Matkalainen Ateenassa

//Avoin peli, eli tervetuloa mukaan kuka vain//

Ateena, se oli tämän kaupungin nimi ja mielessään kaduilla kulkeva roomalaismies teki mielessään hiljaisen lupauksen, ettei kyllä koskaan lähtisi yksin enää harhailemaan tämän kaupungin kaduille. Aiemmin aamulla oli tuntunut vielä hyvältä idealta, että hän tovereineen hajaantuisivat eri puolille kaupunkiaan ja kertoisivat myöhemmin sitten havainnoistaan, mutta se alkoi nyt näyttämään lähinnä huonolta ajatukselta. Kaupunki oli hyvin sekalaisesti rakennettu ainakin roomalaisen oli vaikea löytää minkäänlaista logiikkaa siitä, jonka lisäksi kadut olivat sangen täynnä ihmisiä, joten liikkuminenkaan ei ollut kaikkein helpointa. Siellä väen keskellä harhaili myös punaiseen tunikkaan ja sotilaan varusteisiin pukeutunut Marcus tai Renius, kuten jotkut häntä kutsuivat. Selässä roikkuva suuri kilpi tuntui painavan selkää väistämättä kumaralle, vaikka hän yritti kovasti laittaa vastaan. Eihän ollut sotilaan arvon mukaista kulkea selkä kumarassa kuin ei olisi kykenevä ylipäänsä mitään kantamaan. Niinpä huolimatta selkänsä särystä Marcus käveli suorana ihmisten lomitse ja samalla vyöllä huotrassaan oleva miekka heilui hieman askelten tahdissa. Hyvänä puolena saattoi sanoa, että ihmiset sentään antoivat välistä tietäkin, kun epäilemättä luulivat häntä joksikin kaupungin sotilaaksi tai kenties jonkin tärkeän henkilön vartijaksi.

Tummanruskeat silmät katselivat kypärän alta ympärilleen ja Marcus päätti siirtyä hieman sivummalle tältä kadulta, jossa ihmisiä liikkui enemmänkin ja ympäriltä kuului kaikenlaista hälinää. Hän astelikin sivummalla sijaitsevalle, varsin kapealle kadulle, jolla ei näkynyt hänen lisäkseen ketään muita. Ehkä tavallisia ihmisiä epäilytti astua sellaiselle hieman hämärämmälle kadulle, mutta Marcus ei olisi välittänyt, vaikka joku uhkarohkea varas olisikin hyökännyt, olisipa saanut ainakin hermonsa purettua siihen onnettomaan. Samaa jatkui vielä parin tunnin ajan, Marcus kiersi ympäriinsä ja äkkiä hän huomasi löytäneensä itsensä erikoisemmasta paikasta. Hän oli jonkin kukkulan juurella ja äkkiä rakennusten tyyli oli muuttunut täysin. Kaikki oli siistimpää ja selkeästi huolellisemmin suunniteltua ja tehtyä. Marcus ei kuitenkaan heti jaksanut välittää, vaan istuutui alas kiviselle penkille, ottaen kilpensä selästään ja laskien sen vierelleen maahan. Samoin hän otti kypärän pois päästään laskien sen vierelleen tuolille. Kypärä oli pronssista tehty ja auringonvalo heijastui sen pinnasta hyvin.

Hetken aikaa Marcus ravisteli hieman päätään ja haroi sitten käsillään, lyhyitä ruskeita hiuksiaan katsoen ympärilleen. Ihmisiä liikkui täällä vähemmän kuin keskikaupungilla, joskaan tarkkaan syytä ei Marcus tiennyt asialle, vaikka epäili kauppojen ja torin olevan syynä paljolti väenpaljouteen. Hän tunsi olevansa hiestä melko märkänä ja juominenkin kelpaisi hyvin, joskaan valitettavasti hänellä ei ollut sitä mukana. Marcus huokaisi syvään kohottaen sitten katseensa kukkulaa kohdin. Nyt kun ajatukset alkoivat selkiintyä, niin häntä alkoi myös kiinnostaa tietää, että mikäköhän erityinen merkitys tällä paikalla mahtaisi ollakaan. Sitä hän voisi kysyä joltakin ohikulkijalta, mutta ei ehkä aivan vielä. Ensin hänen olisi levättävä hieman lisää ja mietittävä jatkoa. Huomenna illalla hänen olisi oltava viimeistään takaisin muiden luona, joten aikaa Marcuksella kyllä olisi, mutta toisaalta hän mietti, olisiko aivan järkevää kysyä paikallisilta tämän paikan merkitystä. Silloin häntä ei ainakaan erehdyttäisi enää luulemaan paikalliseksi ja ottaen huomioon, mikä hänen työnsä oli, niin oli aina vain parempi sopeutua joukkoon.

Kuten opettaja Tobruk oli asian ilmaissut, aina on hyvä sopeutua mukaan joukkoon, kun tarve vaatii, Marcus ajatteli hieman huvittuneenakin. Mies varmaan istui tälläkin hetkellä kotonaan Roomassa ja joi viiniä, syöden samalla hyvällä ruokahalulla. Tällä ei ollut enää nuoruuspäivänsä taidoista tallella kuin terävä älynsä, kaiken muun tuo entinen tiedustelija ja salamurhaaja oli menettänyt mässäilynsä ja lokoisan elämänsä seurauksena. Olisipa nyt täällä niin olisi jäänyt jo matkalle, kun jalat eivät olisi kantaneet. Kuivahko hymy huulillaan Marcus sai lisää voimaa ajatuksistaan, laittaen kypärän takaisin päähänsä ja heittäen kilpensä selkään. Rooma luotti häneen ja hän aikoi olla luottamuksen arvoinen, vaikka miettikin joskus, mitä hyötyä hänestä täällä onkaan. Aurinko paistoi korkealta, pilvettömältä taivaalta päivän ollessa puolessa ja muutenkin sää oli hyvin lämmin.

Aurinko lämmitti Akropolis-kukkulan marmorirakennusten seiniä eikä yksikään pilvenriekale tuonut helpotusta kuumuuteen. Eräs hattunsa alle suojautunut ihmispoika ei kuitenkaan manaillut kuumuutta tai pyyhkinyt hikikarpaloita otsaltaan. Antarran-niminen nuorukainen oli lähtenyt tänään oppitunnilta tavallista mietteliäänpänä, sillä he olivat käsitelleet orjuutta ja sen syitä. Opettajana ollut vanha pappi oli asetellut sanansa hyvin tarkasti, eli toinen oli varmasti lahjottu pitämään suunsa supussa. Mies oli jaaritellut tuntikausia siitä, kuinka tärkeää oli osoittaa armollisuutta ja ymmärrystä elämässään epäonnistuneille olennoille. Se oli valetta ja kuunteleminen oli ollut turhauttavaa, ja myös opettajasta oli nähnyt kuinka hän mieluiten olisi vain todennut, että kurjuus oli joko olennon omaa epäonnistumista tai jumalten rangaistus. Mielenkiintoista, miten joku oli saanut Zeuksen luotetun palvelijan tanssimaan oman pillinsä mukaan. Antar käveli verkkaisesti hiekkatietä pitkin sandaalit läpsyen ja yritti ottaa päivän tapahtumista opikseen. Ehkä hän pystyisi myöhemmin samanlaisiin juoniin, eivätkä oppilaat aavistaisi silloin mitään.

Hailakan harmaat silmät olivat katselleet jumalaisen kaunista ympäristöä poissaolevana, mutta nyt ne siristyivät ja kiinnittyivät erääseen häpeätahraan. Kukkulan rauhaa oli tullut häiritsemään sotilas. Tuo barbaarimainen näky sai pappisoppilaan maailman keinumaan, mutta sitten hän ryhdistäytyi ja lähti marssimaan tuota idioottia kohti kädet nyrkissä.
Kautta salamien, nyt toinen saisi kuulla kunniansa.

Askelten aikana Antar pakotti kätensä avautumaan ja heilumaan
rennosti kävelyn tahdissa, mutta ärtymys oli siirtynyt hänen silmiinsä, jotka
olivat muuttuneet viiruiksi.
"Olettekohan eksynyt?", hän pakotti kysymyksen jälkeen huulilleen hymyn, joka tuntui repivät jäykät posket verille. Näin vieras ei kuitenkaan voisi väittää hänen olleen epäkohtelias, vaikka poika ei ollutkaan tervehtinyt tai esittäytynyt. Hän vilkaisi kypäräpäätä arvioivasti päästä varpaisiin ja jäi seisomaan kolmen askeleen päähän miehestä – olihan toisella miekka ja sotilas haisi. Kuten aina.

Marcus katseli ympärilleen yhä hieman mietteliäänä. Näin äkkiseltään hän olisi arvellut näiden olevan varakkaiden ihmisten asuinseutuja tai sitten joitain tärkeämpiä hallintorakennuksia, joka selittäisi siistimmän vaikutelman, mutta se ei tuntunut uskottavalta, koska hän ei nähnyt ainakaan äkkiseltä yhtään sotilaan tapaistakaan lähimailla. Tuntuisi taas uskomattomalta kuvitella, että varakkaat miehet eivät pitäisi itsellään minkäänlaisia vartijoita tai että kaupungin päätösvallan kannalta tärkeimpiä alueita ei suojeltaisi mitenkään. Joko kreikkalaiset rikkaat olivat hulluja tai sitten tämän alueen tarkoitus oli jokin muu. Marcus katseli läheistä rakennusta kiinnostuneena, mutta hänen päähänsä ei tullut ajatusta, mikä tärkeämpi merkitys näillä rakennuksilla ja muulla saattaisi olla, että niistä pidettäisiin parempaa huolta kuin muualla Ateenassa. Kummallista väkeä nämä kreikkalaiset, Marcus ajatteli katsellen yhä rakennusta, kun kuuli äkkiä takaansa äänen ja nuori sotilas kääntyi ympäri katsomaan kuka puhui.

Hänen edessään seisoi parin askeleen päässä nuori mies, joka oli kysellyt eksymisen suhteen. Heti Marcus ei sanonut mitään, vaan katsoi tarkasti nuorukaista, joka vaikutti kyllä kohteliaalta ja muulta, mutta jotain väkinäisen oloista tässä oli.
"Voisin kai niinkin sanoa nuori herra", Marcus sanoi kohteliaaseen sävyyn. "En itse asiassa tunne koko kaupunkia, joten minulla ei ole aavistustakaan missä olen ja mielenkiintoni on saanut tämän kaupunginosan erilainen rakentamistapa. Kaikki on järjestelmällisempää ja siistimpää täällä kuin muualla kaupungissa", sotilas jatkoi kohteliaaseen ja samalla varsin leppoisaan sävyyn kuitenkin. Monet ihmiset suhtautuivat hieman pelokkaastikin
sotilaisiin, joten Marcus päätti ainakin alkuun ottaa keskustelussa kevyemmän asenteen. Olisi tarpeetonta ryhtyä turhan asialliseksi, ellei sitten tämä nuorukainen itse sitä tahtoisi. Olihan muodollisuus tapana tuntemattomien kanssa, mutta nyt Marcus ei katonut sitä aivan välttämättömäksi ainakaan heti alkuunsa. Samalla tummanruskeat silmät tutkailivat koko ajan nuorukaista, josta ainakin Marcus sain sellaisen kuvan, että tämä oli varmasti hieman 'paremmasta' suvusta kotoisin ja samalla jokin sanoi koko ajan päässä, että Marcuksen pitäisi olla varovainen sanoissaan, mutta niinhän se oikeastaan aina oli.

Ihmisiäkäveli ohitse, mutta he eivät vaikuttaneet kiinnittävän erityisempää huomiota kaksikkoon, joskin yksi ohikulkija katsahti uteliaasti kyllä Marcusta, joka ei asiasta välittänyt. Hänellä oli kuuma varusteittensa kanssa, mutta ulospäin hän ei näyttänyt millään tavalla kärsivänsä kuumuudesta. Sotilaan ei sopinut näyttää heikkouttaan ja ruumiilliset kivut ja kärsimykset oli osattava ylittää ja Marcus seisoikin ryhdikkäästi paikallaan tummat silmät kiinnittyneinä katsomaan nuorta miestä edessään.

"Niin", Antar totesi sotilaan puheen väliin ja jatkoi mielessään: 'Kyllähän vain barbaarimoukat voivat hortoilla tänne ja väittää, etteivät tiedä missä olevat'. Poika kuunteli kohteliaasti nyökäyttäen kerran päätään sopivassa kohdassa, mutta kireä hymy ei suoranaisesti huokunut ystävällisyyttä.Toisen puheen korostus oli vierasta, joten kyseessä oli selvästi ulkomaalainen. Nuorukainen ei kuitenkaan osannut yhdistää sitä mihinkään tiettyyn alueeseen, mikä häiritsi häntä kovasti. Ei ollut mukavaa, jos jotain asiaa piti arvuutella eikä siihen saanut vastausta heti.

Sotilas oli puhunut niin rauhallisesti, että Antar sortui ensin pitämään toista yksinkertaisena. Sen takia hän vastasi puhuen melko hitaasti ja viitaten puhuessaan selkeästi esittelemiinsä kohteisiin.
"Olette kuuluisalla ja tunnetulla Akropoliin kukkulalla. Tuossa takana kohoaa suuren Apollonin temppeli", liikuttaessaan kättä näkymän poikki hän piti asiaankuuluvan hiljaisuuden ja samalla tarkasteli sotilasta sivusilmällä. Toisen olemus suorastaan huokui sotilaallisuutta, alkaen kulmikkaista kasvoista aina varustukseen asti. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan toisen varusteita, kunnes parin sydämenlyönnin jälkeen sai itsensä siitä kiinni. Miksi tämä ulkomaalainen kulki pyhällä alueella täydessä sotavarustuksessa? Miettiessään asiaa hän jatkoi alueen esittelemistä kuin mikäkin opas.
Sotilaan kohtaaminen sai äitinsä kasvattaman pojan aina varuilleen, koska hän ei ollut kuullut sotilaista hyviä asioita. He olivat väkivaltaisia moukkia ja yksinkertaisia lapsia, joilla vain sattui olemaan isot lihakset. Nuorukaisen omaa suhtautumista ei parantanut se, että hänen isänsä oli sotilas – tosin hän muisti toisen vain hämärästi. Toisaalta hän oli oppinut, tai ainakin yritti oppia, ajattelemaan asioista monipuolisesti. Saattoihan siis olla, että tämä mies oli vakoilija, joka oli viekkaasti käyttänyt näin näkyvää valepukua, jotta häneen ei kiinnitettäisi huomiota. Sillä sotilas sai muutamia uteliaita katseita, mutta kukaan ei jäänyt katsomaan perään ja varmasti he unohtivat koko asian heti, kun käänsivät selkänsä. Polvet peittäväät kaapun verhoutunutta poikaa kukaan ei tuntunut huomaavan.

Tauon aikana hän oli sopivasti ehtinyt poistamaan kasvoiltaan turhat ilmeet ja hän tunsi olonsa jopa rauhalliseksi, mutta siitä huolimatta hän ei nähnyt mitään syytä vastustaa kiusausta viimeiseen huomautukseen.
"Mutta lisäksi tuo kivenlohkare, jota aikaisemmin käytitte penkkinä, sattuu olemaan pyhä jalusta, jota pyhiinvaeltajat tulevat suutelemaan."
Olkoon, ei se mikään kovin tärkeä merkki edes ollut, mutta sotilaan oli aika tietää, että hän oli hyvin väärässä paikassa.
"Voin oikein mielelläni opastaa teidät sinne, minne olitte matkalla."
Eli mitä nopeammin hän saa epäilyttävän sotilaan pois täältä, sen parempi.

Marcus ei oikein käsittänyt, miksi nuorukainen puhui niin hitaasti vastatessaan. Ehkä tämä oli hoksannut, ettei Marcus ollut Kreikasta kotoisin ja tahtoi ilmaista asiansa mahdollisimman selkeästi. Tarpeetonta se tosin oli, koska Marcus osasi kyllä kreikkaa sujuvasti, mutta saihan hän hieman tässä tietää, mikä paikka oli oikein kyseessä. Näköjään ainakin ateenalaisilla oli tapana arvostaa jumalansa korkealle,kun kerta olivat tämän paikan erikseen rakentaneet näitä varten ja se oli huomattavasti paremmin vieläpä tehty kuin muu kaupungista. Marcus ei kiinnittänyt juurikaan huomiota ohikulkijoihin, vaan piti katseensa tiiviisti tässä nuoressa miehessä, joka sai kerrottua loppuun asiansa. Oikeastaan paikka oli nyt alkanut kiinnostamaan entistä enemmän Marcusia. Ei olisi epäilystäkään siitä, etteikö tämä olisi yksi tärkeimpiä paikkoja Ateenassa jollei jopa tärkein ja sen vuoksi olisi myös tärkeää tietää siitä mahdollisimman paljon. Edelleenkään Marcus ei kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä sitä, että täällä ei näkynyt ketään sotilaan tapaistakaan hänen lisäkseen. Joko ateenalaiset olivat hyväuskoisia tai sitten hölmöjä tai sekä että. Oli pöyrityttävää ajatellakin, että Rooman kaduilla ei kulkisi ollenkaan sotilaita vartiossa, mutta ääneen Marcus ei ilmaissut ajatuksiaan.

Nuorukaisenmainitessa kiven, jolla Marcus oli istunut, ei sotilas voinut olla näyttämättä yllättyneisyyttään. Näköjään joillakin päässä heitti osa jostoinenkin, kun kerta käytiin kiveä suutelemassa. Sitten nuorukainen lisäsi poisviennistä ja Marcuksen katse oli hetken ajan terävä, kun hän vihdoin alkoi ymmärtää tätä nuorukaista. Tämä ei ollutkaan aivan niin ystävällinen tapaus kenties kuin sanoillaan tahtoi näyttää.
"Taitavat ihmiset olla sitten jonkin hoitajan tarpeessa, kun kiveä käyvät kerta suutelemassa", Marcus sanoi vain tyynesti kuin ei olisi ollut millänsäkään asiasta. "Sellainen ei ole kyllä tervettä, mutta sainpahan ilmaistua oman mielipiteeni sitä kohden."
Hän puhui tarkoituksella huolettomasti kuin asia olisi ollut arkipäivää. Tokihan jumalia oli kaikilla kansoilla, mutta Marcus suhtautui näihin yleensä välinpitämättömästi, vaikka isä olikin toista mieltä. Tämän mielipiteensä Marcus oli oppinut eräältä opettajaltaan, joka oli todennut, että jumalia kyllä palvottiin ja heille uhrattiin, mutta yhtään taistelua eivät nämä olleet silti Roomalle voittaneet. Siinä oli oikeastaan tiivistetysti koko asian merkitys, joskaan ei siitä kaikkialla kannattanut puhua suureen ääneen, että piti jumalia lähinnä tarpeettomina.

"Ja ei, minusta tuntuu kovasti nyt, että juuri tänne minä olin matkalla", Marcus vastasi hivenen ovelalla äänellä
sitten katsoen tarkasti nuorukaista. "Vai luuletteko, että minä todella olen typerys, kun yritätte kovasti minut täältä pois saada?" hän kysyi perään. Olihan tämä hieman vaarallistakin näin avoimesti ilmaista halveksuntaansa paikallisia kohtaan, mutta toisaalta Marcus ei ollut vielä ainakaan nähnyt Ateenassa mitään sellaista, mikä vaikuttaisi millään muotoa vaaralliselta. Ylipäänsä hän oli välistä ihmetellyt, millä ihmeen tavalla Kreikka taisteli vihollisiaan vastaan, jos täällä oli näin paljon lammasmaista väkeä. Olihan hän toki kuullut puhuttavan spartalaisista, joita sanottiin maailman parhaiksi sotilaiksi ja Marcuksesta tuntuisi, että tuosta väitteestä pitäisi vielä joskus ottaa selvää.
"Mutta te kun nyt olette epäilemättä varsin joutilaana, niin voisitte näyttää minulle tarkemmin täällä paikkoja vai kuinka", Marcus totesi äkkiä nuorukaiselle edessään seisoen siinä itse ryhdikkäästi ja nyt näkisi riittäisikö tällä nuorelle miehellä rohkeutta ryhtyä uhmaamaan uhkaavan oloista sotilasta.

Ohi kulki ihmisiä, mutta edelleenkään ei kukaan jäänyt kysymään, mistä oikein oli kysymys ja monet vaikuttivat jopa hieman kiertävän kauempaa sotilaan ja se hymyilytti hieman Marcusta. Väki täällä ei selvästikään ollut tottunut näkemään sotilaita täällä.

Tavallisesti nuori riikinkukko nautti huomiosta ja hän oli tyytyväinen, kun sai kerättyä katseita puoleensa. Ainakin silloin, jos nuo katseet olivat aluksi ohittamassa hänet, mutta pysähtyivät korkeintaan muutaman silmänräpäyksen ajaksi ihailemaan hänen ulkomuotoaan. Esitellessään Ateenan upeimman kukkulan ihmeitä tälle turistille hän ei ollut tyytyväinen huomiosta, vaan vieraan miehen vakaa ja järkkymätön katse häiritsi häntä. Vierasmaalainen sotilas suorastaan tuijotti häntä, eikä katsellut asiaankuuluvasti ympärilleen tai säestänyt hänen selostustaan asiaankuuluvilla hymähdyksillä. Antarionan yritti jättää toisen käytöksen omaan arvoonsa, mutta hän ei voinut mitään sille, että hänen teki mieli astua kauemmaksi, tuijottaa takaisin tai edes läpsäyttää kätensä yhteen toisen kasvojen edessä, jotta herkeämätön tuijotus lakkaisi.

Pullistelevia lihaksia ja raskasta kilpeä kantava sotilas oli aluksi nuorukaisen mielestä kuin yksinkertainen sonni, jota saa hämättyä heiluttelemalla värikästä lakanaa. Selvästikään toinen ei voinut olla mikään vakoilija, vaikka hän oli kuinka yrittänyt uskotella itselleen tämän vaihtoehdon mahdollisuutta. Pian lyhytikäiseen turvallisuudentunteeseen tuli särö, kun sotilaan katse muuttui kissamaiseksi. Kuin typerä sonni olisi varomattomasti väläyttänyt lihastensa alle piiloutuneen pedon. Sotilas lausui loukkaavat sanansa tyynesti. Niin rauhallisesti, että Antarionan pelkäsi oman tyyneytensä särkyvän. Hän taisteli kasvoilleen pienen ja lauhkean hymyn, vaikka nuorukaisen sisällä kiehui. Hän piti suunsa kiinni ja kohotti vain toista kulmaansa, sillä jos hän olisi avannut suunsa, ei hän varmasti olisi kyennyt sanomaan mitään järkevää.
Hän itse oli järki-ihminen eikä siis ollut koskaan kyseenalaistanut jumalien olemassaoloa tai tarpeellisuutta. Maailmassa mikään ei tapahtunut ilman jumalien siunausta, ja epäonni oli heidän rangaistuksensa. Myös tämä kohtaaminen oli selvästikin heidän asettamansa koettelemus.

Hyökkäävät sanat saivat nuorukaisen värähtämään. Tunne meni kuitenkin ohi heti, kun Antarionan muisti olevansa Akropoliin kukkulalla, jossa oli aina joku todistamassa tapahtumia. Sotilas ei voinut tehdä hänelle mitään, koska silminnäkijöitä oli aina paikalla – joko ihmisiä tai jumalia. Ajatus valoi häneen uskoa ja hän rauhoittui sekä vastasi sotilaan syytöksiin että käskyyn rauhallisesti.
"Oikeastaan kuvittelin, että ette löytäisi täältä mitään teitä kiinnostavaa, mutta selvästikin sopusuhtainen arkkitehtuurimme häikäisi teidät, kun pysähdyitte siihen ihailemaan sitä", hän aloitti ja varoi viittaamasta suoraan sotilaan loukkaavaan käytökseen tai syyttävään kysymykseen. Näköjään tämä vieras ei pitänyt itseään typeränä, vaikka on noin suora ja syyttävä kysymys oli sekä tahditon että hölmö. Joko sotilas halusi, että Antar vakuuttaisi toiselle, että mies oli selvästikin viisas, tai sitten toinen halusi tekosyyn miekkansa käyttämiseen. Turha toivo, hän ei alentuisi tottelemaan toista.
Nuorukainen jatkoi puhumista ja hän piti lauseiden välillä sen pituisia taukoja, että puhe vaikuttaa keskustelulta, mutta sotilas ei pystyisi sanomaan mitään väliin ilman, että joutuisi puhumaan tökerösti hänen päälleen. Hän ei enää puhunut hitaasti. "Pahoittelen arviointivirhettäni asian suhteen, sillä pitäisihän tietää, että tämä mittasuhteiden harmonia on vierasmaalaisille varsin hämmästyttävä näky --"
Hän ei mahtanut mitään hienoiselle viittaukselle: eihän muissa maissa ole mitään kreikkalaisen kulttuurin kaltaista.
"-- ja sitä sietääkin jäädä katselemaan. Mutta pahoin pelkään, että saatte edessänne avautuvasta näkymästä varsin yksipuolisen kuvan ja olisi verrattoman harmillista, jos voisitte kertoa tuttavillenne ainoastaan Akropoliksen kukkulan kauneudesta. Kaupunkimme esitteleminen ei siis ole minulle vain velvollisuus, vaan kansalaisena se on minulle etuoikeus."
Puhuessaan taukoamatta nuorukainen otti muutaman askeleen kehoittaakseen sotilasta seuraamaan häntä kukkulaa alaspäin kaupungin suuntaan.
"Temppelit ovat tietenkin tärkeä kohde jokaiselle, joka tulee vierailulle kaupunkiimme. Valitettavasti ne eivät kuitenkaan ole kovinkaan monipuolisia, jos niihin ei ole tarkemmin perehtynyt. Etenkin sirojen pylväiden rytmin voi tulkita seireenien lauluna, mistä on todisteena Pythagoraan löytö, eli hän huomasi kuinka suorakulmaisen kolmion hypotenuusan neliön suhde on ihmeellinen, sillä sehän on yhtä suuri kuin sen kahden muun sivun neliöiden summa. Sehän on kuin musiikkia. Ehkä olettekin jo käyneet kaupungissa tutustumassa muun muassa agoran ihmeisiin, mutta suosittelisin erittäin lämpimästi, että pysähdytte kuuntelemaan Apollonin siunaamia ihmisiä, sillä heidän soittonsa on unohtumatonta. Tai kenties olette kuitenkin kiinnostuneempi tutkimaan, minkälaisia mausteita ja koruja kaukomailta on saapunut, jotta voitte ilahduttaa kunnianarvoisaa perhettänne kotipuolessa."

Marcus vaistosi nuoressa miehessä ehkä hetkellisen hämmentymisen ja tämä pysyttelikin hiljaa jonkin aikaa. Epäilemättä ainakin osa roomalaisen sanoista oli tullut täydellisenä yllätyksenä tälle selvästikin. Sitten nuorukainen alkoi puhumaan nopeaan tahtiin ja Marcus saattoi vain pysytellä hiljaa ja kuunnella tämän selontekoa, jonka tarkoituksena oli ehkä pudottaa Marcus pois kärryiltä, kuten sanottiin. Roomalainen kuunteli kuitenkin vain keskittyneenä ja vaikkei ehkä aivan jokaista sanaa ymmärtänyt, niin pystyi erittäin hyvin käsittämään olennaisen puheen keskeltä ja nyökkäsi nyt välistä hyväksyvästi. Samalla hän oli lähtenyt seuraamaan kreikkalaisen perässä tämän viitatessa tekemään niin. Ainakin tämä nuorukainen osasi kertoa tästä paikasta ja Marcus painoi tarkasti mieleensä tärkeimpiä asioita puheesta, koska niille tiedoille saattaisi vielä joskus olla käyttöäkin kenties.

"Parempi että jätän kaupankäynnin väliin", Marcus naurahti, kun nuori kreikkalainen sai vihdoin puheensa vietyä loppuun. "Isäni saa vielä kohtauksen, kun menen ostamaan ylihintaan tavaraa, mitkä hän saa hankittua puolet halvempana taitavana kauppiaana."
Se oli tottakin, koska Marcusin isä oli sotilasuransa jälkeen ryhtynyt politiikan sijasta kauppiaaksi ja osoittautunut taitavaksi käymään kauppaa, etenkin mitä tuli tinkimiseen ja oli myös luonnollisesti käynyt kauppaa kreikkalaistenkin kanssa. Marcus kääntyi sitten katsomaan erästä temppeliä hieman arvioivastikin.
"Hienoja ovat täytyy sanoa. Enoni on aina ollut kiinnostunut arkkitehtuurista ja opettanut jonkin verran asiasta minulle. Mutta ihmettelen syvästi yhä sitä, että eikö tällaista arvokasta paikkaa vartioida millään muotoa."

Siinä oli asia, joka ei edelleenkään mahtunut Marcusin päähän. Tällaisella temppelialueella olisi ainakin jos ei muuta niin varmasti symbolista arvoa suuret määrät. Toisaalta sekin olisi hyvä painaa mieleen, vaikka Marcus ei tarkalleen tiedetty, mitä Roomassa aiottiin, mutta hän veisi mahdollisimman paljon tietoa Kreikasta siihen suuntaan.
"Ja ennen kuin jatkatte esittelyä, niin voisitte kertoa oman nimenne ja muutenkin hieman itsestänne", Marcus ehti vielä sanomaan kohteliaasti, joskin hän oli yhä valppaana, vaikkei sitä rennosta olemuksesta ehkä huomaisikaan. Tämä nuori kreikkalainen karsasti selvästi Marcusta syystä tai toisesta, mutta toisaalta oli hieman ironistakin, että kaupungissa ei välttämättä ollut kovinkaan montaa turvallisempaa paikkaa kuin tämän roomalaisen sotilaan lähettyvillä.

Sisimmässään Marcus huokaisi kuitenkin nykyiselle tehtävälleen. Jos hän ei olisi täällä, hän voisi olla jossain sotilaana ja seisoisi Rooman armeijan etummaisissa riveissä muiden hastatin kanssa. Nyt hän olisi kuitenkin kaukana Kreikassa kuuntelemassa Ateenan kaupungista. Aihe kyllä kiinnosti Marcusta ja hän odotti jo, että tämä nuori kreikkalainen "opas" vastaisi kysymyksiin ja jatkaisi mahdollisesti sitten esittelyä.

Opastaessaan sotilasta eteenpäin Antarionan sortui hetkeksi tyytyväisyyteen - hän oli saanut tuon muukalaisen seuraamaan itseään eikä toinen selvästikään epäillyt mitään. Nuori mies hymyili ja nyökkäili toisen puheelle kaupankäynnistä ja arkkitehtuurista ja hän oli jo vastaamassa ystävällisesti, kun toinen lopuksi kummasteli pyhän kukkulan puolustusjärjestelmiä. Hymy nuorukaisen kasvoilta hyytyi hetkeksi, mutta hän yritti peittää sitä katsahtamalla ympärilleen aivan kuin hän itsekin ihmettelisi samaa asiaa.
Kuinka hän olikin voinut olla niin hidas... Ulomman käden etusormen kynsi puristui vaivihkaa, mutta terävästi, nuorukaisen kämmentä vasten. Pieni pistävä kipu helpotti ärtymystä, jota hän tunsi itseään kohtaan. Olisihan hänen pitänyt osata arvata, että Akropoliin kukkula oli herättänyt sotilaan mielenkiinnon juuri rakennustapansa vuoksi: järjestelmällisesti rakennettujen katujen ja temppeleiden lisäksi kukkulaa ympäröi korkea muuri, jonka uskottiin pystyvän pitämään kykloopitkin loitolla.
Onneksi sotilas oli jäänyt istuskelemaan kukkulan juurelle eikä ollut yrittänyt marssia suoraan kaikkein pyhimpään, Athenen temppeliin. Näin rauhallisina aikoina Akropoliille oli vapaa sisäänpääsy, vaikka nuorukaisen mielestä juuri tällaisten uteliaiden ulkomaalaisten pääsyä pitäisi rajoittaa.

Antarin kasvoilla oli jälleen kohtelias hymy, kun hän kääntyi katsomaan sotilasta.
"Niin tietenkin, pahoittelen epäkohteliaisuuttani", hän sanoi ja samalla päivitteli mielessään toisen käytöstapojen puutetta. Sotilas intti hänen nimeään, mutta ei vaivautunut itse esittäytymään. Mitä enemmän hän puhui tämän vieraan kanssa, sitä vähemmän hän huomasi pitävänsä toisesta. Eikä hän todellakaan tuntenut olevansa turvassa, sillä hän ei tiennyt mitään miekkamiehen aikeista.
"Tulen usein kävelemään tänne ja nauttimaan tästä tunnelmasta, näköaloista... Etenkin kuumina päivinä kaupungin kadut pölyävät, mutta täällä ilma on lähes yhtä raikasta kuin avomerellä", hän naurahti väliin ja valehteli seuraavaksi sujuvasti. Kasvot eivät jäykistyneet eikä hän tuntenut tekevänsä mitään väärää. Vaikka valkoinen valhe tulisi ilmi, hän voisi väittää, että sotilas oli vain kuullut väärin.
"Nimeni on Tarian, hauska tutustua. Entä teidän...? Olette varmasti tulleet pitkän matkan päästä, luulisin, ellen ole aivan erehtynyt."

Nyt nuorukaisen oli helpompi vastata myös sotilaan ensimmäisiin ihmettelyihin.
"Niin, se voi vaikuttaa kummalliselta. Entä onko teillä tapana pitää jumalpatsaidenne luona jatkuvaa vartiota, joka häiritsee rukoilemaan tulleita ihmisiä?"

Marcus huomasi jonkin hienoisen muutoksen käyvän tämän nuorukaisen olemuksessa, eikä tämä vastannut heti kysymykseen. Syytä asiaan Marcus ei tiennyt, mutta pisti kuitenkin asian merkille ja muistiin. Tämä kreikkalainen osasi selvästi olla juonikas, eikä roomalainen puolestaan aikonut todellakaan luottaa liikoja tähän. Kun nuorukainen jälleen puhui, ei tämä ainakaan aikonut heti vastata kysymyksiin, vaan alkoi puhumaan aiheen ohitse. Se lisäsi entisestään Marcuksen epäilystä siitä, että tällä nuorella miehellä oli jotain ovelaa mielessään. Marcus itse kuitenkin pysytteli luontevana ja antoi näyttää, että uskoi jokaisen sanan, jonka tämä nuori kreikkalainen päästi suustaan. Parempi antaa sitten typerä vaikutelma itsestään, Marcus ajatteli samalla kun toinen kertoi nimekseen Tarian, joskaan tällä hetkellä Marcus ei ollut aivan suoraan valmis uskomaan nimeä aidoksi, mutta saattoihan se myös ollakin.

"Renius on minun nimeni ja olen toden totta taittanut pitkän matkan tänne päästäkseni", Marcus sanoi, esitellen itsensä toisella nimellään. Tarian tuskin paljoa nimestä koostuisi kylläkään, jollei sen kautta osaisi sanoa, mistä Marcus olisi tarkalleen kotoisin. Tosin kreikkalaiset lukivat kaikki ne, jotka eivät kuuluneet heidän kulttuurinsa vaikutuspiiriin melkeinpä yhdeksi barbaarikansaksi tai ainakin sellaisen kuvan Marcus oli saanut. Hän kuunteli sitten kun Tarian vastasi hänen tekemiinsä uteluihin vartioinnista ja siltikin selitys tuntui Marcuksesta epäuskottavalta. Eihän ihmisistä varmasti tuntunut mukavalta missään kisoissakaan että paikalla oli valvovia sotilaita, mutta silti heitä oli, koska heitä tarvittiin siellä. Ja varmasti myös täällä pätisi aivan sama asia.
"Meillä jumalten patsaat ovat yleensä suurien temppelien sisällä ja temppelien ovilla seisovat vartijat varmistamassa, ettei tapahdu mitään rähinöintiä tai muuta ylimääräistä. Ihmiset rukoilevat mieluummin vartioiden läsnäollessa kuin turvattomuuden tunteen alla", Marcus vastasi Tarianin kysymykseen vuorostaan.

"Mutta olen joka tapauksessa yllättynyt asiasta. Olisin luullut, että jos jossain niin täällä ovat vartiossa Ateenan parhaat sotilaat. Olen vain kuullut matkani aikana monien sanovan, että Kreikasta löytyvät maailman parhaat sotilaat, joita maa päällään kantaa, mutta vielä en ole sellaisia tavannut", Marcus kertoili huolettoman oloiseen sävyyn katsellen samalla jälleen erästä rakennusta siinä lähellä, kääntyen sitten Tarianin puoleen. Mielenkiintoista nähdä, mitä nuorukainen sanoisi vastaan tähän asiaan.

((anteeksi tästä törkeästä kestosta!))

Antar nyökäytti sotilaan vastaukseen hitaasti. Hän ei ollut asiasta samaa mieltä, mutta toisaalta nuorukaista ei kiinnostanut väitellä aiheesta, josta hän ei tiedä paljoakaan. Onhan selvää, että Reniukseksi esittäytynyt sotilas oli asiantuntija tässä aiheessa.
Ulkomaalainen sotilas kyselemässä sota-asioita pappisoppilaalta... Ja vielä Akropoliin kukkulalla. Tilanne olisi ollut huvittava jos Antar ei olisi itse ollut toisena osapuolena siinä. Oli edelleen epäselvää, miksi sotilas oli eksynyt juuri tänne, jos toinen kerran oli niin kiinnostunut sotimisesta.
Oliko täällä vartijoita? Antar oli kuullut, että kukkulalla liikkuvia ihmisiä tarkkailtiin salatuin silmin. Vartijoita ei nähnyt, mutta siellä he olivat... Vai olivatko?

Tietenkin ulkopuolisen - tai kenen tahansa muun kuin Antarionanin - silmin oli selvää, että Akropolis-kukkulasta rakennettiin linnoitusta. Ensinnäkin se sijaitsi ihanteellisessa paikassa: kaupungin korkeimmalla kukkulalla. Sen suojaksi kohosivat muurit, jotka eivät olleet vielä aivan valmiit, mutta valmistuessaan kukkula olisi Ateenan turvatuin paikka. Sinne mahtuisi kaupunkilaisia suojaan, jos mahdollinen vaara yllättäisi. Kaikki asukkaat eivät mahtuisi, mutta todelliset ja tärkeät kansalaiset ainakin.

He olivat kävelleet jo melko alas, mutta nuorukainen ei voinut nielaista helpotuksesta. Puheenaihe sai nuorukaisen tuntemaan itsensä hölmöksi, mutta huolestuneisuus ja mahdollinen vaara saivat hänet varuilleen. Tuntui, että tilanne oli luisumassa nopeasti hänen hallinnastaan.
"Niin, minä en ole paras ihminen kertomaan teille seikkaperäisesti tuosta aiheesta", hän aloitti irvistäen mielessään sille, että joutui myöntämään asian, "mutta meillä ei ole ollut mitään ongelmia, joten emme tarvitse sotilaita seisomaan jokaiseen nurkkaan". Hänen äänensä kävi loppua kohden kireäksi, minkä nuorukainen huomasi itsekin, joten hän sulki suunsa hetkeksi.
Nyt tiella oli jo enemmän ihmisiä, jotka katsoivat kaksikkoa kummastellen. Antarionan huomasi läheisen talon vieressä aurinkokellon, ja katsoessaan sitä tarkemmin hän säpsähti.
"Zeuksen nimeen, onko jo noin myöhä! Pahoittelen, mutta minun täytyy rientää. jos teitä kiinnostaa, Dionysoksen tearrerilla näyttää juuri olevan harjoitukset", hän osoitti teatterirakennelmaa kohti, nyökkäsi hyvästeiksi ja lähti kiiruhtamaan tietä alaspäin sandaalit läpsyen.

((Tähän voisi olla hyvä lopettaa? Kiitos pelistä!))

//Ei mitään, itsellänikin ollut kiireistä tässä viime aikoina, niin kestänyt vastaukseni//

Marcus oli huomaavinaan jännityneisyyttä tässä nuorukaisessa yhä enenevissä määrin. Selvästi hänen esiinottamissa aiheissa oli jotain, joka sai Tarianin hermostuneemmaksi. Tarkkaa syytä Marcus ei vielä tiennyt, mutta arveli sen johtuvan siitä, että nuorukainen valehteli vartioiden kohdalla asiasta. Ainakaan Marcuksen itsensä päähän ei vain yksinkertaisesti mahtunut ajatus, että tämä kyseinen alue seisoisi täällä täysin vartioimattomana, oli sitten kyseessä mikä kaupunki tahansa. Kuitenkin nuorukainen kertoi ettei heillä ollut tarvetta vatioille joka nurkassa ja Reniuksen mielestä asia oli yhtä todennäköistä kuin se ettei Ateenassa olisi yhtään ainoata rikollista.

Samalla häntä hieman häiritsi huomata, että useat ihmiset katsoivat nyt kaksikkoa. Marcus ei missään tapauksessa halunnut herättää enempää huomiota kuin olisi aivan välttämätöntä ja nyt sitä oli liikaakin. Tarian päätti kuitenkin ratkaista ongelman ja Marcus ei edes kunnolla ehtinyt valmistautuakaan asian vastaanottamiseen, kun nuorukainen jo lähti pahoitellen ja kertoen jostain harjoituksista teatterissa. Marcus kurtisti hieman kulmiaan, katsoessaan samalla Tarianin menoa. Hän ei ollut aivan valmis suorilta käsin nielemään nuorukaisen selitystä äkillisestä lähdöstä, mutta asia oli nyt samantekevää. Marcus tyytyikin vain kohauttamaan olkiaan ja lähteä jatkamaan sitten matkaa eteenpäin tällä mielenkiintoisella seudulla.

//Juu, eiköhän se ole loppu tässä. Kiitos sinulle pelistä!//