Närkästyneenä kentauri käänsi nokka pystyssä päätään kohti puhuttelijaa, jonka ränsistyneet piirteet olivat niin erehdyttävän tutut, ettei nuorukainen voinut kuin loksauttaa suunsa ammolleen. Tuohan oli se kiusankappale, joka oli uhonnut ylevän nelijalkaisen ansaitsevan tulla hevosmakkaraksi.
"Jos tulit etsimään Meriaa, niin ala kalppimaan siitä jo! Huss!"
"Hmph! Tulin tuomaan talonisännälle tärkeää pergamenttia!"
Kappas, hiljenikö vuohenkuvatus ? Ainakin tuon pukinkintut alkoivat väpättämään ja sormet puristuivat nyrkkiin - otuksen silmiin oli syttynyt outo kiilto...
"Anna se tänne! Minä vien sen!"
Äkkiä Thon roikkuikin viestin toisessa päässä ja koitti repiä sitä epäuskoisen Lykoksen kädestä. Uh, älä luukekkaan! Kyllä ruuna tiesi, kuinka satyyri mustamaalaisi hänet huonoksi viestinviejäksi tai kerskuisi, kuinka oli löytänyt huolimattoman orjan pudottaman pergamentinpalan maasta. Silloinhan se tietäisi vain satinkutia kentaurille, joka vähiten halusi lautasensa jomottavan kepiniskuista tai peräti ruoskan, joka pureutuisi lihaan ja luuhun kiinni.
"Irti! Minun tehtäväni on viedä se!"
Varo vain, käppänä, etten murskaa noita pieniä sorkkiasi! Minulla on rautakengätkin!
[[ Tein pienen aikahypyn ja hieman improvisoi uuden tapaamisen~~ ]]
Viimeinen muokkaaja, Sätkynukke pvm La Elo 01 2009, 10:26, muokattu 1 kertaa
Vieraili- Vierailija
Vs: Kummallinen ilmestys
Banaanimuhennos To Heinä 30 2009, 19:27
Meria tuijotti kentaurin loittonevaa selkää ällistyneenä. Hän oli pitänyt toista järkevänä ja mukavana, vaikka toinen olikin melkoisen ylpeä. Mutta nyt hän kuitenkin katsoi suu auki, kun kentauri katosi väkijoukkoon. Toinenhan vei hänen ainokaisen kampansa!
Myöhemmin nuori nainen tajusi, että se oli osittain hänen oma vikansa. Olihan hän itse ojentanut tavaransa toisen käteen, mutta hän oli tehnyt sen vain kentaurin kunnian säilyttämisen takia. Ja näin häntä siitä kiitettiin. Hän ei olisi voinut uskoa toista varkaaksi, mutta teot puhuivat puolestaan.
Palattuaan samana päivänä kotiinsa Meria sai vastaansa tylyä kohtelua. Satyyri Thon oli kipittänyt saman tien heidän talolleen ja selittänyt asiat, tietenkin liioitellen kaikkea. Hänen mukaansa Meria oli levittänyt ympärilleen kapinamielialaa ja levottomuutta veljeilemällä kentaurin kanssa, ja kentauri oli myös uhannut Thon-raukan henkeä käyttäytymällä uhkaavasti. Talon isäntä, herra Milonakis, oli vanhemmiten muuttunut hieman hyväuskoiseksi, eikä hän sen takia epäillyt pitkäaikaisen orjansa selitystä.
Merian äiti oli katsonut tytärtään toruvasti ja pettyneesti, pudistaen päätään. Hän ei sanonut sinä päivänä tyttärelleen mitään, mikä oli selvääkin selvempi merkki paheksunnasta. Äiti oli alistunut orjan elämään hyvin, eikä hän halunnut kyseenalaistaa isäntänsä harkintakykyä. Tyttö painoi siksi häpeissään päänsä, eivätkä kaksi vaivaista kepiniskua jalkapohjiin tuntuneet missään ja samalla haikailu kamman perään unohtui.
Herra Milonakis oli edelleen hyvin tarkka eräästä asiasta: orjien tuli edustaa taloa hyvin. Huono maine oli yhtä vahingollinen asia kuin heinäsirkat.
Pari päivää myöhemmin solmiessaan köyttä hämärässä huoneessa, Meria sattui vilkaisemaan ulos. Nähdessään tutunoloisen kentaurin ja Thonin kiistelemässä keskenään hän kiiruhti ulos, puistellen samalla pölyä pois tunikastaan.
Hän juoksi kaksikon luokse, mutta hänen askeleistaan ei lähtenyt paljoakaan ääntä - eihän hänellä ollut kenkiä. Tämän takia kentauriin ja pergamenttiin keskittynyt Thon ei huomannut mitään.
"Lopettakaa, hullut, muuten tuo -", Meria huudahti ja heilutti käsiään hätääntyneesti. Hänen äänessään ei ollut merkkiäkään aikaisemmasta alistumisesta. Tytöllä oli hyvä muisti, mutta se ei ollut kovinkaan pitkä.
Satyyri pelästyi ja säpsähti, kiskaisten samalla viestiä itselleen. Silloin Merian pelkäämä asia tapahtui: pergamentti rasahti ja repesi kahtia.
Myöhemmin nuori nainen tajusi, että se oli osittain hänen oma vikansa. Olihan hän itse ojentanut tavaransa toisen käteen, mutta hän oli tehnyt sen vain kentaurin kunnian säilyttämisen takia. Ja näin häntä siitä kiitettiin. Hän ei olisi voinut uskoa toista varkaaksi, mutta teot puhuivat puolestaan.
Palattuaan samana päivänä kotiinsa Meria sai vastaansa tylyä kohtelua. Satyyri Thon oli kipittänyt saman tien heidän talolleen ja selittänyt asiat, tietenkin liioitellen kaikkea. Hänen mukaansa Meria oli levittänyt ympärilleen kapinamielialaa ja levottomuutta veljeilemällä kentaurin kanssa, ja kentauri oli myös uhannut Thon-raukan henkeä käyttäytymällä uhkaavasti. Talon isäntä, herra Milonakis, oli vanhemmiten muuttunut hieman hyväuskoiseksi, eikä hän sen takia epäillyt pitkäaikaisen orjansa selitystä.
Merian äiti oli katsonut tytärtään toruvasti ja pettyneesti, pudistaen päätään. Hän ei sanonut sinä päivänä tyttärelleen mitään, mikä oli selvääkin selvempi merkki paheksunnasta. Äiti oli alistunut orjan elämään hyvin, eikä hän halunnut kyseenalaistaa isäntänsä harkintakykyä. Tyttö painoi siksi häpeissään päänsä, eivätkä kaksi vaivaista kepiniskua jalkapohjiin tuntuneet missään ja samalla haikailu kamman perään unohtui.
Herra Milonakis oli edelleen hyvin tarkka eräästä asiasta: orjien tuli edustaa taloa hyvin. Huono maine oli yhtä vahingollinen asia kuin heinäsirkat.
Pari päivää myöhemmin solmiessaan köyttä hämärässä huoneessa, Meria sattui vilkaisemaan ulos. Nähdessään tutunoloisen kentaurin ja Thonin kiistelemässä keskenään hän kiiruhti ulos, puistellen samalla pölyä pois tunikastaan.
Hän juoksi kaksikon luokse, mutta hänen askeleistaan ei lähtenyt paljoakaan ääntä - eihän hänellä ollut kenkiä. Tämän takia kentauriin ja pergamenttiin keskittynyt Thon ei huomannut mitään.
"Lopettakaa, hullut, muuten tuo -", Meria huudahti ja heilutti käsiään hätääntyneesti. Hänen äänessään ei ollut merkkiäkään aikaisemmasta alistumisesta. Tytöllä oli hyvä muisti, mutta se ei ollut kovinkaan pitkä.
Satyyri pelästyi ja säpsähti, kiskaisten samalla viestiä itselleen. Silloin Merian pelkäämä asia tapahtui: pergamentti rasahti ja repesi kahtia.
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Kummallinen ilmestys
Vieraili Ma Elo 03 2009, 10:45
Luuliko tytöntyllerö tosiaan, että kaksi adrenaliinia purskahtelevaa miehenroikaletta kuulisivat tuon vaivaista piipitystä, joka oli sama asia kuin taustalla pörräävän kärpäsen surina ? Lykos ei nähnyt muuta kuin kilpailijan, pahuksen ärsyttävän sittiäisen, jonka sorkille polkeminen kävi hetki hetkeltä houkuttelevammaksi ideaksi. Yksi tallaus ja se siitä - käppänä varmasti hellittäisi otteensa, eikä enää ikinä uskaltautuisi näyttäytyä hänen edessään.
SKIIRP!
Skiirp ? Yht'äkkiä pergamentin päässä ei enää tuntunut lainkaan painoa, jota vastaan riuhtominen verotti jopa käsivoimia. Siispä ruuna kompuroi takaperin kaksi askelta pölmistyneenä, kunnes tajusi katsahtaa harmaitten silmiensä kera satyyrin käteen. Mitä, oliko Lykos muka hävinnyt ?! Ei... omien sormiensa väliin puristui kyllä käsiteltyä nahkaa, mutta miten sitten...
"Äää, se repeytyi!"
Oma puoliskonsa putosi maahan, kun pienimuotoinen paniikki lietsoi sisimmässään. Tämä ollut hyvä juttu, ei sitten yhtään! Isäntä varmasti raivostuisi ja antaisi piiskan puhua puolestaan, kun suuremman luokan ongelma paljastuisi parin kierron kautta - eihän kentauri nyt itse menisi näin mittavaa virhettä paljastamaan.
Ei.
Eihän vika ollutkaan hänen, vaan tuon pahansuovan pukinpuolikkaan, joka oli likipitäen yhtä kauhuissaan kuin viestinviejä itse.
"Katso mitä sait aikaan!"
"Minäkö ?! Sinähän sitä viestiä halusit isännälleni kiikuttaa!"
Oh, mutta paikallahan oli kolmaskin henkilö. Se neiti, joka oli saanut Thonin käännähtämään ja repäisemään pergamentin kahtia. Niinpä syy olisi piiltävä myös tuossa onnettomassa sielussa, joka saisi tempperamenttisen harmaahapsen raivoamisen niskaan... ellei sitten kyseessä sattunut olemaan juuri se henkilö, joka Lykoksen oli määrä etsiä viestitoimituksen jälkeen.
Kentauri oli juuri sanomaisillaan jotain tytölle, mutta satyyri ehätti edelle toitottamaan, kuinka kantelisi herralleen välikohtauksesta ennen kuin tuosta tehtäisiin pahantekijä - siispä boing, boing vain - otus lähti näin livohkaan.
"Tule takaisin...! Voi tähtikartta sentään..."
Kämmenensä läsähtivät vasten kasvoja, hieroen niin silmiä kuin repien sormenpäillä pehmeitä poskia, joista ei enää tiennyt punoittivatko ne itse nipistelystä, raivosta, nolostumisesta vai jostain aivan muusta. Kunhan näpit olivat vaihtaneen paikkaansa lanteille, niin Lykos pääsi purkautumaan:
"Katso nyt, mitä tapahtui! Oletko tyytyväinen ?! Nyt saamme sellaisen selkäsaunan, enkä minä edes ansaitse sitä, koska olen täysin viaton!"
Pitänisi kai muistaa, että riidassa on aina kaksi osapuolta...
SKIIRP!
Skiirp ? Yht'äkkiä pergamentin päässä ei enää tuntunut lainkaan painoa, jota vastaan riuhtominen verotti jopa käsivoimia. Siispä ruuna kompuroi takaperin kaksi askelta pölmistyneenä, kunnes tajusi katsahtaa harmaitten silmiensä kera satyyrin käteen. Mitä, oliko Lykos muka hävinnyt ?! Ei... omien sormiensa väliin puristui kyllä käsiteltyä nahkaa, mutta miten sitten...
"Äää, se repeytyi!"
Oma puoliskonsa putosi maahan, kun pienimuotoinen paniikki lietsoi sisimmässään. Tämä ollut hyvä juttu, ei sitten yhtään! Isäntä varmasti raivostuisi ja antaisi piiskan puhua puolestaan, kun suuremman luokan ongelma paljastuisi parin kierron kautta - eihän kentauri nyt itse menisi näin mittavaa virhettä paljastamaan.
Ei.
Eihän vika ollutkaan hänen, vaan tuon pahansuovan pukinpuolikkaan, joka oli likipitäen yhtä kauhuissaan kuin viestinviejä itse.
"Katso mitä sait aikaan!"
"Minäkö ?! Sinähän sitä viestiä halusit isännälleni kiikuttaa!"
Oh, mutta paikallahan oli kolmaskin henkilö. Se neiti, joka oli saanut Thonin käännähtämään ja repäisemään pergamentin kahtia. Niinpä syy olisi piiltävä myös tuossa onnettomassa sielussa, joka saisi tempperamenttisen harmaahapsen raivoamisen niskaan... ellei sitten kyseessä sattunut olemaan juuri se henkilö, joka Lykoksen oli määrä etsiä viestitoimituksen jälkeen.
Kentauri oli juuri sanomaisillaan jotain tytölle, mutta satyyri ehätti edelle toitottamaan, kuinka kantelisi herralleen välikohtauksesta ennen kuin tuosta tehtäisiin pahantekijä - siispä boing, boing vain - otus lähti näin livohkaan.
"Tule takaisin...! Voi tähtikartta sentään..."
Kämmenensä läsähtivät vasten kasvoja, hieroen niin silmiä kuin repien sormenpäillä pehmeitä poskia, joista ei enää tiennyt punoittivatko ne itse nipistelystä, raivosta, nolostumisesta vai jostain aivan muusta. Kunhan näpit olivat vaihtaneen paikkaansa lanteille, niin Lykos pääsi purkautumaan:
"Katso nyt, mitä tapahtui! Oletko tyytyväinen ?! Nyt saamme sellaisen selkäsaunan, enkä minä edes ansaitse sitä, koska olen täysin viaton!"
Pitänisi kai muistaa, että riidassa on aina kaksi osapuolta...
Vieraili- Vierailija
Vs: Kummallinen ilmestys
Banaanimuhennos Ma Elo 03 2009, 22:17
Pergamentin repeämisestä syntyvä ääni oli todellisuudessa paljon inhottavampi kuin mitä Meria oli kuvitellut. Kuivan sitkeä ääni ennusti ainakin kahden tärkeän ihmisen kiukkua, mikä tarkoitti hankaluuksia seuraaville päiville. Mutta tytöllä ei ollut aikomustakaan kärsiä siitä, että tuo kinasteleva kaksikko oli mennyt repimään viestin. Eihän Meria itse ollut tehnyt mitään, hän ei ollut edes koskenut lappuun! Minkä hän sille mahtaa, jos kaksi täysikasvuista olentoa tappelivat isäntien välisestä viestistä kuin lapset hunajakakusta.
Selvittyään alkusäikähdyksestä tyttö alkoi hivuttautumaan takavasemmalle. Hän menisi sinne mistä tuli, eikä kukaan edes huomaisi hänen olleen täällä. Se oli järkevä idea.
Valitettavasti ajatus meni pilalle jo kolmannen askeleen kohdalla. Silloin satyyri sai kääntyi paikoillaan ja lähti kipittämään taloon minkä sorkistaan pääsi. Samalla Thon kailotti tapahtunutta onnettomuutta: "Tärkeä viesti tuhottiin, tulkaa pian auttamaan ennen kuin koko…" Ääni häipyi talon sisustaan, ja samalla Meria sulki siltä korvansa, sillä kentauri oli alkanut syyttelemään häntä.
"Miten niin saamme? Turha väittää minun kuuluvan tähän mitenkään, en tehnyt muuta kuin yritin estää tuota", Meria vastasi kohottaen määrätietoisesti leukaansa, mutta samalla hän heilutti käsiään hermostuneesti sanojensa tahdissa. Kentaurin hermostus oli tarttunut häneen, eikä hän aikonut saada rangaistusta tästä, jos se oli hänestä kiinni. Kentauri oli se, joka piti rikkoutunutta palaa kädessään – toinen oli lennähtänyt pihamaalle. Joten oma oli ongelmansa. Merian myötätuntoisuus loppui lyhyeen silloin, kun hän oli itse vaarassa.
Mutta Thon varmasti syytti myös Meriaa tästä tuolla talossa, joten nyt olivat salamannopeat teot tarpeen. Zeus häntä auttakoon, ainakin kailottavan Thonin hän voisi hiljentää.
Mutta mitä ihmettä he tekevät?
Meria vilkuili hätäännyksissään ympärilleen, kunnes hän keksi jotain. Jos hänet löydettäisiin rikospaikalta, olisi se yhtä kuin antautuminen. Siksi Meria vilkaisi taloon, loi nopean pahoittelevan katseen kentauriin ja lähti harppomaan ulkoporttia kohden. Hän voisi kiertää talon takapuolelle ja istua puutarhassa kuin olisi ollut siellä koko ajan. Kiireessä hän ei ehtinyt katsoa jalkoihinsa, joten päästyään avonaisen portin luo Meria löi jalkansa johonkin ja tömähti polvilleen maahan. Tästä ei tule mitään. Apua.
Selvittyään alkusäikähdyksestä tyttö alkoi hivuttautumaan takavasemmalle. Hän menisi sinne mistä tuli, eikä kukaan edes huomaisi hänen olleen täällä. Se oli järkevä idea.
Valitettavasti ajatus meni pilalle jo kolmannen askeleen kohdalla. Silloin satyyri sai kääntyi paikoillaan ja lähti kipittämään taloon minkä sorkistaan pääsi. Samalla Thon kailotti tapahtunutta onnettomuutta: "Tärkeä viesti tuhottiin, tulkaa pian auttamaan ennen kuin koko…" Ääni häipyi talon sisustaan, ja samalla Meria sulki siltä korvansa, sillä kentauri oli alkanut syyttelemään häntä.
"Miten niin saamme? Turha väittää minun kuuluvan tähän mitenkään, en tehnyt muuta kuin yritin estää tuota", Meria vastasi kohottaen määrätietoisesti leukaansa, mutta samalla hän heilutti käsiään hermostuneesti sanojensa tahdissa. Kentaurin hermostus oli tarttunut häneen, eikä hän aikonut saada rangaistusta tästä, jos se oli hänestä kiinni. Kentauri oli se, joka piti rikkoutunutta palaa kädessään – toinen oli lennähtänyt pihamaalle. Joten oma oli ongelmansa. Merian myötätuntoisuus loppui lyhyeen silloin, kun hän oli itse vaarassa.
Mutta Thon varmasti syytti myös Meriaa tästä tuolla talossa, joten nyt olivat salamannopeat teot tarpeen. Zeus häntä auttakoon, ainakin kailottavan Thonin hän voisi hiljentää.
Mutta mitä ihmettä he tekevät?
Meria vilkuili hätäännyksissään ympärilleen, kunnes hän keksi jotain. Jos hänet löydettäisiin rikospaikalta, olisi se yhtä kuin antautuminen. Siksi Meria vilkaisi taloon, loi nopean pahoittelevan katseen kentauriin ja lähti harppomaan ulkoporttia kohden. Hän voisi kiertää talon takapuolelle ja istua puutarhassa kuin olisi ollut siellä koko ajan. Kiireessä hän ei ehtinyt katsoa jalkoihinsa, joten päästyään avonaisen portin luo Meria löi jalkansa johonkin ja tömähti polvilleen maahan. Tästä ei tule mitään. Apua.
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Kummallinen ilmestys
Vieraili Ti Elo 04 2009, 10:41
Ja nyt toinen kelvoton osasyyllinen pakeni! Miksi ihmeessä Lykos-poloista rangaistiin tällä tavalla, näin kovalla kädellä, vaikka hän oli jo kärsinyt aivan tarpeeksi ? Kentauri ei voinutkaan kuin jymähtää aloilleen ja olla aikeissa huutaa jotain ilkeää tytön perään, kunnes tapahtui peräti sellainen kömmähdys kuin kaatuminen. Äääh, ei hän sentään niin ilkeä olisi, että nauraisi tylleröreppanalle, mutta kyllä suupielensä hieman hivuttautuivat vahingonilosta ylöspäin. Tuskin ehkä tähänkään kannattaisi jäädä, joten hän voisi seurata Merianiksi tai vastaavaksi kutsutun neidin esimerkkiä - siis paeta.
"Odota!"
Harmaahapsinen ravasi ulkoportin luokse, ja tarjosi kättään toiselle. Nousehan siitä, likka, ei tässä ollut koko päivää aikaa. Lisäksi niskaan huohottava pelko lisäsi hermostuneen ja kärsimättömän kavion kuopaisun tehostamaan elettään. Ota kiinni, en aio repiä kättäsi kahtia niinkuin sille pergamentille kävi. Uh, kuuluiko tuolta etäämmältä jo askelia ? Ainakin sorkkien kipityksen ärsyttävä ääni oli pureutunut mieleensä niin, ettei Lykos seuraavana yönä saisi unta moisen vuoksi...
"Olethan kunnossa ? Mennään jo!"
Nii-in, auttavaisuudella oli oma hintansa. Totta kai kentauri nyt oletti olevansa taas hyvää pataa ihmisnuorekon kanssa, eikä sinäänsä sisäistänyt vastapuolen voivan olla vihainen äskeisestä syyttelystä. Eäh, eiväthän he millään ehtisi minnekkään, kun likka oli noin hidas! Pitäisikö tässä alentua ja sanoa...
"... Kipua selkääni ja sano, mihin mennemme ? En halua jäädä tähän!"
Ihan ymmärrettävää, ettei paniikissa pahemmin miettinyt tekojensa seurauksia, eikä varsinkaan sitä, ettei yksi pergamentti kaksiosaisena välttämättä ollut lukemiskelvoton. Kuitenkin nyt tuntui vain parhaimmalta ratkaisulta livetä jonnekkin käpälämäkeen - joko tytön kanssa tai ilman tuota. Lisäksi Lykos ei tuntunut tajuavan, että hän teki koko ajan Merianista itselleen rikoskumppania, kun hyöri tuon lähettyvillä kuin mikäkin kärpänen makeutta huokuvan hunajaruukun kimpussa...
"Odota!"
Harmaahapsinen ravasi ulkoportin luokse, ja tarjosi kättään toiselle. Nousehan siitä, likka, ei tässä ollut koko päivää aikaa. Lisäksi niskaan huohottava pelko lisäsi hermostuneen ja kärsimättömän kavion kuopaisun tehostamaan elettään. Ota kiinni, en aio repiä kättäsi kahtia niinkuin sille pergamentille kävi. Uh, kuuluiko tuolta etäämmältä jo askelia ? Ainakin sorkkien kipityksen ärsyttävä ääni oli pureutunut mieleensä niin, ettei Lykos seuraavana yönä saisi unta moisen vuoksi...
"Olethan kunnossa ? Mennään jo!"
Nii-in, auttavaisuudella oli oma hintansa. Totta kai kentauri nyt oletti olevansa taas hyvää pataa ihmisnuorekon kanssa, eikä sinäänsä sisäistänyt vastapuolen voivan olla vihainen äskeisestä syyttelystä. Eäh, eiväthän he millään ehtisi minnekkään, kun likka oli noin hidas! Pitäisikö tässä alentua ja sanoa...
"... Kipua selkääni ja sano, mihin mennemme ? En halua jäädä tähän!"
Ihan ymmärrettävää, ettei paniikissa pahemmin miettinyt tekojensa seurauksia, eikä varsinkaan sitä, ettei yksi pergamentti kaksiosaisena välttämättä ollut lukemiskelvoton. Kuitenkin nyt tuntui vain parhaimmalta ratkaisulta livetä jonnekkin käpälämäkeen - joko tytön kanssa tai ilman tuota. Lisäksi Lykos ei tuntunut tajuavan, että hän teki koko ajan Merianista itselleen rikoskumppania, kun hyöri tuon lähettyvillä kuin mikäkin kärpänen makeutta huokuvan hunajaruukun kimpussa...
Vieraili- Vierailija
Vs: Kummallinen ilmestys
Banaanimuhennos Ti Elo 11 2009, 14:57
Polvilleen päätynyt Meria vilkaisi taakseen kuin jahdattavana oleva jänis ja ainakin hänen sydämensä hakkasi samaa tahtia. Kentaurin hätäännys oli ollut hyvin tarttuvaa laatua, eikä tytön mielessä ollut tällä hetkellä mitään muuta kuin pakeneminen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt nähdä takanaan muuta kuin kohti harppovan kentaurin, joka ojensi saman tien hänelle auttavasti kättään.
Tyttö äännähti myöntävästi ja tarrasi toisen käteen nostaen itsensä samalla ylös. Hänelle ei tullut mieleenkään, että näin huolestuneesti hänen vointiaan kysynyt olento voisi olla hänelle vahingoksi.
"... Kipua selkääni ja sano, mihin menemme ? En halua jäädä tähän!"
Hölmistyneenä Meria jäi hetkeksi katsomaan kentauria kuin tarkistaen, oliko hän kuullut oikein. Kipua selkään? Ei hän ollut koskaan ratsastanut hevosella, ei edes koskenut sellaiseen. Merialla ei ollut aavistustakaan miten hevosen selkään kiivetään, tai miten siellä tarkalleen ottaen edes istutaan. Hän oli nähnyt joskus kaukaa hevoskärryjä, mutta siinä se olikin.
Lähestyvä hälinä ja huudot pistivät kuitenkin tyttöön vauhtia. Hän otti askeleen vauhtia ja ponkaisi ylös parhaansa mukaan. Hän tarrasi kentaurista kiinni henkensä hädässä, ja päätyi siis makaamaan sivuttain vatsalleen kentaurin selkään. Hän puristi olennon vatsaa varmana siitä, että luiskahtaisi sileästä selästä ensimmäisen askeleen jälkeen.
Hän oli juuri hoputtamassa kentauria, kun hän katsoi kotinsa pihaan. Sinne oli kerääntynyt väkeä, jopa itse isäntä seisoi siellä parta mustetahroissa. Thon oli punainen ja näytti pian räjähtävän. Myös hänen äitinsä, Laurea, tuijotti heitä oviaukosta. Ilme oli tyhjä, mutta Meria tiesi, mitä se tarkoitti.
Hoputtamisen sijaan hän ryhtyi yhtäkkiä hakkaamaan kentaurin selkää nyrkeillään.
"Päästä minut alas! Irti!", hän kirkui kovaan ääneen ja elehti näkyvästi.
Miksei Meria hypännyt itse alas?
Tyttö äännähti myöntävästi ja tarrasi toisen käteen nostaen itsensä samalla ylös. Hänelle ei tullut mieleenkään, että näin huolestuneesti hänen vointiaan kysynyt olento voisi olla hänelle vahingoksi.
"... Kipua selkääni ja sano, mihin menemme ? En halua jäädä tähän!"
Hölmistyneenä Meria jäi hetkeksi katsomaan kentauria kuin tarkistaen, oliko hän kuullut oikein. Kipua selkään? Ei hän ollut koskaan ratsastanut hevosella, ei edes koskenut sellaiseen. Merialla ei ollut aavistustakaan miten hevosen selkään kiivetään, tai miten siellä tarkalleen ottaen edes istutaan. Hän oli nähnyt joskus kaukaa hevoskärryjä, mutta siinä se olikin.
Lähestyvä hälinä ja huudot pistivät kuitenkin tyttöön vauhtia. Hän otti askeleen vauhtia ja ponkaisi ylös parhaansa mukaan. Hän tarrasi kentaurista kiinni henkensä hädässä, ja päätyi siis makaamaan sivuttain vatsalleen kentaurin selkään. Hän puristi olennon vatsaa varmana siitä, että luiskahtaisi sileästä selästä ensimmäisen askeleen jälkeen.
Hän oli juuri hoputtamassa kentauria, kun hän katsoi kotinsa pihaan. Sinne oli kerääntynyt väkeä, jopa itse isäntä seisoi siellä parta mustetahroissa. Thon oli punainen ja näytti pian räjähtävän. Myös hänen äitinsä, Laurea, tuijotti heitä oviaukosta. Ilme oli tyhjä, mutta Meria tiesi, mitä se tarkoitti.
Hoputtamisen sijaan hän ryhtyi yhtäkkiä hakkaamaan kentaurin selkää nyrkeillään.
"Päästä minut alas! Irti!", hän kirkui kovaan ääneen ja elehti näkyvästi.
Miksei Meria hypännyt itse alas?
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Kummallinen ilmestys
Vieraili To Elo 13 2009, 11:51
E-ei tämän ihan näin pitänyt mennä!
Merian olisi kuulunut loikata kuin hentoinen kauris hänen selkäänsä, eikä rysähtää sinne kuristamaan kuin mikäkin maidonjuoja, joka oli mallasjoumasta niin tokkurainen, ettei tajunnut tukevatekoisenkin hevosensa jalkojen naksahtavan äkillisestä painoista poikki. Sääli, ettei Lykos omannut kuin pienesti pömpöttävän mahan, joka tuskin auttoi yhtään surkean ratsastajan kannattelussa - varsinkin, kun tuo sai arvaamatta jonkin hepulikohtauksen.
Selkäänsä vasten tärähtävät nyrkit lamauttivat aluksi kokonaan hallakonkimon ajattelukyvyn, kun hän koitti toista miellyttääkseen kääntyä suuntaan jos toiseenkin - voisihan takominen ja huuto johtua siitäkin. Vaan kun lopulta sanat tavoittivat ajatuksen, niin ei nuorukaisella riittänyt sympatiaa rääkyvälle akalle - tule alas sieltä sitten, jos on niin hirveää! Hänhän koitti vain auttaa tuota jumalten hylkäämää sielua, jota odottaisi satinkuti kotona.
Parin suurennellun raviaskeleen jälkeen hän jymähti paikoilleen hetkeksi. Nyt Merialla olisi pari ajatuksen mittaa aikaa laskeutua alas tai... ahaa, et siis tajunnut ? Hyvä on! Silmä silmästä, hammas hampaasta, ettäs tiedät...
"Miksi et sitten..."
Lykos aloitti rauhallisen kuuloisesti, vaikka kipu selässään olisi antanut tälle luvan ulvoa. Tuollaiset mitättömät nyrkyt tuntuivat paljon pahemmilta kuin lapiomaisen kouran läimäisy, koska iskut keskittyivät pienemmälle alalle. Siispä jäi vain yksi keino jäljelle - pukitella tuo kiusanhenki alas ja jatkaa matkaa yksinään. Ainahan kentauri voisi väittää isännälleen, että typerä ihmistyttö oli koittaut riistää hänet haltuunsa... eli pukki, pyörähdys sivulta toiselle ja uudestaan pukki!
"... tule alas!"
Voi kumpa kitisijä putoaisi suoraan pölmistyneen väkijoukon eteen, niin hänelle jäisi enemmän saumaa livetä paikalta, vaikka kuinka huono omatunto jyskyttäisikin takaraivossa. Prööh, tosin mitä tylleröstä murehtimaan - toinenhan oli selvästi hänen uusi vihamiehensä, jolle kuuluisi kantaa kaunaa! Lisäksi kampahan jäisi hänelle tästä hyvästä...
Merian olisi kuulunut loikata kuin hentoinen kauris hänen selkäänsä, eikä rysähtää sinne kuristamaan kuin mikäkin maidonjuoja, joka oli mallasjoumasta niin tokkurainen, ettei tajunnut tukevatekoisenkin hevosensa jalkojen naksahtavan äkillisestä painoista poikki. Sääli, ettei Lykos omannut kuin pienesti pömpöttävän mahan, joka tuskin auttoi yhtään surkean ratsastajan kannattelussa - varsinkin, kun tuo sai arvaamatta jonkin hepulikohtauksen.
Selkäänsä vasten tärähtävät nyrkit lamauttivat aluksi kokonaan hallakonkimon ajattelukyvyn, kun hän koitti toista miellyttääkseen kääntyä suuntaan jos toiseenkin - voisihan takominen ja huuto johtua siitäkin. Vaan kun lopulta sanat tavoittivat ajatuksen, niin ei nuorukaisella riittänyt sympatiaa rääkyvälle akalle - tule alas sieltä sitten, jos on niin hirveää! Hänhän koitti vain auttaa tuota jumalten hylkäämää sielua, jota odottaisi satinkuti kotona.
Parin suurennellun raviaskeleen jälkeen hän jymähti paikoilleen hetkeksi. Nyt Merialla olisi pari ajatuksen mittaa aikaa laskeutua alas tai... ahaa, et siis tajunnut ? Hyvä on! Silmä silmästä, hammas hampaasta, ettäs tiedät...
"Miksi et sitten..."
Lykos aloitti rauhallisen kuuloisesti, vaikka kipu selässään olisi antanut tälle luvan ulvoa. Tuollaiset mitättömät nyrkyt tuntuivat paljon pahemmilta kuin lapiomaisen kouran läimäisy, koska iskut keskittyivät pienemmälle alalle. Siispä jäi vain yksi keino jäljelle - pukitella tuo kiusanhenki alas ja jatkaa matkaa yksinään. Ainahan kentauri voisi väittää isännälleen, että typerä ihmistyttö oli koittaut riistää hänet haltuunsa... eli pukki, pyörähdys sivulta toiselle ja uudestaan pukki!
"... tule alas!"
Voi kumpa kitisijä putoaisi suoraan pölmistyneen väkijoukon eteen, niin hänelle jäisi enemmän saumaa livetä paikalta, vaikka kuinka huono omatunto jyskyttäisikin takaraivossa. Prööh, tosin mitä tylleröstä murehtimaan - toinenhan oli selvästi hänen uusi vihamiehensä, jolle kuuluisi kantaa kaunaa! Lisäksi kampahan jäisi hänelle tästä hyvästä...
Vieraili- Vierailija
Vs: Kummallinen ilmestys
Banaanimuhennos To Elo 13 2009, 19:22
Harmi, että Merian pää toimi tänäänkin viiveellä. Jos hän olisi osannut ajatella asiaa joka kantilta, olisi tältäkin tilanteelta vältytty. Meria oli nimittäin kesken pakomatkan tullut ajatelleeksi, miltä näyttäisi, jos hän katoaisi näköpiiristä kentaurin selässä. Se olisi sama asia kuin karkaaminen. Vaikka he eivät olisi päässeet kauas, ei tytöllä olisi ollut enää mitään asiaa Korinttiin sen jälkeen. Hänellä ei ollut muuta paikkaa mihin mennä eikä hän varmastikaan pärjäisi omillaan, sillä hän oli ollut vain pari kertaa elämässään vieraissa poliksissa, eivätkä ne matkat olleet sujuneet hyvin. Meria oli pesunkestävä kaupunkilainen eikä hän tiennyt, kuinka maaseudulla tai pelottavissa metsissä tuli toimia. Jos hän taas palaisi kotikaupunkiinsa, hänet vangittaisiin, merkittäisiin hehkuvalla metallilla, eikä hän voisi enää uneksiakaan kotiorjana elämisestä. Jos hän olisi onnekas, hänet lähetettäisiin kaivokseen. Toisin sanoen orjatar jänisti kesken pakenemisen, hän ei uskaltanut ottaa riskiä. Hän oli alunperin aikonut vain piiloutua puutarhaan!
Nyrkkien heiluttaminen vaihtui paniikinomaiseksi tarrautumiseksi, kun kentauri ryhtyi pyörimään ja viskomaan takamusta. Maisemat vilistivät silmissä ja pää meni pyörälle, lisäksi tyttö säikähti huomatessaan, että hän voisi pudotessaan halkaista kallonsa. Sen enempää hän ei ehtinytkään miettiä mitään, koska heti toisen pukin jälkeen hän tippui kiljaisten. Maa otti hänet kovakouraisesti vastaan, ja Meria jäi kyljelleen haukkomaan henkeään. Hän veti jalat koukkuun ja puristi silmänsä tiukasti umpeen – osittain kyljen jomottavan kivun takia, mutta ennen kaikkea hän ei halunnut nähdä, mitä seuraavaksi tapahtui.
Että osasi sattua, mutta oikeastaan tipahtaminen oli onnenpotku. Hän voisi aina väittää, että kentauri oli yrittänyt pakottaa hänet mukaansa, siis siepata hänet. Tuskinpa kukaan oli nähnyt tapahtumia liian tarkasti. Idea oli mainio, mutta siitä huolimatta Merialle tuli hieman huono mieli siitä: hän olisi halunnut tutustua kentauriin paremmin. Toinen oli vaikuttanut mukavalta ja hyvin kiinnostavalta jo lajinsa takia, mutta ei voi mitään. Nuori nainen ei ollut aikeissakaan riskeerata omaa hyvinvointiaan ventovieraan takia, hänellä riitti ongelmia aivan omasta takaa.
Nyrkkien heiluttaminen vaihtui paniikinomaiseksi tarrautumiseksi, kun kentauri ryhtyi pyörimään ja viskomaan takamusta. Maisemat vilistivät silmissä ja pää meni pyörälle, lisäksi tyttö säikähti huomatessaan, että hän voisi pudotessaan halkaista kallonsa. Sen enempää hän ei ehtinytkään miettiä mitään, koska heti toisen pukin jälkeen hän tippui kiljaisten. Maa otti hänet kovakouraisesti vastaan, ja Meria jäi kyljelleen haukkomaan henkeään. Hän veti jalat koukkuun ja puristi silmänsä tiukasti umpeen – osittain kyljen jomottavan kivun takia, mutta ennen kaikkea hän ei halunnut nähdä, mitä seuraavaksi tapahtui.
Että osasi sattua, mutta oikeastaan tipahtaminen oli onnenpotku. Hän voisi aina väittää, että kentauri oli yrittänyt pakottaa hänet mukaansa, siis siepata hänet. Tuskinpa kukaan oli nähnyt tapahtumia liian tarkasti. Idea oli mainio, mutta siitä huolimatta Merialle tuli hieman huono mieli siitä: hän olisi halunnut tutustua kentauriin paremmin. Toinen oli vaikuttanut mukavalta ja hyvin kiinnostavalta jo lajinsa takia, mutta ei voi mitään. Nuori nainen ei ollut aikeissakaan riskeerata omaa hyvinvointiaan ventovieraan takia, hänellä riitti ongelmia aivan omasta takaa.
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Vs: Kummallinen ilmestys
Vieraili Ma Elo 24 2009, 11:37
Ehkä tämä toispuoleinen syyttely ei tulisi kantamaan yhtä pitkälle kortta kuin ahkera muurahainen ikään, mutta eipä räjähtämispisteessä oleva kentauri miettinyt sitäkään himppusen vertaa, kun helpottunut huokaus purskahti huuliltaan painotaakka-takojan mätkähtäessä maahan. Siitäs sait, senkin pieni painajainen! Näystähän Lykos ei osannut nauttia - kituvasta ihmisesta, joka käpristeli maassa silmät umpi rutistettuna, mutta kuitenkin: toisen heristäminen alas selästähän nostaisi hänet hyvään valoon!
Olihan hallakonkimo palauttanut mustepartaiselle isännälle tämän kurittoman orjattaren, joka saisi ties minkälaista satinkutia, eikä nousisi viikkoon sängystä ylös! ... Paitsi, pystyisikö Lykos elämään sellainen tieto yhä enemmän esiin puskevalla omatunnollaan, koska eihän Meria suoranaisesti ollut tehnyt hänelle pahaa, vaan vain hätääntynyt ja taistellut vastaan - ehkä tyttö oli tajunnut aikeensa väärin jopa ? Gnnn, pitikin olla näin tunnerikas koninkuvatus!
Lisäksi olisiko kolleegasta järkeä tehdä vihamies, vaikka sellaiseksi toinen soveltuisi vaikka kuinka monin Lykoksen perusteluin kuvattuna...
"Mi-miltäs nyt tuntuu maistaa omaa lääkettäsi ?"
Hallakonkimo kopautteli etukavioitaa vasten rannerta kuin hätistääkseen ihmistyttöä perääntymään kauemmas - omiensa syliin tarkalleen ottaen. Mene nyt siitä, mene, mene! Ei se äskeinen voinut noin paljoa sattua, koska eihän hän edes osannut kunnolla pukitella... kaiketi ? Kyllä isännän lapsenlapset välillä vaativat kentauria hieman kiidähtelemään edestakaisin pihalla ja heittelevän takapäätään, mutta eiväthän ne mukulat karistuneet alas, vaikka yrittämällä yrittikin.
"Kiittämätön tytönhupakko, toivottavasti emme näe enää ikinä!"
Jaahas, draamakuningatar vauhdissa oikein. Niine hyvineen, (harmahtava häntä piiskaten ilmaa), kääntyi kentauri kannoilleen ja lähti ravailemaan pakosalle omin nokkineen - kyllä hän porteista ehtisi aivan hyvin ulos ennen kuin ison talon vartijat äkkäisivät toimia...
Olihan hallakonkimo palauttanut mustepartaiselle isännälle tämän kurittoman orjattaren, joka saisi ties minkälaista satinkutia, eikä nousisi viikkoon sängystä ylös! ... Paitsi, pystyisikö Lykos elämään sellainen tieto yhä enemmän esiin puskevalla omatunnollaan, koska eihän Meria suoranaisesti ollut tehnyt hänelle pahaa, vaan vain hätääntynyt ja taistellut vastaan - ehkä tyttö oli tajunnut aikeensa väärin jopa ? Gnnn, pitikin olla näin tunnerikas koninkuvatus!
Lisäksi olisiko kolleegasta järkeä tehdä vihamies, vaikka sellaiseksi toinen soveltuisi vaikka kuinka monin Lykoksen perusteluin kuvattuna...
"Mi-miltäs nyt tuntuu maistaa omaa lääkettäsi ?"
Hallakonkimo kopautteli etukavioitaa vasten rannerta kuin hätistääkseen ihmistyttöä perääntymään kauemmas - omiensa syliin tarkalleen ottaen. Mene nyt siitä, mene, mene! Ei se äskeinen voinut noin paljoa sattua, koska eihän hän edes osannut kunnolla pukitella... kaiketi ? Kyllä isännän lapsenlapset välillä vaativat kentauria hieman kiidähtelemään edestakaisin pihalla ja heittelevän takapäätään, mutta eiväthän ne mukulat karistuneet alas, vaikka yrittämällä yrittikin.
"Kiittämätön tytönhupakko, toivottavasti emme näe enää ikinä!"
Jaahas, draamakuningatar vauhdissa oikein. Niine hyvineen, (harmahtava häntä piiskaten ilmaa), kääntyi kentauri kannoilleen ja lähti ravailemaan pakosalle omin nokkineen - kyllä hän porteista ehtisi aivan hyvin ulos ennen kuin ison talon vartijat äkkäisivät toimia...
Vieraili- Vierailija
Vs: Kummallinen ilmestys
Banaanimuhennos Ke Elo 26 2009, 22:46
Kentaurin provosoiva kysymys pakotti Merian avaamaan silmiään. Hän näki edessään pelottavan, vaarallisen ja ilkeän sekasikiön, eikä tytölle tullut mieleenkään, että toinen saattaisi olla pahoillaan tapahtuneesta. Kaviot tömisivät maahan uhkaavasti, ja pelastaakseen itsensä varmalta tallaantumiskuolemalta Meria peruutti kontaten kauemmaksi tuosta olennosta, Hän ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa harmaata kentauria hölmistyneenä. Ja hän oli luullut toisen olevan mukava, kuinka väärässä hän olikaan ollut!
Jaha, nyt tuo puoli-ihmisorja haukkui häntä! Kuinka se kehtasikaan… Alun perin Meria ei ollut ollut vihainen toiselle, mutta tuo viimeinen lause sai hänen leukansa työntymään eteenpäin kiukkuisesti. Hän muka kiittämätön tytönhupakko?
"Tervemenoa", tyttö tiuskaisi ja jäi katsomaan toisen loittonevaa takamusta. Hän ei voinut kuitenkaan estää pettymyksen tunnetta. Kaikki oli mennyt pieleen, ei hän ollut kuvitellut tämän päättyvän aivan näin. Merialla oli ollut täysin toiset suunnitelmat, kun hän oli houkutellut kentaurin mukaansa torin lähistöllä. Kaiken lisäksi hänen kampansa oli edelleen tuolla lurjuksella, törkeää. Tietenkään tyttö ei myöntänyt, että hänen omalla käyttäytymisellään ja äskeisellä tempauksellaan olisi osuutensa nykytilanteen kanssa.
Kukaan ei ehtinyt sulkea portteja, joten kentauri pääsi helposti pois. Talon porttia ei oltu edes tehty suljettavaksi, sen tarkoitus oli houkutella (toivotut) vieraat sisään. Kavioilla pääsi liikkumaan varsin nopeasti, joten Lykos katosi kadun vilinään ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään.
Talon varjossa satyyri Thon kumarsi isännälleen ja ojensi tälle jotain katsottavaksi. Viestin puolikkaassa palassa oli osa allekirjoituksesta näkyvissä.
((Tämä on varmaankin sopiva kohta tämän pelin lopettamiseen? Jos on, niin kiitos pelaamisesta ja otetaan pian uudestaan. Kenties paremmissa merkeissä (tai sitten ei... ^^ ) ))
Jaha, nyt tuo puoli-ihmisorja haukkui häntä! Kuinka se kehtasikaan… Alun perin Meria ei ollut ollut vihainen toiselle, mutta tuo viimeinen lause sai hänen leukansa työntymään eteenpäin kiukkuisesti. Hän muka kiittämätön tytönhupakko?
"Tervemenoa", tyttö tiuskaisi ja jäi katsomaan toisen loittonevaa takamusta. Hän ei voinut kuitenkaan estää pettymyksen tunnetta. Kaikki oli mennyt pieleen, ei hän ollut kuvitellut tämän päättyvän aivan näin. Merialla oli ollut täysin toiset suunnitelmat, kun hän oli houkutellut kentaurin mukaansa torin lähistöllä. Kaiken lisäksi hänen kampansa oli edelleen tuolla lurjuksella, törkeää. Tietenkään tyttö ei myöntänyt, että hänen omalla käyttäytymisellään ja äskeisellä tempauksellaan olisi osuutensa nykytilanteen kanssa.
Kukaan ei ehtinyt sulkea portteja, joten kentauri pääsi helposti pois. Talon porttia ei oltu edes tehty suljettavaksi, sen tarkoitus oli houkutella (toivotut) vieraat sisään. Kavioilla pääsi liikkumaan varsin nopeasti, joten Lykos katosi kadun vilinään ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään.
Talon varjossa satyyri Thon kumarsi isännälleen ja ojensi tälle jotain katsottavaksi. Viestin puolikkaassa palassa oli osa allekirjoituksesta näkyvissä.
((Tämä on varmaankin sopiva kohta tämän pelin lopettamiseen? Jos on, niin kiitos pelaamisesta ja otetaan pian uudestaan. Kenties paremmissa merkeissä (tai sitten ei... ^^ ) ))
Banaanimuhennos- Ylläpitäjä
- Viestien lukumäärä : 130
Sijainti : Poukama
Arkhaios :: Kaupunkivaltiot :: Korintti
Sivu 1 / 1
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa|
|
|