Homo Equus Sapiens Sapiens

// SN pullaponinsa kanssa tänne, kiitos~. //


Koko yön kestänyt sade teki metsässä liikkumisen nihkeäksi ja epämiellyttäväksi, kun askeleet upposivat sammaleeseen ja uhkasivat liukastua tuon tuosta. Yksi metsässä asuvista kentaureista, Deiros-niminen hiirakko ori, rämpi puhisten eteenpäin märkien lehtien läpi työntyen, niiden liimaantuessa tuon tuostakin kiinni mustanharmaaseen karvaan ja päivettyneeseen ihoon. Pilviset päivät olivat kaikkein miellyttävimpiä, sillä silloin aurinko ei paahtanut hiostavasti, eivätkä hyttyset olleet liikkeellä sateen jälkeen.

Kadotkaa, maanvaivat! Huisk - häntä sivalsi lautasia ja takajalkoja, kun ärsyttävät pistokset kiusasivat niitä ja hankaloittivat kävelyä entisestään kutinallaan.

Lauma oli vaihtanut paikkaa lähemmäs kaupunkia pähkinä- ja marjasatojen perässä, eikä siitä huolta kantava johtajaori voinut levätä hetkeäkään aloillaan, kun vähemmän tuttu ympäristö saattoi kuhista ihmisiä ja muita vihollisia. Tähän mennessä hän ei ollut törmännyt kuin yhteen peuraan, joka oli vaikuttanut kaikin puolin rauhalliselta ja tyytyväiseltä, minkä pitäisi olla hyvä merkki. Mutta eläin oli vain eläin eikä reagoinut kuin suoraan vaaraan - uhkasta ne eivät ymmärtäneet tuon taivaallista.

Korintista kantautuva meteli alkoi jo kuulua tasaisena vyörynä rauhallisen metsän sirityksen, lirkutuksen ja rasahtelun keskellä, ja Deiroksen askeleet hidastuivat entisestään. Paljoa pidemmälle ei kannattaisi mennä, ellei haluaisi niskaansa kentauriorjaa etsiviä ihmisiä, mutta velvollisuus pakotti turvaamaan riittävän alueen lauman olinpaikan ympärillä. Niinpä matka jatkui yhä eteenpäin, korvat ahkerasti ympäristöä havannoiden...

... kunnes rauha katkesi puheen erottuessa muiden äänien keskeltä. Siitä ei voinut erehtyä - se oli ihmisen puhetta, ilmeisesti naispuolisen sellaisen, äänenpainosta ja -korkeudesta päätellen. Vaistot käskivät kääntyä ja palata lauman luo vahtimaan, etteivät ihmiset pääsisi yllättämään muita, mutta ihmisviha antoi askeleisiin sen sijaan lisää puhtia. Jos kyseessä oli vain yksi heiveröinen ihminen, tästä voisi vielä hankkiutua eroon. Sitä paitsi oli parempi tietää varmasti, oliko näitä useita, vai ainoastaan yksi...

Valitettavasti pähkinä- ja marjasadot myös houkuttelivat muitakin "uskaliaita" metsän siimekseen - nimittäin sellaisia onnettomia, jotka oltiin puoliksi pakotettu ulos turvallisesta kaupungista ventovieraaseen ympäristöön, joka kätki sisäänsä yhden jos toisenkin salaisuuden. Hmph, Lykos olisi mieluummin pysynyt puutarhassa koriste-esineenä kuin seissyt sateen pieksemänä ja nyt ötököiden kiusaamana keskelle ei-herttasen-hevon-mitään. Lisäksi hänet oltiin köytetty isännän talon pahimman juoruilijan nilkkaan kiinni, mikä merkitsi sitä ettei ruuna päässyt kuuloetäisyyden päähän hölöttävästä akasta.
    "Kuulitko muuten siitä, kuinka isännän poika väitteli suurta väkijoukkoa vastaan ? Hän oli niin hurmaava silloin, mutta mitäs tällainen pahainen orja on haaveilemaan hienosta herrasta..."
Päläpälä, kyllä - olen kuullut tuhat ja yksi kertaa, kuinka isännän poika väitteli, mutta vain yhtä vanhempaa ja viisaampaa vastaan sekä vieläpä hävisi surkeitten perustelujensa vuoksi! Mistä ihmeessä tuo tantta oikein repi noita juttujaan, koska nehän muuttivat muotoaan jokaisella kertomiskerralla ? Huoh, ainakin siinä orjatar ajatteli reaalisesti, ettei tuolla ollut mahdollisuuksi lirkutella jo avioon astunutta miestä pikkusormensa ympärille tuolla ulkonäöllä, joka oli varmasti perujaan mitä rumimmalta ihmisten sukuhaaralta.

Vaikka mikäpä Lykos oli ihmistä arvostelemaan - toinen sentään oli rehellisesti sitä, miksi syntyi. Hän oli vain kentauri, joka ei kelvannut kaltaistensa joukkoon, eikä myöskään suoranaisesti tuntenutkaan yhteenkuuluvuutta muiden koninpuolikkaiden parissa. Hallakonkimo oli selvästi luotu alun alkaenkin ihmisten hoteisiin, mikä merkitsi sitä ettei tämä koskaan tulisi tuntemaan vapauden tuulia kasvoillaan tai pääsisi eroon painavista kengistä. Eeeh! Eikun ei! Kengät olivat hyvä juttu! Jos niitä ei olisi, niin hänen kavionsahan halkeilisivat kovalla mukulakivetyksellä...
    Snif, mutta pääsisipä nyt eroon tuosta joutavasta kälättäjästä. Marjojen poimiminenkin (ja erityisesti napostelu) olisi silloin verenhimoisten ittiäisten kanssa paljon rattoisempaa, puhumattakaan... mikä se oli ? Äkkiä koko ruunan olemus jännittyi kauttaaltaan, kun hän kuvitteli sivusilmällä huomanneensa jonkin liikkuvan lehtien varjossa. Kookas olento - ainakin häntä isompi, joka ei ainakaan tuonnut turvan tunnetta nopeasti hermostuvalle ponikokomallille.
"Lähdetäänkö jo kotiin ?"
... Eihän tuo ihmisnainen edes kuunnellut, vaikka hän oli tarjonnut valtakunnan parasta ehdotusta! Viimeistään Lykos raahaisi akan mukanaan, ellei tämä lausuisi viiden sekuntin aikana myöntävää vastausta.

Se hyvä puoli sateen kastelemassa maassa oli, ettei lähestyminen kuulunut niin selvästi kuin se olisi kuulunut silloin, kun kuivat lehdet ja risut raksahtelivat poikki kengättömien kavioiden alla. Tietenkin myöskään Deiros ei kuulisi lähestyvää vihollista niin selvästi, mutta tällä kertaa tuntui siltä, että hänellä oli vastakkaisista osapuolista vähiten pelättävää. Mitä yksi ainoa tytönhupakko muka hänelle voisi? Hänellä oli neljä jalkaa ja kaksi kättä - niistä kyllä irtoaisi mojova isku jos toinenkin, mikäli tappeluun ajauduttaisiin.

Vaan oliko tuo näkökenttään ilmaantunut papurikkokuvio tutun oloinen?

Takkuinen ja koskaan kampaa näkemätön, musta hiuspehko ilmaantui esiin pöpeliköstä ja tummasävyiset, harmaansiniset silmät jumittuivat hetkeksi tuttuihin kasvoihin, jotka ori oli nähnyt viimeksi kolme viikkoa sitten. Lykokseksi esittäytyneen, nuoremman ja hennomman kentaurin seura ei näyttänyt parantuneen edellisestä kerrasta, pikemminkin vain pahentuneen. Haiseva satyyri oli jo oma lukunsa, mutta vielä ihmisnainen - sentään tämä ei yrittänyt heti kiivetä hänen selkäänsä, vaan kavahti kauemmas. Ilmeisesti tämä tiesi villien kentaurien vaarat...

Deiros ei välittänyt jättää viestiään epäselväksi, vaan nousi uhittelevasti korskuen takajaloilleen ja onnistui ottamaan jopa askeleen lähemmäs epätervetullutta tunkeilijaa, ennen kuin painovoima vei voiton ja hän rojahti alas. Myöskään ihmispuolen sanaton viesti ei jäänyt epäselväksi - joko nainen katoaisi paikalta ja päästäisi vankina pitämänsä ruunan vapaaksi, tai tämä tutustuisi omakohtaisesti siihen, miltä nuijittavasta lihasta tuntui. Pistävä katse suuntautui myös hallakonkimoon - tämän olisi kuulunut yrittää päästä eroon orjuuttajistaan, olkoon tämä miten tottunut tahansa näiden kanssa olemaan.

Sillä olemalla tuollainen komenneltava lapsenvahti tämä teki pilkkaa heidän koko lajistaan, eikä sellaista voinut sallia. Pian kaupungit olisivat täynnä alistettuja kentaureja, jotka vetäisivät kiltisti kärryjä ja kyyditsisivät pienempiä ympäri maailmaa.

No, eikö ihminen halunnut häipyä? Täytyi siis ottaa vielä pari askelta lähemmäs ja toistaa äskeinen viesti näyttävällä kuopimisella tehostettuna.

Phyyih, onneksi ei henki salpaantunut, kuten ensimmäisellä kerralla, kun Lykos oli törmännyt tuohon hiirakkoon johtajaoriin. Tällä kertaa hän vain pudotti marjakorinsa ja nielaisi ne pari suuhun eksinyttä välipalaa kokonaisina nielustaan alas - klups vain. Ei tarvinnut tuolla tavalla hyökkäillä viattomien marjastajien kimppuun,  hei köriläs!
"Kiääh! Kentauri!"
Oh, parahin kolleega - niinhän minäkin olen, vaikken yhtä raivotautinen ja päällekäyvä. Totta kai ruunakin pomppasi etäämmälle pisteliäitä vilkaisuja heittelevästä lajitoverista, mutta hän sentään osasi lukea, ettei uho ollut tarkoitettu suoranaisesti hallakonkimoa pelottamaan, vaan pälättäjälle, jonka suu aukeni sekä sulkeni rytmillisesti kauhusta. Nainen sentään tajusi sen verran, ettei Lykos ollut pakenemassa, vaan jymäyttänyt kavionsa kuin juurilleen maahan - siispä oli paras repiä köysi irti ja hylätä elukka oman onnensa nojaa. Tulisihan se kotiin viimeistään ruoka-aikana, mikäli Kuolema ei ollut niittänyt päätä harteilta sitä ennen.

Mutta syy, miksi hallakonkimo ei hievahtanut oli yksinkertainen:
"Katsokaa, mitä saitte aikaan!"
Tässä tapahtui virhe! Aivan kamala ja suurenneltava sellainen! Vaivalla kerätyt herkut olivat levinneet pitkin pientaretta ja vieläpä puoliksi muussaantuneet Deiroksen kavioiden alle kuin taiteilijan väripaletti ikään. Kaiken kukkuraksi toinen oli kehdannut häiritä hänen naposteluaan, kun mahassa vielä muljahteli tyhjä aukko, joka kaipasi kipeästi täytteeksi muutakin kuin isännän jyväseosta ja nahjuuntuneita kasviksia!
    "Hei, puhun teille!"
    Vaikka Lykos osasikin lukea elekieltä, niin hän ei silti tajunnut varoa yrittäessään tarrata kiinni oriin häntäjouhista. Mokoma vaikutti juuri sieltä, että olisi syöksymässä voitonhuumassa pakenevan naisen perään, mutta sitä ennen hiirakko saisi kokea hänen salamoivan katseensa ja ärhäkän sanavuoronsa, jossa ei tappuraa säästeltäisi.
"Mikä teitä metsäläisiä riepoo, kun teette elämästäni näin vaikeaa ? Nyt olen köysi kiinni lanteilla, enkä löydä enää kotiin ilman tuota ihmisnaista!"
Katso, minäkin kuovin, katso nyt! Olen todella hurja ja pelottava... pullaponi. Käsi kävi nimittäin nappaamassa pari marjaa ja sujauttamassa ne melkein yhteen puristuneiden huulten raosta sisälle suuhun.

Korsk, korsk, prööh - katoa, kaksijalkainen!

Deiros todellakin oli aikeissa ajaa naisparan takaisin Korinttiin tai ainakin lähemmäs kaupunkia, seuraten tätä uhkaavasti korskuen ja etujalkojaan maahan iskien takaa-ajoa tehostaakseen. Sitä olisi voinut kestää vielä hyvän matkaa, jollei häntäjouhiin olisi yhtäkkiä ilmaantunut reilua kolmeasataa ylimääräistä kiloa painolastia. Vielä viimeinen jysähdys maata vasten ja sen jälkeen töksähtävä pysähdys, joka edelsi kääntymistä jäljelle jäänyttä tunkeilijaa kohden. Mikä tätä nyt vielä kiukutti?

Ori kääntyi kokonaan ympäri, kunhan paine hännässä oli hellittänyt, ja asteli aivan lähelle ruunaa - jopa niin lähelle, että heidän ryntäänsä melkein törmäsivät toisiinsa. Tai no, hänen ryntäänsä ja toisen vatsa. "Sinun ei tarvitse löytää kotiin, kaupunkilainen", hän vastasi suorastaan vaarallisen kuuloisella äänellä, "koska sinä olet jo siellä." Miksi toisen pitäisi löytää takaisin kaupunkiin, kun tämä oli viimein päässyt eroon ihmisestä? Kentaurien koti oli metsässä, minne nämä kuuluivat, ei mukulakivikatujen ympäröimissä karsinoissa, joita ihmiset kutsuivat taloiksi.

Sen sijaan köysi näytti olevan isompi ongelma - eihän villi ja vapaa johtajaori voinut sietää ihmisten keksintöjä, joilla nämä hallitsivat muita lajeja. Harmi vain, ettei kentaurien keskuudessa järjestetty partiotoimintaa, joka olisi opettanut avaamaan edes kaikkein yksinkertaisimpia solmuja.

Siispä Deiros toimi parhaaksi katsomallaan tavalla ja yritti katkaista köyden kiskomalla sitä, mutta tajutessaan aiheuttavansa pienemmälle kipua karkeaa köyttä repimällä hän luopui aikeesta - hetkeksi. Jos sitä ei saanut katkaistua lihasvoimin, ehkä hampaat pystyisivät siihen! Ja koska toisen vyötärö oli niin matalalla, no, ei auttanut kuin pudottautua polvilleen äärimmäisen hankalaan asentoon. Gnn, hnnngh - irtoatko jo? Katala köysi ei välittänyt hampaistakaan tuon taivaallista!

Jonkun pitäisi kerrankin ottaa mallia kaksijalkaisista ja opetella käyttämään työkaluja, kuten puukkoa.

Turhautunutta ähinää ja lopulta sitäkin ärtyneempi korskahdus. Ala tulla, ponikokoinen ihmisten kiusaama yksilö - ehkä muu lauma keksisi, miten tuon kuristajakäärmeen saisi irti. Kyllä, Deiros kiskoi Lykosta perässään ranteesta kiinni pitäen, sillä muutoin tämä saattaisi karata takaisin kaupunkiin.

Niin, toisen ryntäät ja hänen alati pönöttävä mahansa yhteentörmäsivät, kiitos sen, että Deiros tunkeutui luvattoman lähelle ja sai Lykoksen lopettamaan suun mutrutuksen hetkeksi. Olihan tämä kaveri yhä kokkaampi ja ei toisen kasvoja voinut pitää kovinkaan ystävismielisiltä, kun niihin solutti uhkaavaksi luokitteltavan äänensävyn. Oikeastaan tässä vaiheessa  juolahti ensimmäisenä kallon sisälle mielikuva teurastajasta, jonka uhri koitti vielä tehdä viimeiset tempauksensa ennen lahtaantumista...
    "Mi-mitä sinä höpötät ?!"
   Kuinka niin hän oli muka kotona jo ? Eihän tämä rautatammimetsä ollut nähnytkään pienpalatsin siroja marmoripylväitä tai tarkasti huolettua puutarhaa, joka oli niin isäntäväelle kuin orjillekkin pelkkää silmän iloa. Tokihan Deiroksen sanat voisi kuvitella tervetulotoivotukseksi, mutta muulimaista aivotoimintaa vastaanhan ruuna ei voinut toimia, ehei - hänen oli välttämättä hakattava ei-niin-kirjaimellisesti päätä puuhun.
"Kotini on tuolla jossain... no... jossain!"
Käsi ehti parahiksi huitaisemaan ilmaa ennen kuin hiirakko orii kiinnostui hänen lanteillaan lepäävästä vapauden anastajasta liiankin paljon. Au, au, au! Ei tuolla tavalla saanut nykiä, senkin...

... Kuolaturpa!
"Iih, mitä olet oikein tekemässä!"
Se ei ollut kysymys, vaan empimätön kauhun huudahdus, koska näytti järin luonnottomalta, että joku polvistui Lykoksen eteen, eikä toisinpäin. Lisäksi Deiroksen korpintummat suortuvat kutittelivat nuoremman kentaurin pisamarikasta mahaa, joten kuinka hän edes voisi ottaa koko epätoivoisen yrityksen vakavasti ? Jep, ei mitenkään.
    "Eivät hampaat tuollaiseen tepsi!"
Kuinka tällaisina hetkinä pystyikään tuntemaan itsensä näin pieneksi ja mitättömäksi, eikä se edes enää johtunut köydestä, vaan:
"EIIIH! En ole lähdössä mukaasi! Kuolen nälkään ja janoon! Itikat imevät minut kuiviin verestäni, ääää!"
Turhaa huudat, poika-polo.Vahvemman osapuolen pelastuspäätöstä protestoidakseen kengitetty koninpuolikas alkoi yli nostelemaan kavioitaan ilmaan sekä huiskimaan ärhäkästi jupisten häntäänsä. Nappaampas tuosta yhden varvun käteeni ja puran aggressioni nakertamalla sitä... näin ikään!

Hetkinen... mutta tässähän oli unohtunut yksi omatakeinen temppu, joka varmasti varmistaisi sen, ettei orii voisi kidnapata häntä metsän pimentoon. Niinpä viekkaasti virnistäen Lykos nojautui koko painollaan takakenoon, joka edellytti sitä, että toisen oli pakko päästää irti, ellei tuo halunnut muljauttaa nuoremman rannetta sijoilta - hah - ja kun se tapahtui, niin läsäytti hallakonkimo takalistonsa tiiviisti maata vasten. Pistäppä paremmaksi! Tämä 340 kilon tankki ei liikkuisi enää edes yhtä jalanmittaa.
"Kuinka vaikea se on tajuta, etten aio mennä tuonne surmanloukkuun!?"
Ihan kuin kaupungissa olisi sen paremmat oltavat. Hän täytti kaikki villin kentaurin painajaisunen methodosit, eli metodit, toimimalla kuten ihmiset määräsivät, asumalla ahtaassa tallissa hevosten kanssa... ja olihan hänet ruunattukkin kuin jokin elukka, mikä olisi kelle tahansa itseään kunnioittavalle miehelle kova pala nieltäväksi! Ei enää jälkikasvua tai normaaleja viettejä viehkeän kentauritamman köpötellessä ohitse...
    Mutta kaiketi sekin pitäisi myöntää, että lapsenmielistä uteliaisuuttaan hän kyllä olisi halunnut lähteä tälle pienelle seikkailuretkelle.

Voi nyt yhden kerran.

Deiros kiskoi Lykosta perässään tämän vastalauseista huolimatta, ollen vakaasti sitä mieltä, että toisen olisi parempi olla hyttysten armoilla metsässä kuin ihmisten armoilla kaupungissa. Hän oli kuullut kauhutarinoita siitä, kuinka ihmiset nylkivät eläimiltä nahan ja tekivät niistä koristeita karsinoihinsa tai riepuja suojakseen, sekä kuinka nämä söivät eläimiä valutettuaan ensin niiden veren pois auki viilletyn kurkun kautta. Mikä näitä muka estäisi tekemästä jotain kentaurille, jota nämä pitivät eläimen tasoisena? Toinen ei edes tajuaisi tulevaa kohtaloaan, ennen kuin olisi liian myöhäistä!

Kun ote lipesi ja tanner tärähti satojen kilojen elopainon jysähtäessä sammalmätästä vasten, ori kääntyi hölmistyneenä ympäri ja jäi hetkeksi tuijottamaan istuvaa lajitoveriaan. Tämän huulilta ilmoille karkaava kysymys jäi täysin huomiotta, kun hän tuijotti näkyä epäuskoisena - ei kunnon kentauri osannut istua, vaikka tämän takajalat olisivat pettäneet! Mutta siinä toinen istui kuin mikäkin kaksijalkainen, jolla nyt vain sattui olemaan metrin levyinen takalisto.

Eikä tuollaista liikkumatonta massaa ihan helposti siirrettäisi edes useamman yksilön voimin. Tuollainen todisti taas sen, miten julmia ihmiset olivat - saivat orjina käyttämänsä kadottamaan itsensä ja antautumaan omille typerille, omituisille tavoilleen!

Deiros kierteli ja kaarteli hölmistyneenä toverinsa ympärillä, yrittäen vielä keksiä keinoa liikuttaa toista, kunnes hän totesi yrityksen turhaksi. Tämän olisi pitänyt tehdä noin ihmisten ollessa kyseessä, paitsi ettei siitä olisi ollut apua, koska nämä pakottivat mukaansa kivulla tai kuolemalla uhaten. Ja koska hän ei käyttänyt kumpaakaan tapaa pakotukseen, syntyi pattitilanne, jossa istuvalla yksilöllä oli eniten sananvaltaa.

"... Hyvä on", johtajaori lopulta puuskahti selvästi turhautuneena avuttomuudestaan. Hän oli tottunut tappelemaan nuorempien orien ja suoranaisten vihollisten kanssa, ei suostuttelemaan jotakuta mukaansa, sillä kaikki täysijärkiset kentaurit pitivät vapautta itsestäänselvyytenä. "Jos sinä kuolet nälkään, miksi tulit hakemaan ruokaa täältä?" Koska ruoka siellä, mistä sitä haettiin. Eikös vain? Kyllähän hän oli ehtinyt kaiken toiminnan ohella huomaamaan, että toinen pisteli marjoja poskeensa.

"Ihmiset joka tapauksessa hakevat ruokasi täältä, se ei kasva kaupungissa! Sitä paitsi he syövät eläimiä - ja sinä olet heille eläin. Mistä sinä tiedät, etteivät he aio syödä sinua, kun käyt tarpeettomaksi? He vuodattavat veresi pois kurkun kautta ja kuolet hitaasti tukehtumalla! Siihen verrattuna nämä pienet maanvaivat" - huisk! - "eivät ole mitään!" Kädet menivät puuskaan ja etujalka kuopi maata kärsimättömänä - noh? Joko vakuutuit vai pitääkö tosiaan käydä kovakouraiseksi?

Voi sitä voitonriemua, kun isompi ja vanhempi joutui avuttomaksi osapuoleksi vain, koska Lykos sattui osamaan näppärän tempun! Kerrankin hänen soisi kiittää ihmisten pitkäjänteisyyttä, koska tämä kikka ei ollut sieltä helpoimmasta päästä oppia, mutta varsin miellyttävä, kun tajusi ne pari etua - tästä asennosta pääsi nopeasti kaviomäkeen tai rysähtää kyljelleen maahan venyttämään koipiaan...
    Paitsi, että itsetyytyväisyys karisi kuin paahteessa kuolleet lehdet pensaan oksilta, kun Lykos tajusi puhuneensa itsensä pussiin. Niin... hän oli tullut tänne hakemaan ruokaa, koska isäntä käski. Eihän hän muuten olisi pistänyt nokkaansa pienpalatsin ulkopuolelle, koska sinnehän kaikki muonansa kannettiin iltaisin nokan eteen, eikä ruuna mukissut mutustaessaan ties mistä tullutta sapuskaa kupuunsa. Vielä kun Deiros lisäsi tarinaa, kuinka hänen kävisi tulevaisuudessa, niin pisamat suorastaan loikkasivat esiin kalpautuvan hipiän pääten. Kädet nousivat pitämään kaulaansa, kun hyväuskoinen höntti jätti kaikki kyseenalaistamiset sikseen. O-oikeasti ? Eihän vanha isäntä sellaista tekisi, mutta nuorehko Inakhosin poika oli parikin kertaa uhannut tehdä kurittomasta (silloisesta orii)-pojasta hevosmakkaraa...

"Mi-mistä olet kuullut tuollaista ?"
Kappas, kappas - nuorukainen alkoi kammeta kintuilleen, vaikka tuo kompuroikin etukavioisiin sotkeutuneen köyden vuoksi melkein uudestaan maata tärisyttämään ruumiinpainollaan. Eääh, tästä pitäisi päästä eroon ennen kuin hän taittaisi niskansa vetämällä vuosikymmenen kuperkeikat johonkin jorpakkoon!
    "Ei isäntä nyt sellaista tekisi... tai... en minä tiedä..."
    Hampaiden välissä vähän väliä käyvä varpu raksahti poikki nuoremman yksilön huolestuneisuuden vuoksi. Jospa hän nyt kokeilisi pari päivää vietää aikaansa metsässä ja vaatisi sitten päästä kotiin ? Isäntä varmasti ottaisi rakkaan lemmikkinsa kuin kunniasoturin vastaan, koska hänhän uhmasi luonnon mahtia. 

Harmaa silmäpari vilkaisi nopeasti olkansa yli, kunnes Lykos huokaisi surkeana korvat luimussa. Tämä ei ollut yhtään hauskaa - siis ikävöidä nyt sitä kälättävää kantturaa, joka varmana oli jo ehtinyt kotiin säpättämään raivohullusta hiirakosta. Toivottavasti nainen ei värittäisi tarinaansa niin, että hallakonkimo oli mukamas punonut salajuonen ja houkutellut ihmisorjattaren mukanaan vaarallisen lähelle täkäläistä puolihevoslaumaa. Ai niin... Deiroshan oli lauman johtaja - klups!
"Hy-hyvä on! Minä tulen mukaasi, jos lupaat palauttaa minut Korinttiin, jos en viihdy täällä."
Tämä edellyttäisi siis sitä, että ruuna olisi liimaantunut oriin takalistoon parin seuraavan vuorokauden ajan - eihän hän osannut liikkua jossain rautatammikorvessa, joka vilisi petollisesti kompauttelevaa juurakkoa ja hulluja itikoita - auh! Taas yski puri!
    Lykos kiersi hieman enemmän Deiroksen taakse ja nappasi kiinni uudemman kerran tuon häntäjouhista pää ujosti painuksissa. Sinä ehkä voitit tämän erän, mutta minä olen koko tahtojen taiston lopullinen voittaja!

Voitto!

Tai ainakin osittain, sillä Lykos vaati päästä vielä takaisin ihmisten pariin, mitä tämä tosin tuskin tekisi. Deiros myhäili tyytyväisenä itsekseen saatuaan toisen mukaansa, vaikka tämän seuraustapa olikin hieman kyseenalainen - nimittäin hännässä roikkuminen. No, kunhan tämä ei kiskoisi jouhia irti, mikäs siinä. Ja tuo kamala köysi oli saatava irti viimeistään lauman avustuksella, sehän oli suorastaan hengenvaarallinen!

Töppöti töppöti töps - näin sitä mentiin käyntivauhtia peräkanaa. Miten se laulu menikään? 'Kaksi pientä kentauria maaarssi näin...'

Muutaman minuutin enemmän tai vähemmän kompuroidun kävelyosuuden jälkeen alkoi kuulua vapaiden kentaurien huoletonta puhetta ja naurua, kun kaksikko saapui kuuloetäisyydelle. Risukko esti vielä kunnollisen näköyhteyden, mutta kunhan he saapuivat aukean laidalle, pieni lauma avautui heidän silmiensä eteen. Seitsemän tammaa ja kaksi varsaa, jotka leikkivät keskenään tammojen keskellä, sekä yksi nuorempi ori, joka ei ollut vielä kapinoinut ja tullut siksi ajettua pois laumasta. Johtajaorin perhe.

Huomioitavaa lieni se, etteivät kentauritammat suojanneet yläkehoaan millään tapaa - eiväthän nämä ymmärtäneet intiimisuojan päälle, vaikka talviaikaan vaatteet olisivatkin olleet lämpimiä. Yksi näistä oli kaiken lisäksi viimeisillään tiineenä, vaikka Deiros ei yleensä ollutkaan mitenkään innokas niihin puuhiin tammojen kanssa, ellei säilyttääkseen paikkansa laumassa. Mitäpä sitä ei mies tekisi oman hyvinvointinsa eteen?

Ori asteli lähemmäs laumaa ja sai samalla lämpimän vastaanoton osakseen niiltä tammoilta, jotka huomasivat hänen tulonsa. Eivätköhän he yhteistuumin saisi hallakonkimon vyötäisillä roikkuvaa köyttä irti... Tammat olivat muutenkin näppärämpiä käsistään, ehkä nämä keksisivät keinon. Oikeastaan näiden oli pakko keksiä, sillä ei ollut ketään muuta, kenen puoleen kääntyä.

Deiroksen hännässä roikkuminen oli oiva veto, kunhan toinen kestäisi parhaansa mukaan irtoilevat jouhikimput, jotka nuorempi repi kompastellessaan epätasaisessa maastossa - uih, taas juuri! Sukan omaamaton epäonnen-kinttu se tahtoi koko ajan jäädä muita jälkeen, vaikka hän kuinka pyrki nostelemaan sitä suurennelluin elein selvitäkseen loistokaasti aukealle, joka pirstoi kaikki odotuksensa.
    Oliko tämä lauma ? Yksi nuori orii, pari varsaa ja... seitsemän vaateparretonta kentauritammaa. Jälleen kerran Lykos olisi halunnut ottaa takapakkia ja paeta paikalta pois, mutta johtajaoriin häntään tarraantuneena hänellä ei ollut kuin vaihtoehtona astua estraadille ja koittaa tuijottaa hiirakkoa takalistoa neljäntoista ravissa pomppivan palluran sijasta. Ky-kyllähän lauman kuvitteli koostuvan enemmästä väkimäärästä, mutta tarkemmin arveltuna ehkä tässäkin riitti tarpeeksi järkytystä sivistyksen ja siveellisyyden helmoissa kasvaneelle ruuna-pololle.

Khiih, nythän leidit pörräsivät heitä ympäri, varsinkin tuo iso massuinen tuleva mamma, joka näytti vallan ihastuneen pieneen hallakonkimoon - ihmekkös tuo, kun äidinvaistot jylläsivät.
    "Oiih, kukas se täällä on ? Hellyyttävä pikkuinen!"
Lykos uskaltautui vaivoin kohottamaan yleensä niin määrätietoisen ja napakan katseensa rautiaaseen tammaan, jonka pyöreillä kasvoilla koreili lämmin hymy, mutta astetta alempana pullottivat täydet maitokannut. Hiing, älä karkaa Deiros! Et voi hylätä minua näiden irstailijoiden keskelle! Tosin käsistään karkaavan hiirakon kurkoittelu jäi sikseen, kun paritkin ylimääräiset näpit lähtivät estoitta tutkailemaan köydenpätkää ja nykäisipä joku ruunikkokin sitä ihmeissään. Tuo sattui, typerys!

"Älkää nyhvätkö niin lähellä...!"
Turhaan ruunaseni koitat häätää naisihailijoitasi - taisi olla sanomattakin selvää, että johtajan tuomat tulokkaat olivat hetimiten hyväksyttyjä pieneen hevosenpuolikasperheeseen, josta tosin puski esiin kärkkäämpiäkin katseita mustasukkaisuuden vuoksi. Miten tuollainen piiperoinen outolintu oli oikein eksynyt metsäalueen uljaimman oriin seuraan ? Siinäpä lieni itseään täynnä olevalla palomiinolla miettimistä siihen asti, kunnes tuon teutaroimassa ollut varsa palasi emänsä jalkoihin pyörimään. Miksiköhän Lykos ei lainkaan kadehtinut tammojen kohtaloa synnytysobjekteina ? Tai siis... eivätkös naiset olleet sitä varten luotu, että nämä lisäisivät lajimäärää ?
    Oli miten oli, mutta Lykoksen poskipäät alkoivat punoittamaan seuraavan kysymyksen pääten:
    "Deiros, mistä sinä oikein löysit nämän vanhemman varsan ?"
    "En minä ole enää varsa!"
Johan oli... ei hän voinut sille mitään, että sattui olemaan naisväkeäkin lyhyempi ja jopa sirompi! Mokomat amatsonit.

Höh höh hörh. Deiros hohotti hyväntuulisena tammojen kirmatessa kilpaa tutkimaan uutta tulokasta, jota nämä kaiken lisäksi tuntuivat pitävän kitukasvuisen sijaan varsana. Olihan se totta, että tämä muistutti kooltaan enemmän lauman leikkiviä varsoja kuin täysikasvuisia yksilöitä, mutta yläruumiista kyllä näki, ettei tämä mikään lapsi ollut. Itse asiassa tämä ei vaikuttanut häntä kovin paljoa nuoremmalta, vaikka tietämätön ja kömpelö tämä toki oli...

"Lykos on ollut ihmisten orjana ja on siksi niin pieni - he ovat estäneet häntä kasvamasta isommaksi, jotta hänestä ei olisi uhkaa", ori julisti tietäväisesti ja sai puheenvuoron kuulleet tammat luimistelemaan inhoten. Ne kaksi, jotka eivät olleet uusimman tulokkaan kimpussa, olivat työntyneet lähemmäs häntä ja kilpailivat huomiosta kuin pienet varsat, kummankaan sitä kuitenkaan saamatta. Sen sijaan hän esitteli laumansa hallakonkimolle - kaksi rautiasta, palomiinon, laikukkaan, kimon, ruunikon sekä voikon tamman, minkä lisäksi huolehdittavana oli vielä tällä hetkellä musta ori ja kaksi ruunikkoa varsaa.

Oho, mikä tuo napsahdus oli? Köysi taisi katketa - ilmeisesti kolme tammaa olivat onnistuneet jotenkin napsauttamaan köyden poikki hänen sitä näkemättä. Köh, tietenkin - olihan hän hionut sitä jo osittain poikki hampaillaan, joten tietysti kolme heiveröistä maitokannumammaa saivat revittyä sen auki. Nyt kun kompastuttava kapistus oli poissa, hän saattoi vetää papurikkokuvioisen lähemmäs itseään ja hätistää tammat kauemmas. Pitäisihän tälle näyttää paikkoja, ennen kuin naiset alkaisivat todella pitää huolta toisesta...

"Minne sinä menet, Deiros? Lähdemme kohta ruokailemaan!"
"Näytän Lykokselle paikkoja - menkää te vain, löydän teidät kyllä."

Heh, aiemmin niin aggressiivinen ja äkkipikainen johtajaori oli itsekin varsinainen pullaponi laumansa lähettyvillä. Kuka ei olisi, kun naiset pyörivät ympärillä silittelemässä ja hörisemässä ja tekemässä olon muutenkin erittäin miehekkääksi? No, ei kai laumaa saanut ympärilleen, jos kiukutteli kaikille ja oli hankala luonne.

Deiros veti Lykosta perässään, kunnes he olivat kuulomatkan ulkopuolella, minkä jälkeen hän päästi irti tämän ranteesta. "Tammat..." Otapa niistä selvää. "Pitävät kaikkia keskenkasvuisia varsoina eivätkä ymmärrä mistään mitään. Paitsi ruoasta ja varsoista..." Puhinaa - matka vei kohti puhdasvetistä lähdettä, joka toimi vakiojuomapaikkana. "No, parempi tammakentauri kuin mikään ihminen - tai satyyri."

Hmm, vesi alhaalla ja suu ylhäällä. Siinä ei auttanut kuin rojahtaa kyljelleen ja kauhoa vettä suuhunsa, minkä jälkeen käsi osoitti lähteen toiselle puolelle. "Älä koskaan ylitä tuon marjapensaan luomaa rajaa, se on toisen lauman aluetta, eivätkä he siedä tunkeilijoita, vaikka nämä olisivat niin pieniä ja heiveröisiä kuin sinä olet." Ryyys. "Olen ottanut monta kertaa yhteen Odoriksen kanssa sen vuoksi, että typerä varsa on eksynyt väärälle puolelle. Tai ahne tamma, joka kuvittelee lyötävänsä parempia marjoja toiselta puolelta..."

... Ihan kuin Deiros muka tietäisi mistään mitään. Ei Lykosta oltu pakottamalla pakotettu pieneksi, vaan hän oli jämähtänyt sellaiseksi raskaiden töiden vuoksi, jotka verottivat kasvua, mutta ruunaamista voisi kylläkin merkitä uhka-merkillä, koska olisihan hän voinut mennä astumaan talon tammoja - mukamas. Eihän hän ollut mikään elukka sentään.
    Narks.
Narks ? Lanteillaan käyvä riuhtominen ja köyden hiertäminen katosivat kuin taikaiskusta, mutta kuinka ? Olivatko nuo kolme tammaa yhdessä johtajaoriitakin voimakkaampi pakkaus ? Heh, Deiroksen kannattaisi varoa vallankumousta siinä tapauksessa, jos lyylit kyllästyisivät egoilevaan äijään ja haluaisivat ottaa akkavallan käyttöön - silloin hallakonkimo ainakin hirnuisi kippurassa vatsaansa pidellen... he-hei!
"Kyllä minä olisin mieluummin syömään mennyt..."
Tämä oli epäreilua! Miksi hänet pistettiin kiertokäynnille juuri nyt, kun oli ruoka-aika ? Selvää pienemmän kiusaamista, sitä tämä oli!

Alahuuli teenäisesti väpättäen tämä raahautui Deiroksen perässä lähteelle, jääden vähän väliä vilkuilemaan kaihoten poistuvien tammojen suuntaan. Te onnekkaat! Eivät kai ne varsat sittenkään olleet riesoja ja tamman elämä vaikeaa, jos nuo enemmäkseen saivat mussuttaa marjoja ja kaitsea pienokaisiaan. Nyhyy, minäkin tahdon!
"Niin kaiketi..."
Ruuna lopulta vastasi viimeiseen toteamukseen hajamielisesti, joka liittyi ihmiisiin että satyyreihin. Eihän hänellä mitään ollut kumpaisiakaan vastaan, vaikka kokemukset kirjautuivatkin useimmin huonomman puolelle. Samaa tosin pystyi sanomaan kentaureista, koska häkeltyneisyyden ja jännittämisen takana lojui roppakaupalla varsa-ajan traumoja.

Äh, mutta mitä tuo pahuksen orhi nyt puuhasi ? Ei ollut aikaa käydä makuulle, jos kerta päivälliskello kilkatti jo! Vastentahtoisesti ja hoputtavastikkin Lykos risti kätensä puuskaan ja kuopaisi maata kertaalleen etusellaan. Juo nyt nopeasti, köriläs!
"Enkä minä ole heiveröinen!"
Ponikokoinen ehkä, muttei sentään heiveröinen! ... Paitsi näiden lihaskimppujen ja amatsonien keskellä, jotka saivat Lykoksen todentotta vetämään vertoja minilauman varsoille, jotka nekin varmasti päihittäiviät papurikkokuvioidun leikkitappelussa. Hmm, se yksi hiljaa pysynyt, nuori mustalammas varmaan oli ainut henkilö, joka kertoisi missä ihmiset asuivat - olihan toinen jotenkin erossa laumasta ja...
    ... Mitä sanoitkaan paremmista marja-apajista ?
    "Onko siellä sitten parempi marjoja ?"
Ei sillä, etteikö eräs ahne pullaponi olisi voinut hieman käydä visiitillä rauhanteon puitteissa... iyyh! Oliko Deiros juuri kauhaissut lähteen pinnalta vesilastin, joka omasi ötökän ? Jos oli, niin Lykoksen ruokahalu meni kerrankin menojaan.

Deiroksen kulmat kurtistuivat Lykoksen kysymyksen johdosta - kuunteliko tämä lainkaan, mitä hän puhui? "Ei tietenkään ole! Ja jos olisikin, saisit sulatella niitä mustelmien kera, jos edes saisit", hän puuskahti heti huonommalla tuulella. Toinen oli hankkiutunut jo aivan tarpeeksi moniin hankaluuksiin pelastettavaksi, puhumattakaan siitä, että hän joutuisi jälleen vastakkain toisen lauman johtajaorin kanssa. Sellaisen jälkeen mikään hidasta käyntiä vaativampi liikkuminen ei onnistuisi ontumiselta ja muilta vammoilta.

"Sitä paitsi tammojen kuuluu syödä ensin", ori jatkoi tympääntyneenä - cityponi ei todellakaan tiennyt asioista mitään. "Ensimmäiseksi syövät ne, jotka ovat tiineenä tai joilla on varsa, sen jälkeen tulevat muut tammat ja lopulta orit. Varsat tarvitsevat parhaimman ravinnon, me pärjäämme huonommallakin." Olihan pienissä varsoissa tuleva sukupolvi ja sillä tavoin kentaurien elämä jatkui - siksi näiden piti saada parasta ruokaa, etteivät nämä sairastuisi ja jäisi alttiiksi vihollisten hyökkäyksille. Täysikasvuiset yksilöt pärjäsivät huonommallakin ruoalla, sillä nämä eivät sairastuneet niin helposti eivätkä siitä huolimatta jääneet täysin suojattomiksi.

Kunhan toinen vesikämmenellinen oli juotu ja juomatta jäänyt ötökkä ravisteltu pois kädestä, johtajaori kompuroi takaisin jaloilleen ja lähti jatkamaan matkaa, näyttäen loput alueen rajat nuoremmalle. Kun he viimein saapuivat syöntipaikalle, suurin osa tammoista oli jo pistellyt tarpeeksi marjoja poskeensa ja nämä köllöttelivät tyytyväisenä maassa toistensa kanssa juoruillen. Mikäs tässä pehmeillä sammalmättäillä sulatellessa? Jopa varsat olivat rauhoittuneet hetkeksi saatuaan vatsansa täyteen.

Deiros asteli melkein kokonaan kynityn marjapensaan luo ja alkoi napsia suuhunsa vähemmän mehukkaita ja kookkaita marjoja, kiinnittämättä enää huomiota Lykokseen - kai tämä sentään osasi napsia kypsiä marjoja piikkien keskeltä. Ei kai mikään kentauri olisi niin tyhmä, että nappaisi nälissään suuhunsa raakoja marjoja...

Niinhän sitä aina sanotaan, että aidan toisella puolella ruoho on vihreämpää ? Ainakin erään kaupungin kasvatin katse jäi viipymään oriin sanoista huolimatta marjarajan toiselle puolelle, johon aurinkokin vielä mielleyhtymiä tehostavasti loi valonsäteitä - jopas hallakonkimoa härnättiin.
    Mutta seuraavaksi koittikin kidutus. Oliko Deiros tosissaan, ettei hän pääsisi ensimmäisten joukossa syömään ? Eikö ruunille oltu sovellettu omaa kategoriaa, joka meni varsojen ja tammojen edelle ? Se olisi ollut järkevää se, mutta tietenkään kukaan muu ahne kentauripossu ei ymmärtänyt valmiiksi kärsineen eunukin mahan tyhjää aukkoa. Mursluiskis vain, täällähän oli pelkät varvut jäljellä!
"Huonommallakin..."
Kurjat kävelevät lihavankkurit! Köllöttivät nyt tyytyväisyydestä pöristen ja ötököitä huiskien mättäällä, kun hän vasta saisi kaivaa jotain syömiskelpoista syvemmältä piikkipuskasta! Tämä kurjuus oli yksinomaan Deiroksen syytä!

Auh, piiki! Iuh, toinen! Äää, tuossa tuli kolmonen, nelonen ja vitonen samalla erällä näpinpäihin!
    Pensas senkuin vavisutti ne vähäiset punaposkiset marjat maahan, kun Lykos kerta toisensa jälkeen veti kätensä pois ja nyppi hampaillaan piikkejä. Korvat olivat painuneet aivan luimuun, eikä hermostumista ainakaan lieventänyt se, kuinka ruuna vaihtoi jalansijaa toiselta toiselle puhisten ärtymyksestä - kinttuja särki käveleminen ja seisoskelu. Miksi nuo kaksi muuta metsäläismiestä napostelivat noin tyytyväisinä ja hän joutui maistelemaan pelkkää tyhjää ?! Uh, alkoiko täällä tihkuttamaankin taas ? Ainakin jotain märkää putosi niskaan ja vieri pitkin selkärankaa alas...
    Hei, mutta tuossa vieressähän oli koskematon kasa vihreitä namupaloja! Olipa tuuri, kun kukaa ei ollut huomannut - mums... happamia, mutta tyydyttivät ainakin paremmin nälän kuin ilma, jonka haukkominen suolistoon oli aika riskialtista peliä.

Äääh, ja tietenkin tihkutus yltyi hetkessä sateeksi! Ei se pari pisaraa ollut kuin luonnon varoitus kuurosta, joka putkahti kuin tyhjässä piinaamaan laumaa - tai siis Lykosta, joka ravisutti koko ajan kehoaan tietäen, ettei siitä olisi vastaavaa hyötyä. Ärsyttävintä lieni, että tammat vielä iloitsivat sateesta, koska se hääti itikat sekä virkisti luontoa ja paahteessa väsyneitä mieliä. Hmph, omassa karsinassa olisi kuivat pahnat ja lämpö odottamassa, kun täällä vain paleli vuodenajasta riippumatta...

Pröh.

Juuri kun Deiros oli manannut sateen kasteleman metsän alimpaan manalaan, toinen sade vyöryi päälle ja valutti pilviensä sisällön kentaurilauman niskaan. Tietysti kuivemmalla aukiolla päivää paistatelleet tammat olivat oikein tyytyväisiä tilanteeseen, sillä sade huuhtoi mennessään lian ja hajun, mutta metsän kosteikoissa rämpimään joutuvana hän ei juurikaan ilahtunut tilanteen saamasta käännöksestä. No... Ainakin minimaaliset verenimijät, siis hyttyset, joutuivat etsimään suojaa tappavilta pisaroilta. (Elleivät ne keksineet jäädä puolihevosen mahan alle.)

Korviaan sateen vuoksi luimisteva ori katsahti vain ohimennen ruunaan - ja hätkähti pahanpäiväisesti tämän kädestä suuhun kulkevien marjojen väriä. Ei tarvittu kuin pari sivuttaista askelta, jotta hän yletti pudottamaan marjat toisen kädestä. Todellakin aito ihmisten rääkkäämää kaupunkikoni, eihän tämä edes erottanut kypsiä marjoja raa'oista! Puhahtaen hän napsi puolihuolimattomasti kypsiä marjoja pensaasta ja ojensi ne toiselle - siinä, äläkä enää ikinä sorru niihin väärän värisiin.

Sade kävi yhä rankemmaksi ja lopulta jopa tammat alkoivat osoittaa nyreyden merkkejä siirtymällä puiden alle sateelta suojaan. Johtajaori joutui vielä pysyttelemään sateessa marjapensaan luona, eiväthän marjat millään kourallisella tai kahdella sisuksia täyttäneet. Kun hän viimein tunsi olonsa kylläiseksi, hän siirtyi vähän matkan päähän oman tiheäoksaisen puun alle ja puristeli pahimpia vesiä pois parrastaan. Heh, pitihän sitä parran olla kuiva ja kunnossa.

Deiros pyyhki vielä vettä pois ylävartalostaan käsillään, huomaten samalla, että Lykos seisoi yhä sateessa epävarman näköisenä. Niinpä tietysti, eihän tämä tiennyt, minkä puun alle sopi mennä sadetta pitämään - lähistöllä kun ei ollut kovin paljoa niitä puita, joissa olisi ollut tarpeeksi lehtiä ja oksia pitämään alla seisova kentauri kuivana. Niinpä hän hirnahti kuuluvasti kiinnittääkseen uusimman tulokkaan huomion ja viittoi tämän luokseen - muuten hän olisi voinut jopa viheltää, jos vain olisi osannut.

Kunhan pullaponi viimein pääsi puun alle, kentaurivuori siirtyi aivan kiinni tähän ja vei kätensä tämän ympärille. "Lämpöä varten", oli selitys.

Mikä vika niissä raa'oissa sitten oli ? Olivathan ne kitkeriä ja pahan makuisia, mutta sentään upposivat mahaan ja jäivät sinne täytteeksi. Tässä kohdassa lienisi myös parasta selvittää, että se aiemmin kuvoissa pyörinyt orjatar oli välillä tarkistanut hallakonkimon marjastuksen satoa sekä nakellut pois puolikypsät ja siitäkin ala-arvoisemmat pensas-saaliit. Noh, eipähän Lykos tyytynyt kuin nakkelemaan niskojaan sekä napsimaan suoraan käteen laskettuja punaposkisia yksi kerrallaan kitaansa - olivatpahan ne suussa sulavia äskeisten jälkeen, mutta oli täysin toinen juttu myöntäisikö tämä moista ääneen.
    Sataa, sataa ropisee, pilipilipong... Lykoksen kroppaa palelee, pilipilipong pong. Näin voisi kuvitella soivan ainoan, nyrpeän näköisen ruunan jäädessä pisaroiden kiusattavaksi, kun muut fiksummat tajusivat hakeutua suojaan. Olihan se totta, ettei tämä tiennyt mihin tunkeutua, kun oksat tuntuivat enemmin kokoavan lehdistöönsä kunnon vesipussin, kunnes ne lopulta väistyivät ja päästivät allejäävän kylmään kylpyyn.

Pryyh, mutta kukas siellä hirnui ? Deiroksen möreä äänihän se oli, eikä viittominenkaan jäänyt kovin epäselväksi - kyllä hän tässä tapauksessa voisi hetkeksi unohtaa syömisen ja vetäytyä kuivattelemaan. Arvonsa säilyttääkseen tämä käveli ylevin askelin puun alle, eikä ravannut niinkuin mieli olisikin saattanut kiljua - eivätpähän leidit saisi häntä täysin huonoa kuvaa, kaiketi. Mitäs sitä tiesi, kuinka pölkkypäänä ja tunkion kukkona nämä jo ihmisten kasvattia pitivät, kun tuo napsi ensin raakoja marjoja ja sitten vielä viivytteli rankka kuurossa kuin kerjätäkseen huomiota lauman johtajalta.
    O-ouh, ja niin Lykos saikin huomiota. Koljattihan puski aivan kylkeen kiinni ja kietoi kättäänkin niin, ettei ruunalla ollut mahdollisuuttakaan paeta. Vai että lämmön vuoksi ? Mitäpä turhaan sitä epäilemään, mutta silti hallakonkimon oli pakko ravistella loput vedet harmaanvalkeasta tuskistaan - totta kai osalta Deiroksen päälle.

Myös hetkeksi koitti hiljaisuus, jona vain sade ropisi vasten metsänkantta ja tammojen vaimea supatus peittyi luonnon kohinan alle.
"Tammatkaan eivät lämmitä toisiaan näin."
Kröhöm. Älä ole ilonpilaaja, Lykos! Rouvapoppoohan senkuin kääntyi heitä kohti korvat pitkien suortuvien alla hörössä ja silmät nuollen erikoiskohtelua, joka empimättä sapetti voikkoa tammamammaa eniten. Lienikö tuo ollut Deiroksen perään kaikista eniten tai saanut hurmattua joskus johtajaoriin pikkusormensa ympärille ? Ken tietää.

Eh... Eipäs nyt takerruta pikkuseikkoihin!

Deiros piti katseensa visusti poissa tammoista, jotka olisivat ilmeisen mieluusti kilpailleet paikoista hänen kainaloissaan. Pitihän nyt uudelle tulokkaalle antaa mahdollisimman hyvä kuva laumasta, eikö vain? Ei hän halunnut Lykoksen päättävän lähteä takaisin kaupunkiin sen vuoksi, ettei tämä viihtynyt, vaan tämä saisi pysyä hänen rinnallaan laumassa. Lämmittäkööt muut toisiaan tai ei, hänellä oli oikeus tehdä tasan, mitä halusi.

Ja oliko niitä mahan alle kasaantuvia hyttysiä ollut pakko manata esiin? Nyt niitä nimittäin oli enemmän kuin tarpeeksi, koska nekin olivat löytäneet suojaan puiden alle ja kerääntyivät nyt paikkaan, josta ne oli kaikkein hankalin saada pois, vaikka kuinka ravisteli ja potki.

Sade meni viimeinkin menojaan ja kentaurilauma valui pois puiden alta nauttimaan auringonpaisteesta - pienet todellakin olivat nelijalkaisen elämän ilot. Myös johtajaori laski kätensä alas pienemmän ruunan olkapäiltä ja asteli pois pisaroita pudottelevan puun alta, tarkastellen hetken ajan tammalaumaa, joka nurisi ties mistä syystä ja kyräili heitä yhä syyttävästi. Näinköhän hän joutuisi maksamaan suosimisestaan, eihän sitä sallittu edes lauman vanhojen jäsenien kesken, sillä mustasukkaiset kilpailijat saattoivat käydä turhan ilkeiksi.

Deiros risti kätensä rennosti niskan taakse ja lähti astelemaan takaisin aukealle, muun lauman seuratessa hetken kuluttua perästä. Ruokatauko oli pidetty, joten oli turvallisinta siirtyä takaisin avaraan tilaan, jossa uhkatekijät näki ennen kuin ne ehtivät iskeä kiinni niskaan. Tietenkin he olivat itsekin paremmin suojassa metsän puiden lomassa, mutta riski oli tässä tapauksessa hyötyä suurempi.

Päivä vaihtui verkkaisessa tahdissa iltaan ja auringon laskettua metsän valtasi pimeys, jota ainoastaan tähdet ja vajaa täysikuu valaisivat. Nyt pieni lauma kokoontui yhteen lämmittämään toisiaan viileän yön läpi - tai no, kaikki paitsi johtajaori, joka jäi vielä kiertämään aukiota ympäri metsänrajassa ja tekemään viimeisen silmäyksen ympäristöön. Kun ihmisiä tai mitään muutakaan ei näkynyt, hän siirtyi lähemmäs laumaa, mutta jäi kuitenkin erotettavasti erilleen ja laskeutui makuulle. Hän ei vielä käynyt kokonaan kyljelleen, vaan ihmispuoli näytti enemmänkin istuvan isoon hevosruhoon kiinnitettynä.

"Lykos?" ori huhuili, parin tamman korskahtaessa vastahakoisesti. Sanoisi köriläs edes joskus 'Atheira' tai 'Megara', mutta ei, tämän piti haluta juuri se uusin, pienin, avuttomin ja ärsyttävin laumalainen! "Tule tänne." Lisää ärsyyntyneitä liikahduksia ja puhahduksia. Ensi yönä olisi jonkun toisen vuoro pitää partaturpa lämpimänä... ja muutenkin tyytyväisenä, heh heh.

Kunhan cityponi viimein löysi metsäläisserkkunsa luo, Deiros viittoi tätä käymään viereensä. Siihen vain, en pure, potki enkä ole muutenkaan vikuri.

Kuka nyt ketään Atheiraa tai Megaraa kaipaisi, kun paikalla oli ehta kitisevä poninpuolikas, joka vielä kaiken kukkuraksi oli kyllästynyt tammojen piikittelyyn ennen aikojaan. Olihan se totta, ettei tällä riittänyt hermot laumaelämään, mutta tilannetta pahensi se, että pienikin "hyökkäyksen" alku sai aikaan mitä raivokkaimman puolustautumisen - siis sanallisessa mittakaavassa.
"Mitä ?"
Peräänsä kuului parikin tuhahdusta ja muuta vastaavaa pörähdystä, joiden perusteella pystyi päättelemään, että perhepiirin mustalammas oli vaihtunut. Ehkä musta-hylkiö oli kokenut samallaista kohtelua ennen häntä, koska olihan tuo voimakkaan johtajaoriin rinnalla vain pieni ruipelo niinkuin hallakonkimo nyt kaikkiin jäseniin verrattuna.
    "Tammasi eivät pahemmin pidä minusta."
    Ruuna murahti käydessään ensin istumaan ja rysähti sitten siitä äänekkäästi kyljelleen makaamaan. Ei. Hän ei koskaan ollut oppinut käymään polvistumisen kautta aloilleen, koska oli huomattavasti helpompi vain tempaista kaikki massa johonkin ja toivoa, ettei mitään jäisi alle.

Oikeastaan... ehkä hän voisi hieman hivuttautua lähemmäs toista, vaikka aiemmin Lykos olikin ollut nihkeä kaikenlaisille kosketuksille.
"Se on sitten sinun vikasi, jos joku peto syö minut, kun nukun."
Tummanharmaat kulmat kurtistuivat, kun tämä vielä kerran kohotti yläkroppaansa irti maasta ja kuikisteli lähiympäristöä. Ei kuulunut, eikä varsinkaan näkynyt mitään, koska hämäränäköhän päivällä elävillä olennoilla oli varsin surkea. Pahemmin tuo kuun kajokaan ei valaissut näin syvälle metsän siimeekseen... ainakin jos kaupungin palolyhtyvaloihin tottuneelta ruunalta tiedusteltiin.
    "Ja jos potkaisen tyhjää, niin pyydän jumalatar Hekatelta lupaa tulla kummittelemaan sinulle!"
Töks. Sormenpää tökkäsi röyhkeästi Deiroksen miehekästä nenää, minkä jälkeen tämä vielä päätti hieman tuuppia toista - asetella siis omaksi tyynykseen.
"Käy nyt makuulle, että pääsen puoliksi nukkumaan päällesi...!"
Ehäm, missä kunnioitus ? Tuolla jossain~.
    "Ihan vain lämmön vuoksi."

Puhetta... ja melkein yölinnut puista säikäyttävä jysähdys.

Deiros ehti hetken aikaa pelätä yli kolmensadan kilon lihavuoren rysähtävän päälleen, mutta hänen onnekseen Lykoksen elopaino tömähti hänen viereensä päälle tulemisen sijaan. Tuo omituinen tapa oli jälleen muistutus ihmisten julmuudesta, siitä, kuinka nämä saivat lajitoverin unohtamaan luontaiset liikkumistapansa ja omaksumaan uusia, omituisia tapoja niiden tilalle. Eikä tuo tuollainen hivuttautuminenkaan ollut luontaista... Miten tuollainen edes oli mahdollista?

Usko nyt vain, ettet onnistu näkemään mitään vaarallista ympäristössä, ellen minä ole jo nähnyt sitä ensin.

"Ei sinua kukaan syö, ellei ihminen", ori jupisi ärtyneenä luottamuksen puutteesta - ei kai hän nyt millään arvonnalla ollut lauman johtaja! - kunnes ääni muuttui kellossa kertaheitolla ruunan alkaessa tuuppia häntä. Tämähän oli... oikein miellyttävää. Niinpä äärimmäisen tyytyväisenä matalasti hörähtäen hän lysähti täysin makuulle, joutuen tosin hetken hakemaan mukavaa asentoa maata vasten. Kun lantio oli hevosvartalon massiivisuuden vuoksi yhä hieman ilmassa, kaikki paino osui olkavarteen ja yläkylkeen.

Nyt kuitenkin yksi tammoista tempautui hermonsa menettäneenä jaloilleen ja asteli korvat luimussa lähemmäs. Kyseessä oli tietenkin Megara. "Deiros, tuo on aivan epäreilua...!"

"Ketä kohtaan? Enhän minä suosi ketään teistä - yhtä hyvin voisin väittää, että tuo oma nukkumisenne on epäreilua. Samaa lämmönjakamista tämäkin on, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa."
"Miksi sitten Adonis" - nuorempi ori - "on tuolla aivan yksikseen?"
"Se on hänen oma valintansa. Minä olen sanonut hänelle, että hän voi hyvin tulla viereeni, jos haluaa lämpöä. Mutta ilmeisesti hän mieluummin palelee ja on omillaan. Ravailehan nyt takaisin muiden luo, ennen kuin kaikki loputkin kuusi tulevat vikisemään minulle sinun suosimisestasi..."
"Mutta..."
"Megara, ala tulla jo! Anna sen vikurin orin olla, ennen kuin sinut häädetään laumasta."

Kas niin... voikko-Megara palasi häntä ärtyneesti huiskien muiden tammojen luo, luvaten itselleen olevansa seuraava, joka kantaisi tuon tuittupäisen hiirakon varsan. Sitten hän saisi olla tämän huomion keskipiste ja kaikki kadehtisivat häntä tuon ärsyttävän hallakonkimon sijaan.

Deiros imitoi kädellään tamman ärsyttävää napinaa niin, että Lykos näki sen silmäkulmastaan - mikäli tämän silmät olivat vielä auki - ja yritti sitten rentoutua tarpeeksi nukahtaakseen. Nimittäin tuo risahdus oli vain lähteelle juomaan menossa peura, tuo huhuilu taas oli pöllön aiheuttamaa, sirkkojen sirityksen tunnistivat kaikki... ja eikös vain kohta äänikuoroon liittynyt järeä kuorsaus, joka viimeistään karkotti kaikki uhkatekijät lähimaastosta.


// Epäilen, että Lykos nukkuu Deirosta huonommin, joten saat hypätä sillä halutessasi aamuun, koska cityponi todennäköisesti herää pukinpartaa aiemmin. X) Muuten tämä venyisi kamalan pitkäksi... //

Oli Lykoksen onni, että Deiros oli jo puoliksi hereillä tämän kömmittyä pois hänen päältään, sillä itsekkäät tammat eivät silkasta periaatteesta heilauttaneet korvaansakaan kuullessaan hädänhuudon. Se oli varmasti nopein jaloille nousu, jonka hän oli koskaan suorittanut tai tulisi suorittamaan, puhumattakaan ripeästä laukasta lammelle. Ja tammat vain hirnuivat taustalla - odottakoot, kunhan hän tulisi takaisin... Ainakin hän tietäisi, ketä ei seuraavalla kerralla pelastaisi pulasta.

"Lakkaa räpiköimästä! Nostatat kaiken pohjamudan likaamaan veden!" ori puuskahti tullessaan viimein paikalle - jos toinen olisi ollut vähänkin korkeampi, tämän kaviot olisivat yltäneet vaivatta pohjaan. Kirotut ihmiset kutistavine tapoineen, nämä saisivat kuolla sukupuuttoon ja kadota maailmasta kokonaan. Yksin jumalat tiesivät, miksi mokomat kaksijalkaiset olivat edes olemassa, nämähän vain orjuuttivat muita lajeja omiin tarkoituksiinsa!

Hiirakko joutui polvistumaan saadakseen otteen vedessä huitovista käsistä ja onnistui juuri ja juuri pääsemään takaisin jaloilleen ylimääräinen paino lastinaan. Sitä seurasi vaivalloinen ähkiminen, kun hallakonkimo piti kiskoa kuivalle maalle, ja vieläpä täysin yksin ilman apua. Yleensähän kompurajalkaa oli auttamassa useampi yksilö, mutta sattuneista syistä tammat eivät vaivaantuneet keskeyttämään kauneusuniaan pelastaakseen uuden tulokkaan.

"Hienoa! Nyt tuosta ei voi juoda koko päivänä, ennen kuin liete laskeutuu!" Deiros puuskahti pahantuulisena ja läimäytti nuorempaa lajitoveria märästi roiskahtaen lautasille. Hänenkin ystävällisyydellään ja kärsivällisyydellään oli rajansa, eivätkä ne riittäneet välittämään kovin paljoa sellaisesta, joka möyrysi lauman vakituisen juomapaikan juomakelvottomaksi. "Jos en tietäisi, että tämä kaikki on ihmisten syytä...!" ... niin saisit lähteä laumasta ja mennä kiusaamaan jotakuta toista.

Ja jos et olisi noin syötävän suloinen uitettuna ja surkeana...

Kuin saviruukku olisi pudonnut mukulakivetykselle.
    Anteeksi ? Kuuloni taisi juuri pettää, koska en tainnut ymmärtää tuota viimeisintä päivittelyä, joka koski likipitäen kuravedeksi mennyttä lähdettä. Eikö Deirosta toden tottakaan kiinnostanut, kuinka hän voi noinkin traumatäytteisen uintireissun pääten ? Taustalla vahingonilosta hörähtelevät tammatkaan eivät pahemmin saaneet Lykoksen kiukkumittaria nollille - hän näki pelkkää punaista ja olisi voinut vaikkapa... AUH! Kova kourainen läimäytys märille ja kylmistä kangistuneille lihaksille lautasten suunnassa oli kyllä vihon viimeinen pisara, jonka tuo macho-orii onnistui tekemään!
"Näpit irti lautasistani, sinä epäkelpo konttura!"
Vohouh, epäonnen sukaton kinttukin nousi uhon pohjalta ilmaan, vaikka kuvittelisi hallakonkimon antavan edes hiukan arvostusta toiselle henkensä pelastamisesta. Sen sijaan ruuna kuitenkin iski kaiken röyhkeytensä kehiin peruuttamalla Deirosta vasten ja tuuppien tämän kauemmas itsestään. Mene, mene - mene niinkuin olisit jo!

Ja kun pelastaja oli tarpeeksi etäällä, niin saattoi papurikkokuvioitu ystävämme kääntyä ja intoutua tökkimään vastapuolen rintakehää terävän luisella sormellaan:
"Tajuatko, että olisin voinut vaikka kuolla ?! Ei, et sinä taida tajuta, koska paasaat minulle juomaveden pilaantumisesta!"
Tässä välissä piti jo vetää hieman happea keuhkoihin, ettei niistä tullut kuivia käppyröitä. Jos kerta lietteellä meni vain päivä laskeutua, niin eiköhän herra Deiros tiennyt mistä saisi janoisille ruukkukasveilleen juotavaa ? Hrrh... ainakin tammojen naureskelu vaihtui tyrmistyneeksi tuhahteluksi ja jupinaksi siitä, kuinka uusin tulokas kehtasi kyseenalaistaa heidän mahtavan johtajansa puheet.
  Ermn, ja kun suuttumus alkoi antaa järjelle sijaa, niin ajatuskin lähti raksuttamaan, kuinka fiksua oli keuhkota itseään isommalle toverille, joka oli ensitapaamisella jo antanut taidon näytteen satyyrin pelottelusta. Jos tuollainen jättikavio kopsahtaisi päähän, niin se olisi yhtä kuin kallo halki sekä henki veks...

Arh, mutta pakkohan loputkin aggressiot oli vuodattaa!
"Senkin iso, paksukalloinen, vuohenpartainen sikamaisesti röhkivä ÄÄLIÖ!"
Huhhuh, nyt helpotti vaikka Lykoksen jännittämishytinä ei toteuttanut ulkoisesti parhaiten tuota sanoinkuvaamatonta tyyntymistä. Ennemminkin ruuna näytti siltä, että tämä purskahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä - väärinymmärretty kaupunkilaisluuseri kun sattui olemaan.

// No niin, vastaus on viimein täällä... XD //


Tammojen vahingoniloinen hörinä todellakin loppui siihen, kun Deiros sai kerrankin nokkiinsa, vielä itseään melkein puolet pienemmältä poniversiolta. Jos hän olisi ollut vähän koulutetumpi kouluhevonen, hän olisi osannut sujuvan väistön pohkeenväistöllä, mutta sen sijaan hän kompuroi papurikkokuvioisen takamuksen tönimänä juurien ja kivien yli. Kohta kilot rojahtaisivat kumoon ja tanner tärähtäisi...

... ellei tuuppija päättäisi muuttaa taktiikkaa ja tulla sen sijaan tökkimään rintalastaa kipeästi. Au, iso, au, paksukalloinen, au, vuohenpartainen - ja niin edelleen, kunnes päästiin loppukiekaisuun 'ÄÄLIÖ'. Tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun johtajaori sai köniinsä, sillä eiväthän arvon maitokannusankarittaret uskaltaneet tehdä mitään sillä uhalla, että nämä häädettäisiin laumasta. Ja nämä olivat sen suhteen täysin oikeassa, niskurointia ei siedetty.

Ainakaan muuten kuin erittäin harvinaisesti.

Ori hieroi kädellään rintakehäänsä tökkimisten jälkeen ja jäi vain tutkimaan ruunaa katseellaan, jännittyneen hiljaisuuden viimein vallattua kauempana katselevat tammatkin. Saisiko cityponi jo kaviosta? Ei hiirakko nyt voinut antaa hallakonkimon hyppiä nenilleen... Eihän? Mutta miksi tämä vain seisoi ja alkoi hiljalleen hymyillä huvittuneena, ennen kuin syvä nauru tuli kuuluviin? Ei tuo kitukasvuinen kentaurin irvikuva voinut pehmittää vuoren kokoista lajitoveria tönimällä ja tökkimällä tätä!

Niin kuitenkin oli tainnut käydä, sillä hetken hörötyksen jälkeen Deiros taputti Lykosta tuntuvasti olalle. "Pikkuisellahan on sisua", hän nauroi ja laski kätensä alas. "Etkä sinä silloin noin helposti kuole. Mieluummin yksi märkä poni kuin seitsemän sairasta tammaa." Hän hymyili yhä tyytyväisenä ja kääntyi sitten toiseen suuntaan. "Mutta koska sinä kuitenkin pilasit veden, saat tulla mukaan tarkistamaan, että toinen juomapaikka on kunnossa. Se olkoon rangaistuksesi."

Niin, tosi rangaistus... ajanviettoa johtajaorin seurassa.

Megaran pää olisi voinut räjähtää.

Menihän se kieltämättä Lykoksenkin ymmärryksen yli - siis Deiroksen reaktio. Kuka tahansa muu johtajaorii olisi voinut lytätä vastatulleen maan pienimpään rakoseen, koska olihan kaupunkilaiskonin käytös mitä röyhkeintä ja vaille sellaista nöyryyttä, jota laumassa vaadittiin. Mutta ei, oriihan vain nauraa röhötti ja taputtipa olkaakin kuin hallakonkimo olisi ollut hiirakon pitkäaikainen kuoma. Kulmakarvojen väliin muodostuneet raivorypyt tasaantuivat, kun katse kävi laajemmaksi ja pää nuokahti lopulta kallelleen - että mitä ? Oliko se muka rangaistus, että hänen pitäisi köpötellä Deiroksen vanavedessä toiselle juomapaikalle. Entisenä orjana hän käsitti rangaistuksen keppinä tai ruoskana, ellei pahimmillaan ruuan eväämisellä - huh, sellaista tapahtui kentaurin painajaisissa alinomaan.
    Vaan juuri silloin Lykos osasi sihdata silmäparinsa sopivasti tammoihin ja vieläpä noista kaikista itsekeskeisimpään yksilöön - Megaraan. Kappas, kappas, voikkohan näytti vetäisseen marjan siroon nokkaansa, eikä ihme, jos naikkosen luimivista korvista alkaisi kohta sauhuamaan savu raivosta. Eipä ruuna voinut olla virnistämättä pirullisesti ja oikei liihottelematta kepein askelin Deiroksen kannoille. Ah, ollappa vahingoniloista, että hän sattui olemaan johtajan suosikki!

...
"Olemmeko jo perillä ?"
Metsää, lisää metsää ja vielä lisää metsää! He olivat rämpineet tässä kamalassa juurakoissa ties kuinka pitkään - ainakin Lykoksen ajantajun mukaan, vaikka todellisuudessa kaksikko ei ollut kovin kaukana lauman luota. Luontaisena valittajana sekä muutenkin varsin yli reagoivana draamakuningattarena hänellä oli oikeus ja kohtuus silti nurista tästä kamalasta maastosta. Lisäksi ötökät näyttivät olevan ihastuneita ruunan märkään karvapeitteeseen, joka oli täynänsä minimaallisia pieniä pisteitä, joiden imunokat hörppivät ahnaasti poniparan verta.
    "Arh!"
Kadokaa, senkin maanvaivat! Totta kai fiksuin veto oli ravata kömpelösti Deiroksen rinnalle ja koittaa kiehnuttaa itseään toista vasten. Tuossa, purkaa tuota metsäläistä! Noissa lihaksissa virtasi huomattavasti parempi veri.
"Onko minussa jokin uutuuden viehätys, kun nämä pienet kiusankappaleet kiusaavat minua, mutteivat sinua ? Kerro miten pääsen näistä eroon!"
Raaps, raaps. Jos herra kutisija olisi hieman voinut katsoa tarkemmin, niin kyllä itikat yhtälailla hiirakostakin pitivät, mutta lieni asennekysymys, kuinka suhtautui korvan vieressä suriseviin ötököihin.

Nimittäin fiksummat tajusivat olla raapimatta itseään.

Höhhöti hörh höti hröh höh höö.

Tyytyväisyys suorastaan paistoi Deiroksen kasvoilta, kun hän sai yksinäisen tepastelun sijaan Lykoksen seuraansa. Hän itse keskittyi seurasta nauttimiseen niin, ettei edes huomannut pieniä inisijöitä, jotka takuuvarmasti joivat hänen vertaan yhtä ahnaasti kuin aina ennenkin. Karaistunut keho vain ei enää tuntenut pikkupistoja ja syyhyä jouduttuaan ottamaan vastaan miltei luita murtavia iskuja ja lyöntejä, kiitos laumojen välisten kärhämien. Puhumattakaan auringon paahteesta, viimasta, kylmyydestä, sateesta, tuulesta...

... tömps?

"Ei mitenkään", johtajaori vastasi tyynesti ja ravisutti samalla nahkaansa saadakseen muutaman verenimijän irti itsestään. Millä ei tosin ollut mitään pitkäkestoista vaikutusta... "Jos et halua tappaa niitä." Slap! Kolme kuollutta hyttystä, kun isokokoinen kämmen läiskähti rintalihasta vasten. "Tietysti voisit hieroa itseesi jotain pahanhajuista, kuten vaikka suden jätöksiä. Se karkottaa hyttyset, mutta joutuisit tietenkin menemään alueelle, jossa ne liikkuvat. Ja etsimään löysän kasan."

Krhm. Eiköhän jätetä ne verenimijät omaan rauhaansa? Kaikkein paras tapa oli tietenkin nahkansa ravistus, tosin se tuli niin luonnostaan, ettei ori edes esittänyt sitä vaihtoehdoksi. Kyllähän kaikki kentaurit sen tavan tiesivät ja osasivat, jos nämä olivat saaneet kasvaa lajitoveriensa kanssa metsässä, jossa inisijät todella vaivasivat. Mutta mistä sen tiesi, millaisia taruolentoja ne olivat kaupunkilaisille...

"Kas niin." Hiirakko pysähtyi kaksikon tultua toisen juomapaikan luo ja jäi hetkeksi tutkimaan ympäristöä tarkkaavaisesti sen ääniä kuunnellen, varmistaen sillä tavoin, ettei muita lajitovereita tai eläimiä ollut paikalla. Se tästä olisi vielä puuttunut, että toinen lauma olisi ollut paikalla ja syyttänyt heitä alueelleen tunkeutumisesta. Vaikka hän olikin varma, että täällä oli käyty aikaisintaan muutama päivä aikaisemmin... Veden äärellä näkyi kavion painaumia.

Ja itse asiassa itse kaviotkin, jotka jälkiä jättivät... Niistä nousivat ylös mustat jalat, jotka muuttuivat matkan varrella ruskeiksi ja päättyivät tummanruskeaan hevosen vartaloon. Siinä vaiheessa Deiros viimeinkin tajusi, että toisen lauman ori oli eksynyt paikalle - pahimpaan mahdolliseen aikaan. Tosin kyseessä ei ollut johtajaori, Odoris, jonka olisi voinut jopa nimittää veriviholliseksi lukuisten yhteenottojen takia.

Tämä oli vielä nuorempi ori, joka ei kuitenkaan haaskannut aikaa lähtiessään ilmoittamaan tunkeilijoista laumansa johtajalle. Ja koska kolmatta juomapaikkaa olisi joutunut etsimään vielä kauempaa, kilpaileva johtajaori jäi paikoilleen odottamaan haastajan saapumista. He eivät tarvinneet kuin juomapaikan yhdeksi päiväksi, se ei voisi olla liikaa pyydetty...

... ainakaan ennen kuin riidanhaluinen, kimo Odoris laukkasi paikalle. "Deiros! Sinä taidat olla lampaitakin paksukalloisempi, koska et pysy omalla puolellasi! Ala vetää! Tosin tuo... tammasi saa jäädä." Unohtuiko mainita, että ruunat usein haiskahtivat tammoilta orien sieraimiin? Puuttuihan näiltä ne kaksi testosteronia tuottavaa palloa, jotka muuttivat tammojen houkuttelevan tuoksun aggressiivisempaan hajuun.

"Me tarvitsemme juomapaikkaanne vain täksi päiväksi", hiirakko vastasi sovinnonhaluisempana, mutta tämän pyyntö torjuttiin halveksivalla korskahduksella. "Lähde on pilalla."

"Entä sitten? Toivokaa sadetta! Saat etsiä toisen juomapaikan, meillä ei riitä tästä jaettavaksi ahneelle laumallesi! Kyllä sinä ja tammasi pärjäätte yhden päivän ilman vettä, tai jos ette, saatte talsia vettä etsimään juuri niin pitkälle kuin jalkanne kantavat!" Kimo ori tepasteli lähemmäs ja siirsi ahneen katseensa tutkimaan ruunaa, tämän hämmentyessä hetkeksi. Jos tämä kerta oli ori, miksei tämä haissut sellaiselta?

... Sama se, Deiros oli tuonut itselleen kaiken lisäksi apujoukkoja yrittäessään vallata heidän juomapaikkansa! Antamatta enempää mahdollisuuksia perääntyä Odoris rynnisti kilpailevaa johtajaoria kohti, eikä tämän ylpeys antanut periksi perääntyä. Niinpä kahden kilpailijan välille syntyi taas kerran raivokas tappelu, jossa vaihdettiin niin potkuja kuin lyöntejä riippuen siitä, miten päin satuttiin vastustajaan nähden olemaan tai miten lähellä tämä oli.

Muutama Odoriksen lauman tamma tuli katsomaan tappelua ja jopa kannustamaan omaa oriaan.